Sävyjen päivä

Talvi piirtelee kuviaan katuun

Heräsin tiilenpunaiseen aamuun tänään on värien päivä, hopeinen utu leijaili, häivähdyksen sinisellä järven pinnalla. Musiikki oli vaalean keltaisia sävyjä korvissani, aamupalana maidon valkeaa sadepäivän kirkkautta ja rouskuvan ruskeaa pyöreyttä.

Turkoosin sinisen sävyt velloivat aaltojen kohinana silmieni verkkokalvoille, vahvoina ja hentoina hieman hämärään huoneeseen ulkoa kajastavasta uimahallista. Erilaiset harmaan sävyt ovat kiertäneet koko tämän kuun taivaan kantta mustuneet ja vaalenneet, väri pilkuina ovat syttyneet valot, kynttilät ja lasit. Luonnon kirkkaudesta luonnon yksitoikkoisuuteen haalenneisiin sävyihin, toivon auringon tulevan jo esiin terävöittämään värejä. Ehkä harmaus pistää katsomaan hieman tarkemmin huomatakseen, kauneutta. Nään vielä tulipunaisia pihlajan marjoja roikkumassa oksien päissä, ruoho on edelleen vihreää, joskin osittain keltasävyistä ja ruskenneiden lehtien peittämää. Havupuissa on tumman vihreää urheutta ja ryhtiä pitää neulasensa. Katu alla muutta väriä sateen ja lämmön kanssa toisinaan tulee valkeutta ja kirkkautta tuovaa lunta joka natisee aniliinin punaisena kenkien alla. Toisinaa sumuista vettä, joka tekee kastepisaroita kimmeltämään tyhjenneisiin koivun oksiin, ne muistuttavat pörröisen valkeita keväisiä pajunkissoja. Ehkä ne ovatkin lasihelmiä, koivun rungosta puskee esiin keltainen ja haalea vaaleanpunainen lämpöisä tuohen sävy.
Jäkälä joka kasvaa puiden pinnalla näyttää enemmän mintun vihreältä kuin haalean harmaalta. Ylöspäin kurottautuvat oksien latvat ovat sävyltään tumman viinin punaista violettiä.

Lämpösiirtyy kultaisina pyörteinä käsiini ja suonissani puikkelehtivaan punaiseen vereen, vaikka se näyttäytyykin ihoni läpi sinisen vihreänä kuultona, kuin jokina jotka risteilevät ihoni alla. Tiskieni himmentynyt kirkkaus odottaa minua, sateenkaarenvärisine kuplineen kirkastamaan itseään.

Joululaulujen aikaan seurana

Talitiaiset hyppelehtivät keltavihreänmustanharmaissa asuissaan puiden karttaa muistuttavan oksiston suojissa. Ihmisten askellus kadulla on kuin erilaiset sävelkulut on punaista ja heleän auringon keltaisena välkehteleviä tiukuja. On sinisiä rumpuja jotka kumisevat tasatahtia. Oranssia tanssahtelevaa, sekoitettuna joustavaan levollisuuteen hiveneen vihreää. On korppien kiiltävää mustaa ja purppuraa, violettia. Heleää vihreää jossa kuplivaa iloisuutta. Keinuvaa kastanjan lämmintä ruskeaa, kuparia...
Ehkä syksy onkin olematta niin harmaa kuin kuvittelin.

Rakastan sävyjä

Onnellisena väreistä jatkan sivujen täyttämistä värikylläisillä kuvilla ja musiikin kuuntelulla, rakkaudesta väreihin syntyköön monia kauniita kollaaseja, jotka tuovat iloa synkimpiinkin päiviin, muistakaa tekin laittaa valot päälle niin väritkin näkyy paremmin! 

Onko jokainen sanani heijastus jo eletystä elämästä?

Kuinka yksi sana voikaan tallettaa taakseen niin paljon asiaa?  ja mitä itse liitämme sanaan on meidän omalla vastuulla, joten kaikki tulkinnatkin sanoista omista ja toisten on omalla vastuulla? Siispä itse päätämme omien sana yhtälöidemme pohjalta kuinka reagoimme ja mihin huomiomme keskittyy.

Elämä
Elämä on elävää, virtaavaa, liikkeessä olevaa, säännöllistä, kasvavaa, lämpöä
On nopeaa elämää, hidasta elämää, lyhyttä elämää, pitkää elämää, syntymätöntä elämää (siemenet), eläviä kuolleita (leikko kukat)
Elämä luo elämää?

Elämän vasta kohta elämätön? Virtaamaton, liikkeetön olematon, säännötön, kasvamaton, lämmötön.
On elämän ehtymistä, katoamista, poistumista. Onko elämätön passiivista elämää eli syntymätöntä
ja tarvitseeko se elämää herättämään itsensä eloon?

Kun elämä luo elämää mitä tuo luominen on?
Siinä on oman järkeni mukaan säännöt, jotta luominen voi tapahtua, tietyistä asioista yhdessä tulee lopputulos. Ja tuo luominen on sisäsyntyinen koodi, DNA? Elämä luo elämää: Sitoo alkuaineita ja luo rakenteita, jotka liikkuvat yhdessä. Elämä on aineiden koko aikaista yhteenliittymistä? Muodon muutosta

Mitä kuolema on?
Kuolema on hajottaja, irrottaja joka pienii elävää takaisin alkuaineiksi? Kuollut on jokin elävä joka on voimatta luoda enää elävää eli hajonnut, rikkoutunut?
Mitä kuolema luo? Tilaa elävälle? Mikä määrittelee elävän?

Mitä on kuolemattomuus? Aina elävää? Mikä elää aina? vai onko se vain hajoamatonta? Mikä on hajoamaton? onko se jotain hyvin pientä vai suuren suurta ettemme osaa sitä hamottaa? Vai onko se elämän ja kuoleman vastavuoroisuuden sääntö? Mikä aloittaa elämän, vetovoima? mikä luo vetovoimaa? varaus? Mikä luo varausta? Positiivisuus ja negatiivisuus? Sähköä? Ihmisessä on sähköä, sydämen syke aaltomaista ja voidaan elvyttää sähköllä. Mikä on kuoleman/Kuolleen sähkövaraus? hiipuuko se vai tasautuuko se takaisin aineiden kesken? atomitasolla?

Olen miettinyt sitä että kaikki liittyy kaikkeen, esimerkiksi käteni on kiinteämpi kuin ilma ja liikkeeni ilmassa saavat ilman aineet liikkumaan, käyn hengittäessäni vaihtokauppaa ilman kanssa käytän happea ja tuotan hiilidioksidia, tuotan lämpöä. Minun pitää syödä vaihtaa aineita, jotta pysyn elossa. Minussakin asuu kuolema, koska käytän ruokaa ravinnokseni ja hajotan sen, kuolema on osa meitä.

Kun heilutan kättäni niin tiivistyykö ilma silloin käteni kohdalla ja tunnen sen? Teenkö ilmaan jännitettä?
Mikä liikuttaa ilman painetta? mikä liikuttaa ilmaa ja aiheuttaa säitä, lämpö ja kylmyys? Tuleeko lämpö ja kylmyys kerroksittain? mikä on niiden säännön alaisuus? Elämän pohtiminen menee välillä hyvin kummallisiin lopputuloksiin? Mitkä ovat elämän sääntöjen alaisuudet? Heijastanko itse elämääni vai elämäni minua?

Jokainen sana kätkee itseensä oman vastakohtansa

Onko heijastus vielä elämättömästä elämästä?

Vieläkö nään sinun kasvosi? Vielä kerran?

Tämä on tarina puolisoiden salaisesta tapaamisesta vanhana ja ryppyisenä, vanhuuden hopeoimin hiuksin  elämän kannattelemana, anteeksi annosta
>>

Nään itseni istumassa penkillä katselemassa järvelle
ilta on laskeutumassa tähtineen ylleni.

Kuulen askeleet, ne tulevat takaani

Penkin toiseen laitaan istuu puolisoni
katson häneen ja hän minuun

Katsomme järvelle, me molemmat

Käteni kulkee häntä kohden
pitkin puisen penkin pintaa

Hänen kätensä tarttuu käteeni,
Elämä ympärillä on aivan hiljaa

Hänen lämmin kätensä on kuin omani

Katsomme toisiimme, lähennymme jälleen
hymyn siivin, askel askeleelta

Lopulta olemme vieretysten ja halaamme
päästämättä irti

Kuinka olimmekaan kaikki ne vuodet
kaivanneet toisiamme ja kuinka ne
katosivatkaan väliltämme

Kun olimme niin, lähekkäin

Koin että olin taas nuori,
sellainen kuin ensi kertaa kohdattiin
onnellinen vailla mitään, tyydytettynä elämän janossaan
Saaden kaiken irti ja katoamaan.

Siinä me vain olimme yhdessä, iäisyyden.

Onko se rohkein joka pelkää eniten ja kohtaa pelkonsa, rohkaistuen tekemään mitä piti?

Tiedätkö tunteen kun pienenä oleminenkin jo pelottaa? Entäs sitten kuin tulisi olla iso aikuinen? Sitä tunnetta kun kokee olevansa alempi arvoinen kuin ihminen? Sitä tunnetta kun kuvittelee kaikkien muiden olevan fiksumpia kuin itse on? Voin oppia heiltä kun he opettavat minua, opettavatko he minua? Tajuta se että itsensä on opetettava itseään, minun kannattaa opetella pärjäämään omillani, itsenäni? Kuka määrittelee milloin pärjään? Minun kannattaa opetella ajattelemaan,  ketkä siis ovat olleet maailman menneitä suuria ajattelijoita ja nykyisiä ajattelijoita? Mitä he ovat ajatelleet ja mitä itse tahdon ajattelullani saavuttaa? Saamaan muutkin ajattelemaan, mitä? Voihan pahus se on vielä ajattelematta???

Lähdin löytämään ihmisyyttäni ja omanarvontuntoani, olin kadottanut ne omanarvoni vähättelyllä ja alemmuuden tunteiden takia, ettei kukaan minua arvosta mistään. Sitä tuntee silloin olevansa hieman hyljätty, nurkkaan heitetty ja unohdettu ihmis hylky pohjaan uponneena. Tunteeton, välinpitämätön, merkityksetön, eikä millään ollut merkitystä kenellekkään. Minun piti etsiä elämälleni uudestaan merkitykset, miksi näin sen vaivan? Nyt minulla on merkitys itselleni ja elämälleni. Koen elämäni jollain tapaa sen että jonkin sielussani oli kuoltava jotta voisin syntyä jälleen ja tunne on kuin rumalla ankanpoikasella. Sitä että kaikki sanovat olet ruma olet ruma olet ruma ja lopulta huomaan katsoessani kuvajaista olevani kaunis, kaunis omaitseni kaltaisteni joukossa!

Siispä kerron että kannan arpiani ylväänä ne ovat todiste haavoista ja taisteluista joita olen käynyt. Minua on haavoitettu ja poltettu monet merkit. Hyväksyn niistä jokaisen osana historiaani, jokainen arvistani tekee minusta minut ja jokainen haavani on saanut hellän hoitoni, rakkauteni ja parantunut. Jokainen arpi kertoo rakkaudesta jota olen saanut osakseni itseltäni ja toisilta. Jokainen niistä on ollut haava, jokainen on puhdistettu, käsitelty ja sidottu, kivut kipuiltu, levätty ja parannuttu. Elämän fyysiset jäljet näkyvät ihollani
ja henkiset arvet kuuluvat puheessani tai puhumattomuudessani, mieleni sanoissa.

Tiedän nyt että olin kerran katkera kohtaamistani vääryyksistä, vihasin heitä jotka olivat minua satuttaneet, kiusanneet, lopulta annoin anteeksi itselleni ja heille jotka olivat minua kiusanneet, koska huomaamattani olin ollut itseni pahin kiusaaja.

Entä kuinka henkiset haavat parannetaan? Armoa itselle, anteeksi anto ja hyväksyminen, alistuminen ja luopuminen. Surutyö luopuminen menneestä ajattelusta, lapsen montavuotta sitten koetusta tuskasta, Hyväksyvä nykyhetki -> Erilaisten tunteiden tuntemisen hyväksyntä, ilman radikaalia toimintaa hetkessä itsensä ja kehon kuuntelemista.

Kyse oli lopulta siitä että minun olisi tarvinnut puhua jollekkin vaikken halunnutkaan, kuuntelijaa joka olisi ohjannut oikeaan suuntaan ja kuinka olisin lapsena osannut edes ajatella sellaista. Kun jo aikuinen ihminen tuntui silmissä niin isolta ja ymmärtämättömältä, kuinka aikuinen voisi ymmärtää mitä lapsen mielessä pyörii? Kun itse lapsi on ymmärtämättä mitä pienessä mielessä pyörii?

Enpä silloin pienenä ymmärtänyt mitä toiset ovat voineet kokea.

Halloween maalaus

Suru

Kaikki paha olo olikin

vain käsittelemätöntä surua

omaa suruani ja toisten surua

jakamatonta yksinäisyyttä

omanlaistaan orpoutta.

Pohdin tässä miksi masennus kautenani tahdoin kuolla tarinoissani eri hahmoissa. Ymmärsin nyt analyyttisesti tutkiessani ulkopuolisen roolissa että olinkin käsitellyt tunne skaaloja ja tuntemuksia asioista joiden jakaminen oli tuntunut liian suurelta harppaukselta. Olen niin kiitollinen siitä että harrastan kirjoittamista ja että olen ymmärtänyt alitajuisesti käsitellä asioita ja meillä kaikilla on fiksu alitajunta, emme vain aina ymmärrä sitä mitä se yrittää meille kertoa. Ymmärrettyäni että käsittelen surua, tutustuin suruun ja surun käsittelyyn.

Onhan sinullakin, joku ihminen, jonka olkaa vasten voit itkeä surusi? Jakaa oman taakkasi? Onhan sinulla kuuntelija murheillesi? Sellainen joka ymmärtää vain kuunnella antaa sinun surra omana itsenäsi ja arvostaa sinua kaikesta huolimatta. Kaikilla on lupa itkeä! Ja vasta jaetusta surusta voi alkaa paraneminen, yksin itketyt itkut helpottavat vain hetkeksi. Itkeminen parantaa. Siksikö ennen oli itkijä naisia? Mihin he ovat kadonneet? 

Olen käsitellyt huomaamattani oikean elämän heijastuksia, koska olen herkkä tuntemuksille ja olen tuntenut olleeni umpikujassa omien ja toisilta saamieni kokemuksien käsittelyssä? Niihin auttoi suru jaettu suru. Puhuminen ensin itselleni ja sitten toisille, siksi tarvitsin omaa tilaa ja aikaa olla yksin, jotta pystyin prosessoimaan omat tuntemukseni näkyviksi. Koska vain alitajuntani tiesi mitä tunsin, järkeni oli vailla aavistusta vaikka saikin ehkä jotain vilahduksia matkan varrella. Olen visuaalinen ja kinesteettinen ihminen joten minun pitää nähdä, kuulla ja jotenkin vasta nyt ymmärrän ja nään mitä olen läpi käynyt. Osista asioista on edelleen hankala puhua toisten kanssa, joistain asioista tarvitsen lisää tietoa, jotta voisin ymmärtää niitä paremmin. Minun on saatava lisää kokemuksia, kuulla lisää tarinoita jotta ymmärtämiseni, järkenikin olisi osana parannus työtäni. Minä parannan itseäni, olen itse oma tutkimus kohteeni, koska vain minä voin koskaan ymmärtää itseäni ja samalla voin alkaa ymmärtämään myös toisiakin. Se on tässä minusta hienointa. Tarvitsen toisia löytääkseni uusia ajattelutapoja ja minulla on omat tarinani tarjota toisille että he voisivat löytää minun tapani ajatella, koska koen siitä olevan apua myös toisille niinkuin siitä on ollut apua itselleni. jaettua vertais tukea :) Minun on pitänyt pusertaa itseni kipujeni läpi, ymmärtämättömyyden kipujen, löytää ja tehdä omat elämän läksyni. Koen kulkevani vasta lapsen haparoivin askelin eteenpäin ymmärryksen polulla.

Tunnen tarinoideni henkilöiden tunteet kun he seikkailevat läpi koettelemuksien ja taisteluiden omien elämiensä. Olen jokainen kirjoittamani hahmo. Jokainen kirjoittamani sana sillä hetkellä.

Kävin siis vasta yhden tarinani läpi ja siinä käsittelin

Kuolemia: Veljen kuolemaa, syyllisyyden tunteita, kateutta, pettymyksiä, odotuksia, lapsen kuolemaa, syvää surua, menetystä, kipua, tuskaa, ymmärtämättömyyttä. Omaa kuolemaa, vanhan minuuden kuolemaa ja omaa uusiutumista, vahvistumista, omien voimien löytämistä, uhrautumista, alistumista. Vanhempien kuolemaa, yksinäisyyttä, orpoutta,

Tukahdutettua seksuaalisuutta, toiveita, rakkautta: ehdotonta rakkautta, ehdollistettua rakkautta, rakkaudettomuutta, omistamattomuutta, vapautta valita.

Vihaa, silmitöntä vihaa, hallittua vihaa, kärsimättömyyttä,

Pelkoa, pakenemista, vetäytymistä, suojautumista, ahdistusta, kauhua, turvaa, luottamusta, asioiden hautaamista ja tuomista päivän valoon, sitä kuinka totuus välillä koskee.

Alkoholismia, jonka itse nään yhtenä surun tukahduttamis keinona, koska se tuo fyysiseen kehoon hetkellisen tunteen, joka on sama kun ilon aiheuttama, kohtuudella nautittuna ja lopulta tuon tunteen haihduttua on uudelleen surullinen olo, koska alkoholi on vain hetken korvike ilon tunteelle, lopulta tunnetta pitäisi käsitellä ilman alkoholia ja itkeä itkut pois, kun tahtoo edetä elämässään ja kokea oikeaa iloa.

Asioiden kohtaamista silmästä silmään, faktoja, todellisuutta, hetkellisyyttä, menneisyyttä,

Synninpäästöä, armoa, anteeksi antoa, avunpyytämistä, näkökulmaa mitä toisissa ja omissa teoissa näkee ja miten toimii niiden pohjalta. Muistoja jotka ovat jääneet vaivaamaan ja muistoja, jotka antavat voimaa.

Ja kun tunnen tunteet tarinan hahmoina, on tullut monet itkut itkettyä, etsittyä ymmärrystä, koettu kaikenlaista laittamatta itsestäni fyysisesti ulos, henkisesti mielikuvituksessani olen ollut ihan pihalla :)  Ymmärrän että on iso harppaus on alkaa puhua näistä ihmisten kanssa, se on suuri parannus ihmiskunnalle, ymmärtää omaa ja toisten kärsimystä ja sitä mitä he kokevat omassa elämässään. Olen valmis itkemään yhdessä suruja ja murheita, olen valmis kohtaamaan kipua, olen valmis ottamaan uuden elämän vanhan tilalle ja kun se tarkoittaa kaikesta vanhasta luopumista niin olkoon niin, koska vanhasta elämästäni olen jo kaiken läpi käynyt ja minulla on paljon uutta löydettävää! Ja aijoin pureutua nyt täysin siemauksin rakkauteen, koska kävin tässä kirjastossa ja syliini pinoutui iso kasa kirjoja liittyen rakkauteen, alitajunta se tekee työtään. Annan sen ohjata nyt minua katsotaan mihin päädyn!

Olen nähnyt vasta pinta kosketuksen maailmasta ja sen kauneudesta, koko siitä avaruudesta millä maailma elää ja huomaan olevani vasta aivan alussa omassa elämässäni! 

Ja katsotaan tuleeko minusta rakastavasti halaava, ymmärtävästi kuunteleva, yhdessä itkevä parantaja :) Siinä minulla ammattia kerrakseen opittavaksi!

Minulle suru on irti päästämistä, takertumattomuutta, hyväksymistä asiat sellaisinaan kuin ne ovat ja luopumista rakkaasta ja arvokkaastakin kun on sen aika. Miksi kuulen väitteitä ettei saisi luopua? Minulle luopuminen on avannut uusia ovia elää. Mikä on kaikista arvokkainta ihmis elämässä? Rakkaus elää ja luopua kun on sen aika. Rakastaa ja ottaa vastaan rakkautta. Samalla tavoin kuin luonto kasvaa ja kuolee, jotta voi kasvaa jälleen. Kuolema on luopumista ja tiedän tämän voin sanoa että luovutan elämäni kuoleman käsiin kun on sen aika, koska minä tiedän eläväni, jotta voin lopulta kuolla ja luopua olemassa olostani. Elämä on tasaisen ja epätasaisen vuorottelua, rakastamista ja rakkaudesta luopumista.

Entäs silloin kun on kasvanut rakkaudettomassa ilmapiirissä ja on ymmärtämättä rakkautta?

Mitä rakkaus on? Rakkaus on kokemus turvallisuudesta ja omasta arvosta ja halusta nähdä vaivaa toisen eteen -> läsnä oloa toisen kanssa. Tarvitaan siis itsekuria ja kykyä luopua asioista ja tämä taas että elämässä on arvojärjestys ja luottamus omaan voimaan ja kykyyn.

Kun kokee itsensä rakkaudettomaksi on voimatta luottaa itseensä ja tästä syystä sijoittaa itsensä arvojärjestyksessä viimeisiksi, näkymättömiksi ja vaikuttamattomiksi, olemattomiksi.

Tämän takia olen itse alkanut opetella rakkautta ja rakkauden tunnustamista lähimmäisimmilleni, he tarvitsevat minun rakkauttani niinkuin minä heidän rakkauttaan, täydennämme kaikki toisiamme.

Kummalla sinä ruokit rakkaudella vai rakkaudettomuudella? Minä olen ymmärtänyt että minun on otettava vastuu omasta hyvin voinnistani ja tehdä muille hyvää, koska tekemättä itse mitään, odottamalla olen antanut vastuun kaikille muille omasta hyvin voinnistani ja tulen pettymään ja tuomitsemaan, syyttämään jne. Kun muut ovat olleet toteuttamatta sitä mitä tahdoin, sitä mistä minun itseni on kannettava vastuu. Ymmärrän sen nyt.

Huomaan että olen ollut pitkään tasainen aika kuollut oman elämäni suhteen ja olen päättänyt saada siihen hieman kaaosta aikaan, olemalla intohimoinen, antamalla sattumien kuljettaa, antamalla päähän pistoksilleni aikaa :) ja niille joilla on jo sattunut ja tapahtunut suosittelen hieman rauhoittumaan ja katsomaan omaa itseä omaa menneisyyttä, sitä mihin on menossa, näkemään oman arvojärjestyksen, luopumaan ehkä jostain? Käsittelemään surua ja sen aiheita.

Mitä otat vastaan ja mitä itse annat vasta lahjaksi?