Suru

Kaikki paha olo olikin

vain käsittelemätöntä surua

omaa suruani ja toisten surua

jakamatonta yksinäisyyttä

omanlaistaan orpoutta.

Pohdin tässä miksi masennus kautenani tahdoin kuolla tarinoissani eri hahmoissa. Ymmärsin nyt analyyttisesti tutkiessani ulkopuolisen roolissa että olinkin käsitellyt tunne skaaloja ja tuntemuksia asioista joiden jakaminen oli tuntunut liian suurelta harppaukselta. Olen niin kiitollinen siitä että harrastan kirjoittamista ja että olen ymmärtänyt alitajuisesti käsitellä asioita ja meillä kaikilla on fiksu alitajunta, emme vain aina ymmärrä sitä mitä se yrittää meille kertoa. Ymmärrettyäni että käsittelen surua, tutustuin suruun ja surun käsittelyyn.

Onhan sinullakin, joku ihminen, jonka olkaa vasten voit itkeä surusi? Jakaa oman taakkasi? Onhan sinulla kuuntelija murheillesi? Sellainen joka ymmärtää vain kuunnella antaa sinun surra omana itsenäsi ja arvostaa sinua kaikesta huolimatta. Kaikilla on lupa itkeä! Ja vasta jaetusta surusta voi alkaa paraneminen, yksin itketyt itkut helpottavat vain hetkeksi. Itkeminen parantaa. Siksikö ennen oli itkijä naisia? Mihin he ovat kadonneet? 

Olen käsitellyt huomaamattani oikean elämän heijastuksia, koska olen herkkä tuntemuksille ja olen tuntenut olleeni umpikujassa omien ja toisilta saamieni kokemuksien käsittelyssä? Niihin auttoi suru jaettu suru. Puhuminen ensin itselleni ja sitten toisille, siksi tarvitsin omaa tilaa ja aikaa olla yksin, jotta pystyin prosessoimaan omat tuntemukseni näkyviksi. Koska vain alitajuntani tiesi mitä tunsin, järkeni oli vailla aavistusta vaikka saikin ehkä jotain vilahduksia matkan varrella. Olen visuaalinen ja kinesteettinen ihminen joten minun pitää nähdä, kuulla ja jotenkin vasta nyt ymmärrän ja nään mitä olen läpi käynyt. Osista asioista on edelleen hankala puhua toisten kanssa, joistain asioista tarvitsen lisää tietoa, jotta voisin ymmärtää niitä paremmin. Minun on saatava lisää kokemuksia, kuulla lisää tarinoita jotta ymmärtämiseni, järkenikin olisi osana parannus työtäni. Minä parannan itseäni, olen itse oma tutkimus kohteeni, koska vain minä voin koskaan ymmärtää itseäni ja samalla voin alkaa ymmärtämään myös toisiakin. Se on tässä minusta hienointa. Tarvitsen toisia löytääkseni uusia ajattelutapoja ja minulla on omat tarinani tarjota toisille että he voisivat löytää minun tapani ajatella, koska koen siitä olevan apua myös toisille niinkuin siitä on ollut apua itselleni. jaettua vertais tukea :) Minun on pitänyt pusertaa itseni kipujeni läpi, ymmärtämättömyyden kipujen, löytää ja tehdä omat elämän läksyni. Koen kulkevani vasta lapsen haparoivin askelin eteenpäin ymmärryksen polulla.

Tunnen tarinoideni henkilöiden tunteet kun he seikkailevat läpi koettelemuksien ja taisteluiden omien elämiensä. Olen jokainen kirjoittamani hahmo. Jokainen kirjoittamani sana sillä hetkellä.

Kävin siis vasta yhden tarinani läpi ja siinä käsittelin

Kuolemia: Veljen kuolemaa, syyllisyyden tunteita, kateutta, pettymyksiä, odotuksia, lapsen kuolemaa, syvää surua, menetystä, kipua, tuskaa, ymmärtämättömyyttä. Omaa kuolemaa, vanhan minuuden kuolemaa ja omaa uusiutumista, vahvistumista, omien voimien löytämistä, uhrautumista, alistumista. Vanhempien kuolemaa, yksinäisyyttä, orpoutta,

Tukahdutettua seksuaalisuutta, toiveita, rakkautta: ehdotonta rakkautta, ehdollistettua rakkautta, rakkaudettomuutta, omistamattomuutta, vapautta valita.

Vihaa, silmitöntä vihaa, hallittua vihaa, kärsimättömyyttä,

Pelkoa, pakenemista, vetäytymistä, suojautumista, ahdistusta, kauhua, turvaa, luottamusta, asioiden hautaamista ja tuomista päivän valoon, sitä kuinka totuus välillä koskee.

Alkoholismia, jonka itse nään yhtenä surun tukahduttamis keinona, koska se tuo fyysiseen kehoon hetkellisen tunteen, joka on sama kun ilon aiheuttama, kohtuudella nautittuna ja lopulta tuon tunteen haihduttua on uudelleen surullinen olo, koska alkoholi on vain hetken korvike ilon tunteelle, lopulta tunnetta pitäisi käsitellä ilman alkoholia ja itkeä itkut pois, kun tahtoo edetä elämässään ja kokea oikeaa iloa.

Asioiden kohtaamista silmästä silmään, faktoja, todellisuutta, hetkellisyyttä, menneisyyttä,

Synninpäästöä, armoa, anteeksi antoa, avunpyytämistä, näkökulmaa mitä toisissa ja omissa teoissa näkee ja miten toimii niiden pohjalta. Muistoja jotka ovat jääneet vaivaamaan ja muistoja, jotka antavat voimaa.

Ja kun tunnen tunteet tarinan hahmoina, on tullut monet itkut itkettyä, etsittyä ymmärrystä, koettu kaikenlaista laittamatta itsestäni fyysisesti ulos, henkisesti mielikuvituksessani olen ollut ihan pihalla :)  Ymmärrän että on iso harppaus on alkaa puhua näistä ihmisten kanssa, se on suuri parannus ihmiskunnalle, ymmärtää omaa ja toisten kärsimystä ja sitä mitä he kokevat omassa elämässään. Olen valmis itkemään yhdessä suruja ja murheita, olen valmis kohtaamaan kipua, olen valmis ottamaan uuden elämän vanhan tilalle ja kun se tarkoittaa kaikesta vanhasta luopumista niin olkoon niin, koska vanhasta elämästäni olen jo kaiken läpi käynyt ja minulla on paljon uutta löydettävää! Ja aijoin pureutua nyt täysin siemauksin rakkauteen, koska kävin tässä kirjastossa ja syliini pinoutui iso kasa kirjoja liittyen rakkauteen, alitajunta se tekee työtään. Annan sen ohjata nyt minua katsotaan mihin päädyn!

Olen nähnyt vasta pinta kosketuksen maailmasta ja sen kauneudesta, koko siitä avaruudesta millä maailma elää ja huomaan olevani vasta aivan alussa omassa elämässäni! 

Ja katsotaan tuleeko minusta rakastavasti halaava, ymmärtävästi kuunteleva, yhdessä itkevä parantaja :) Siinä minulla ammattia kerrakseen opittavaksi!

Minulle suru on irti päästämistä, takertumattomuutta, hyväksymistä asiat sellaisinaan kuin ne ovat ja luopumista rakkaasta ja arvokkaastakin kun on sen aika. Miksi kuulen väitteitä ettei saisi luopua? Minulle luopuminen on avannut uusia ovia elää. Mikä on kaikista arvokkainta ihmis elämässä? Rakkaus elää ja luopua kun on sen aika. Rakastaa ja ottaa vastaan rakkautta. Samalla tavoin kuin luonto kasvaa ja kuolee, jotta voi kasvaa jälleen. Kuolema on luopumista ja tiedän tämän voin sanoa että luovutan elämäni kuoleman käsiin kun on sen aika, koska minä tiedän eläväni, jotta voin lopulta kuolla ja luopua olemassa olostani. Elämä on tasaisen ja epätasaisen vuorottelua, rakastamista ja rakkaudesta luopumista.

Entäs silloin kun on kasvanut rakkaudettomassa ilmapiirissä ja on ymmärtämättä rakkautta?

Mitä rakkaus on? Rakkaus on kokemus turvallisuudesta ja omasta arvosta ja halusta nähdä vaivaa toisen eteen -> läsnä oloa toisen kanssa. Tarvitaan siis itsekuria ja kykyä luopua asioista ja tämä taas että elämässä on arvojärjestys ja luottamus omaan voimaan ja kykyyn.

Kun kokee itsensä rakkaudettomaksi on voimatta luottaa itseensä ja tästä syystä sijoittaa itsensä arvojärjestyksessä viimeisiksi, näkymättömiksi ja vaikuttamattomiksi, olemattomiksi.

Tämän takia olen itse alkanut opetella rakkautta ja rakkauden tunnustamista lähimmäisimmilleni, he tarvitsevat minun rakkauttani niinkuin minä heidän rakkauttaan, täydennämme kaikki toisiamme.

Kummalla sinä ruokit rakkaudella vai rakkaudettomuudella? Minä olen ymmärtänyt että minun on otettava vastuu omasta hyvin voinnistani ja tehdä muille hyvää, koska tekemättä itse mitään, odottamalla olen antanut vastuun kaikille muille omasta hyvin voinnistani ja tulen pettymään ja tuomitsemaan, syyttämään jne. Kun muut ovat olleet toteuttamatta sitä mitä tahdoin, sitä mistä minun itseni on kannettava vastuu. Ymmärrän sen nyt.

Huomaan että olen ollut pitkään tasainen aika kuollut oman elämäni suhteen ja olen päättänyt saada siihen hieman kaaosta aikaan, olemalla intohimoinen, antamalla sattumien kuljettaa, antamalla päähän pistoksilleni aikaa :) ja niille joilla on jo sattunut ja tapahtunut suosittelen hieman rauhoittumaan ja katsomaan omaa itseä omaa menneisyyttä, sitä mihin on menossa, näkemään oman arvojärjestyksen, luopumaan ehkä jostain? Käsittelemään surua ja sen aiheita.

Mitä otat vastaan ja mitä itse annat vasta lahjaksi?