Onko arki peli, jossa vältellään kummituksia ja etsitään lisäelämää?
Monesti itsekkin ikävältä tuntuvat asiat ovat haamuja joita välttelee niiden epämukavuuden takia, sillä ne vievät elämää. Niitä tulee väisteltyä tai lennettyä niin korkealla ettei niihin osu kuin mario tai luigi kummituslinnassa viitalla.
Sanotaan että haamut "tappavat" vievät elämää ja energiaa. Ja kuinka etsimmekään lisäelämää oloomme kun energia on vähissä? Minusta pelissä on hienoa se että ns. Henkiä pystyy antamaan pelaajalta toiselle kun toinen on mennyt kuolettamaan itsensä loppuun.
Mutta eikö oikeassa elämässä haamujen kohtaaminen olekkin voimaannuttavampaa kuin se että antaa haamuasioiden roikkua mielessä kuin iilimadot säären syrjässä?
Vaikka kuinka tankkaisimme elämää niin nuo asiat vievät kapasiteettiä mielestämme ja voimavaroistamme, kun emme oikeasti kohtaa niitä! Lykkäämisen ja kiemurtelun olotila, jossa mielestäni kuolee hitaammin ja pidempään, kuin suoralla osumalla kohteeseen. Tämä tekemisen ja tekemättömyyden vastakkainen taistelu kumpi on kivuliaampaa?
Tämä liittyy syvästi päätöksiin, sillä päätöshän se vain erottaa nuo kaksi asiaa toisistaan. Pelissä ei tietysti pääse eteenpäin jos tappaa hahmoa kummituksiin, mutta oikeassa elämässä kummituksien kohtaaminen vie asioita päätöksiin ja näin eteenpäin, en kiellä etteikö sekin veisi energiaa ja tuntuisi toisinaan pahallekkin, silti se on tarpeellista kohdata jotain epämukavaa ja tehdä siitä tuttua ja kummitukset katoavat yksi kerrallaan! Ja silloin on itsekkin elävämpi!
Pelissä on pelin säännöt ja elämässä elämän! Millaisilla säännöillä sinä pelaat, millaisilla säännöillä sinä elät?!! Eikä niitä opita kuin pelaamalla ja elämällä! Kohtaamalla ne itse!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti