Mitä kaunista sanoin toiselle 8/30 muistan sinut

Mikä olisi se kauniimapaa kuin muistaa toisesta asioita. Minä muistelen mummia.
Muistan kuinka mummolassa oli perhoskirja, jota katselin mummin kanssa, muistan oranssi, valkea siipisen perhosen ( aurora perhonen). Muistan kuinka nukuin mummin vieressä seinän puolella etten vain tippuisi sängystä, tuo silloinen mummin laverisänky on nyt minulla. Silloin se tuntui valtavalta vaikka ihan normaali kokoinen se on. Itse oli silloin niin pieni.
Muistan ettei olisi saanut kiipeillä, silti kiivettiin pakastimen päälle istumaan ja uteliaita kun oltiin tutkimaan purppuran värisiä laatikoita kaapin päällä, en muista mitä muuta siellä oli kuin vaaleanpunaiset paplarit.
Muistan kuinka kerättiin mummin kanssa karviaisia ja isoja puutarhavadelmia ja kiikuttiin pihakeinussa kun omat jalat ei vielä yltänyt antamaan vauhtia.
Mummilla oli yleensä aina Ville Vallattomia pakkasessa ja ne oli herkullisia! Niitä sai yhden kun oli käymässä.

Tälläsiä löysin, mutta muistan niitä olleen myös banaanin makuisia ellen nyt ihan väärin muista

Mummilassa oli kissoja jättimäinen Roope kissa, joka oli tosi vanha ja sille kalastettiin kaloja. Miisu joka sai pentuja ja muistan kuinka mummin kanssa käytiin katsomassa niitä pikkuisia menijöitä ekan kerran, sitten kun ne oli isompia saatiin niitä itsekkin käydä silittelemässä. Muistan kuinka käytiin yhdessä ruokkimassa nappia, suomenpystykorvaa joka oli aitauksessa ja kuinka haettiin puita isoon leivin uuniin. Muistan että mummi teki älyttömän hyvää ruokaa ja että iltapalaksi sai riks, raks, poks muroja (meillä ei kotona syöty muroja), siksi ne oli jotain hyvin erikoista.

Muistan myös sen että aiheutettiin serkkujen kanssa ehkä harmaitakin hiuksia mummille kun käytiin uimassa eikä hän tullut mukaan katsomaan. Kun kellon tarkkailu ei uivalle lapselle ole mieluisinta puuhaa, meitä ei kuulunut takaisin sovittuun aikaan ja mummi tietysti luuli että on käynyt jotain, ollaanko hukuttu? Kyllä hymy hieman hyytyi kun mummi tuli sitten vastaan tiellä kun lähdettiin takaisin mummillepäin.

Muistan myös sen jättimäisen mummin kolmipyörän, joka oli aivan paras ja sillä rullailtiin pihassa tietä alaspäin.

Mummilassa oli huone, jossa oli takka ja paljon koristetyynyjä, joitten alle piilotimme toisiamme. Se huone haisi makealta, koska huoneessa oli posliinikukka ja sitä kukkaa tuli monet kerrat ihmeteltyä. Oli ne niin epäaidon näköisiä. Kyllä siinä huoneessa tunnistettiin muitakin kasveja, katseltiin koriste-esineitä ja luettiin myös kirjoja.
Ja riehuttiin sohvilla, tehtiin majaa.

Isossa tuvassa oli Singer poljettavaa mallia, mutta hihna oli katkennut, joten saatiin leikkiä polkemalla vauhtia minkä kerettiin, varovainen piti tämänkin kanssa olla ettei sormet jää väliin kun oli kivaa kuljettaa sormea vauhtipyörää pitkin.

Olin mummilassa useana kesänä ja aittakin tuli tutuksi.
Siellä tehtiin mattoa ja poppanaa mummin kanssa, nukuttiin. Mummilla oli värikkäitä pyykkipoikia, joita roikkui aitan pyykkinaruilla.

Ensimmäisen kerran tutustuin mummonluona myös pellavansiemeniin, mietin miten kukaan voi syödä tuollaisia kovia pikku kiviä. Kyllä niitä itsekkin syö jo nyt mutta lapsena en tykännyt.

Parasta oli kuitenkin mummin ruohosipuli penkki portaiden vierustalla, niitä oli paljon ja syötiin niitä aina urakalla.

Mummi oli mukava ihminen ja esikuva, häntä muistan lämmöllä! Minulle hänessä oli omanlaistaan lystikkyyttä ja lempeä hymy, josta aijon pitää kiinni.

Mitä kaunista sanoin toiselle? 7/30 Nämä pitää säilyttää?

Paetaksemme tämän päivän kuumuutta, päädyimme navettaan kylmyyttä hohkavien seinien suojaan touhuamaan. Eihän siellä lehmiä ole ollut aikoihin mutta navetta mikä navetta. Sinne kun on kertynyt kaikenlaista tavaraa ja ei niin tarpeellistakin.

Oltiin siellä äidin kanssa perkaamassa monen montaa tavara kasaa, isosiskokin tuli auttamaan. Pesaistiin äidin puolen isoisän tekemät pärekorit puhtaiksi, jotta ne pääsee käyttöön. Isoisä oli hyvä pärekorien tekijä ja kylälläkin puhuttiin että hyviä koreja teki vielä senkin jälkeenkin, kun hän oli jo kuollut. Edelleen toimii!

Löydettiin aivan upee sisaruskuva, josta en kekannut ottaa kuvaa tänne, vaikka se oli juuri sellainen säilytettävä kuva.

Siinä kyllä peratessa tavara vuoria läpi kyllä tuli mieleen, millähän idealla nämäkin on säilytetty? Paljon nimittäin lähti etenemään uuteen määränpäähän! Mietin sitä että jos jokin on sellaista että se pitää viedä pois näkyvistä ja sitä ei käytetä, siitä voi yhtä hyvin luopua ja antaa niille jotka käyttävät! Milloin tavaraa onkaan liikaa?  Mielestäni silloin kun tarvitsee tehdä lisää säilytystilaa tai uusia säilytys ratkaisuja! Silloin kun et pysty kävelemään tavaroiden hallitessa aluetta?  Olen katsonut himohamstraaja ohjelmia silloin kun minulla oli telkkari. Paino sanalla oli!

Mietin tänään sitä kun ennen vanhaan faaraoille laitettiin tavaraa matkaan hautaan. Minkä kokoisia olisi nykypäiväiset haudat, jos kaikki se tavaramäärä menisi hautaan haudattavan mukana? Mitä kuolleet tekisivät tavaroilla, eivät kaiketi mitään, mutta se antaisi hyvän perspektiivin sille, mitä tavaroita ja millaista tavaraa tulee säilytettyä? Ja kuinka paljon? Kertooko ylimääräinen tavara paljous vauraudesta, sitä että on? Vai ahneudesta jolla pröystäillään? Mietin myös sitä että liittyykö tälläinen varustelu siitä kun on lapsena ollut suuressa perheessä ja on tottunut varustelemaan syömistä, ynnä muita kodin tavaroita suuremmalle määrälle? Mutta sitten kun muuttaa erilleen varusteleeko silti samalla mitalla.  Tätä mietin sillä itselläni on pöytä kuudelle hengelle, joka on perheeni koko josta tulen, mutta ruoka astiastoni kattaa vain 4:hlölle astiaston kun siskoni ovat ne jotka luonani käyvät ja meitä on yhteensä neljä. Joten onkin kysymys miksi käytän kaikkia 4:hlön astiastoa ja joudun tiskaamaan hullunlailla, kun sotken lautaset itse (nimimerkki käsitiski). Sillä ei siskoni joka päivä käy, joten laitoin ylimääräiset ylähyllylle. 2 lautasta ja 2 kippoa on vain ottamis korkeudella. Ja niistä vain 1 kippo ja 1 lautanen käyttö kohdalla. Yksin kertaistusta ja vähemmän tiskiä, samaa voi kysyä miksi kaapistani löytyi 15 kuppia? Käytöstä 1 lasi ja 1 kahvi kuppi riittää! Vallanmainiosti sotkettavaksi.

Hyppäsin hieman aiheesta, mikä on sellaista jonka haluaa säilytettävän?
Onko se tunnesisältöinen tavara? Käyttötavara? Kausitavara kuten joulu, pääsiäinen tai vappu esimerkkinä? Mitä tuolla tavaralla tehdään? Onko siitä hyötyä? Onko siitä iloa? Onko se kunnossa? Missä tilassa se on? (vaatteessa irronnut nappi, reikiä, tahroja, kulunut puhki? Homeessa? Likainen? Onko se enää oikean kokoinen? Näyttääkö se hyvältä päällä? Onko se sinun tyylinen? ) Onko se korjattavissa? (Mitkä toimenpiteet sille pitää tehdä?) Korjaatko sen ja käytätkö sitä sitten? (Ole rehellinen!)

Mummin vanha hame löysi käytön pesun jälkeen

Samalla toimenpiteellä voisi käydä läpi säilytys tilanteen
Onko tavara helppossa paikassa ottaa, näkysällä/ kaapissa oven takana piilossa. Onko sillä omapaikka? Löydätkö sille paikan viemättä joltain muulta paikkaa?
Onko kyseessä oikea käyttötavara? Miten se on pakattuna kaapissa? Suoraan hyllyllä? Pussiin josta et näe sitä? Läpinäkyvässä laatikossa/ laatikossa jossa on toisetkin saman lajin tavarat? Tiedätkö paikat jossa näitä tavaroita säilytetään, kuinka monta tätä samaa tavaraa sinulla on? Oletko tietoinen lukumäärästä? Kuinka monella on käyttöä ja kuinka monella pärjäät? Tietävätkö toisetkin tavaroiden paikat?

Vähän tavaroista: Kuinka nämä tavarat ovat sinulle päätyneet? (Ostitko ne itse? Saitko ottaa ne itse ilmaisina? Saitko ne lahjaksi, saitko ne perintönä?  Pidätkö niistä? Tuottavatko ne sinulle iloa?
Millaisia tunne siteitä sinulla on tähän tavaraan? Millaisia muistoja nousee mieleesi juuri tästä esineestä? Onko sillä tunnearvoa? Onko sillä rahallista arvoa?  Onko sillä käytöllistä arvoa? Tuotollista arvoa? Saako se sinut hymyilemään? Mitä tuo tavara saa sinut kokemaan?
Keräämme oman näköisiä tavaroita? Mitä nuo tavarasi sinusta kertovat? Mitä ja millaista kuvaa käyttämäsi tavarat luovat omissa silmissäsi, voit pyytää myös jonkun toisen kertomaan. Mitä hän näkee sinun tavaroissasi?

Tämän rasian olen saanut joululahjaksi täynnä geisha suklaakarkkeja ja kysyin luvan sen eteenpäin laittamiseen. 

Täyttääkö tavara tehtäväänsä?  Vai roikkuuko se vain tyhjän panttina? Miksi säilytät sitä? Mitä tämä säilyttäminen kertoo sinusta? Säilytätkö vihaamaasi lahjaa vain sen takia että sait sen joltain josta välität paljon? Voit pyytää luvan pois heittämiseen, toisinaan he eivät edes muista että ovat sinulle jotain sellaista antaneetkaan tai kysy itseltäsi voitko paremmin kun tuo tavara ei ole enää luonasi! Tunnetko huonoa omaatuntoa kun et käytä sitä? Luovu siitä. Mitä tavara tekee sinulle? Auttaako se sinua voimaan paremmin vai viekö se sinua huonompaan suuntaan? Viekö tavaroiden järjestely sinulta aikaa vai pysyvätkö tavarat hyvässä järjestyksessä? Helposti löydettävissä? Kuinka monta laatikollista tavaraa sinulla olisi kun nyt muuttaisit? Nautitko tilastasi, jossa tavarat ovat? Tuottavatko tavarat sinussa luovuutta käyttää niitä vai tuskaa säilyttää niitä? Mihin tarkoitukseen tavara on hankittu? Milloin? Täyttääkö se edelleen tehtävänsä?

Tiedätkö mitkä vaihtoehdot sinulla on vaatteissa pukea yllesi? Vai eikö sinulla ole mitään päälle pantavaa? Syystä? Ovatko ne kaikki likaisia? Painu pyykille! Vai onko niitä liikaa etkä osaa tehdä valintaa? Olisiko aika valita mitä haluat säilyttää, joissa tunnet olevasi kaunis, urheilullinen, kotona, ne tuntuvat loistavilta ja saavat sinut hehkumaan juuri sinua! Ovatko ne oikean kokoisia? Eivät purista tai hankaa? Ole liian väljiäkään? Oikean värisiä ne joista oikeasti pidät? Mitä käytät juhlissa ja mitä arkena? Mitkä valitsisit mukaan  kuukauden lomalle jossa ilmasto vaihtelee kylmästä kuumaan? Mitkä siirtäisit varastoon? Mistä saat huonot vibat? Tuntuuko ne hyviltä? Kaikki joita et tiedä, pistä päälle ja fiilistele!

Kaikki säilytysratkaisutkin ovat lisätavaraa tavaranjärjestelyyn ja siksi onkin hyvä olla luova ja kysyäkkin itseltään voiko jo olemassa olevilla tavaroilla saada tavarat järjestykseen, ilman uutta tavaraa.

Onko shoppailu ongelma, kannatko enemmän tavaraa sisään kun ulos? Vai onko luopuminen ongelma? Etkä raaski luopua mistään? Koituuko sinulle säilyttämisestä kuluja enemmän kuin siitä että ostaisit tuon kyseisen tuotteen myöhemmin uudestaan, kuinka paljon käytät? 1*vuodessa olisiko mahdollisuus lainata joltain toiselta? Omista käyttö tavaroista ei siis kannata luopua, ellei ne ole jo siinä kunnossa että ne tuottavat enemmän haittaa kuin hyötyä esim. Kengät joiden pohja on rikki, eikä jalan asento ole enää hyvä. Ehkä pääasia tavaroiden säilyttämiseen on käyttääkö niitä ja onko niistä enemmän hyötyä kuin haittaa!

Vievätkö ne tilaa, jolle sinulla olisi parempaa käyttöä?
Kuinka vähällä selviät että se on sinulle käytännöllistä? (Laita osa laatikkoon ja käytä vain tiettyä määrää, jonka huomaat toimivaksi!) Luovu turhasta.

Kaunis sana tänään oli luovutaanko näistäkin?

Lopuksi tahdon jakaa hieman musiikkia artistilta jonka löysin tässä vasta ja alempi ihan sen takia kun kaiketi jalkapallo on nyt käynnissä!

Mitä kaunista sanoin toiselle 6/30 tuli hyvä saalis

 Mansikka saaliis, joka tuli pikkusiskon tekemään kakkuun. Kerättiin iskän kanssa urakalla ahomansikkoja hyydyke kakun murskatuksi sisukseksi. Päälle tuli sitten ihan ostettuja mansikoita siivuttettuna ja parilla ruusu kokeilulla.

Saaliin saamiseen uhrattiin itikoille verta ja paarmoille ihonpaloja, minun ohimollenikin kasvoi pirullinen sarvi yhdestä itikan paukamasta. Myös muurahaiset olivat puolustamassa omaa pesäänsä ja minä olin tietysti omaan tapaani paljain jaloin keräämässä. Että muurahaisia tiputeltiin kintuista.

Oli myös hyvä saalis grilliherkkuja ja salaatteja, joita grillasin ihan kahden hiiligrillin voimalla! Ja sekin ruoka oli herkkua!  

Antoisaa Juhannusta vaan kaikille ja syökää hyvin!

Mitä kaunista sanoin toiselle? 5/30 Epäonnistuimme

Epäonnistuimme pikkusiskon kanssa toteuttaa tänään listaamiamme asioita joita emme ole koskaan tehneet. Huomenna ehkä jotain sellaista saa nähdä! Tänään tein kyllä siskoilleni hiustenleikkaus operaatiota, jotain sellaista jota en ole vielä tehnyt ja olen aina sanonut että minä kyllä leikkaan hiukset, mutta lopputulos on aina arvoitus miltä näyttää. Vastuu on siis sillä joka antaa hiuksensa käsittelyyni, koska en ole mikään ammattilainen siinä, mutta mielläni opettelen. Oli minulla hiustenleikkuun lopuksi tyytyväiset siskot tai eivät ainakaan sanoneet että pilasin heidän hiuksensa.

Mietin miten ihmiset reagoivat omaan epäonnistumiseen? Yleensä suututaan, kiukutaan kun asia ei mene kuten piti (siis ajateltu kuinka sen piti mennä/ kuinka se on aikaisemmin mennyt) asiat ei menneet kuin strömsössä.

Jokainen kerta on ainutlaatuinen kerta tehdä jotain, eikä mikään mene täysin samalla tavalla, kuin edellisellä kerralla. Työn tai muun tehtävän asian rakenne voi olla samanlainen ja lopputulos sama. Mutta kananmunien keittämisessäkään kananmunat eivät ole samat, painoissa on eroja, miten kananmunat ovat kattilassa on eroja, huoneessa jossa kananmunia keitetään voi olla lämpötila eroja, tapahtumaan liittyvien ihmisten määrä voi olla eri kuin eilen? Muuttujia on lukemattomia ja silti lopputulos on samantapainen kuin edellisillä kerroilla.

Miksi epäonnistuminen siis suututtaa, itselläni se liittyy siihen että pilaan hyvää tavaraa, hyvät tuotteet, jotka heitetään hukkaan.  Mutta onko se todella hukkaan heitettyä? Minähän opin jotain mitä ei kannata tehdä, siispä tuosta hukkaantuneesta tuotekuormasta, minulle tuli tietoa ja kokemus jota voin käyttää välttääkseni tekemästä juuri tätä virhettä uudelleen.

Lapsena paperit kuluivat siihen että sai tehtyä parhaimman version, sen johon oli tyytyväinen piirtäessään. Epäonnistuneet päätyivät "roskiin" paperinkeräykseen!
Ja vain nuo parhaimmat saivat kunnian tulla säilytetyiksi. Kulutinko turhaa ne paperit, joissa epäonnistuin? En sillä taitoni karttuivat jokaisen viivan kohdalla.

Miksi pelkään näyttää epäonnistumiseni toisille? Eiväthän he edes välttämättä tiedä sinun epäonnistuneen? Kyse on omista ajatuksista, odotuksista jotka ovat täyttäneet mielen. Onko kyse siitä että kokee pettäneensä odotukset? Olevansa tyhmä, näyttävänsä tyhmältä, hökältä toisten silmissä vai mikä epäonnistumisessa on niin pelottavaa. Että se lamaannuttaa.  Vai ottaako itsensä ja tehtävänsä niin vakavasti ettei osaa nauraa itselleen ja omille erehdyksilleen?

Itse en tykkää suuttumisesta, enkä kiukusta, jota olen yleensä nähnyt ihmisillä kun he epäonnistuvat. Joten mietin sitä enkö halua epäonnistua koska koen voivani sen johdosta menettää malttini. Pelkäänkö siis epäonnistua, koska en usko pystyväni hallitsemaan itseäni pettymyksen aiheuttamalta raivolta, kiukulta.  Toisaalta koenko tuon itseni hallitsemisen onnistumiseksi ja spontaaniuden epäonnistumiseksi?
Tämä onkin mielenkiintoinen aihe! Enkö siis uskalla päästää itseäni täyteen kyvykkyyteeni, kun pelkään sitä etten enää hallitsekkaan itseäni? Mitä pahaa minä nään hallinnan puutteessa? Millä tavalla olisin silloin muka epäonnistunut?

Mistä tiedän etten nyt säilö noita epäonnistuneita piirroksia ja parhainpani odottaa valmistumistaan, pääsyä elämääni?
Pelkäänkö antaa parhaani? Miksi?  Millaiseksi ihmiset kuvittelevat minut tai millaiseksi itse kuvittelen muiden kuvittelevan?
Pelkäänkö tekeväni, jotain jota kadun? Onko katumisessakin piilossa epäonnistuminen ja tuleminen torjutuksi. Pelkäänkö siis ihmisiä ja itseäni torjutuksi tulemisen pelosta ja torjun itse kaikki, jotka yrittävät tulla lähelleni? Ehkä en tätä ihan allekirjoita, sillä pidän ihmisten seurasta. Mutta se että torjuu itsessään, joitakin puolia on syvällisemmän tutkiskelun paikalla.

Miksi torjun suuttumusta ja vihaa? Ne saavat minut tuntemaan avuttomuutta, enkä osaa reagoida siihen toivomallani tavalla, joka olisi rakentavalla tavalla. Opetella siis rakentavaa vihan ja suuttumuksen hallintaa ja purkamista. Tunnetilan havaitsemista ja siitä kertomista. Hallitsen itseäni toisten seurassa ja yksinollessani olen spontaani, siksikö tykkään yksin olemisen olotilasta, kun minun ei kokoajan tarvitse ajatella mitä sanon tai mitä olen, olenko siis feikki toisille ihmisille? En voi sanoa että olisin sitä kaikille? Sillä taidan testata ihmisiä kestävätkö he minua tai minä heitä? Mutta toisaalta onko minun päätösvallassani se että päätän heidän puolestaan, mitä he kestävät ja mitä eivät. Tarkkailen siis ihmisiä ja heidän toiminta tapojaan jotta voin mukautua joukkoon, ehkä se vie minulta enemmän aikaa kuin muilta, mutta sitten muut voivat nähdä minut. Olen hitaasti asioille lämpenevä. Siksi minua voi alkuun luulla hiljaiseksi, parastapa on jututtaa, jos kaipaa jotain tietoja. Sitten saattaa olla että spontaani höpötyskin pääsee valloilleen. Helposti häirittävä olen myös, joten siksi työskentelen mielelläni omassa tilassa jota pystyn säätelemään. Jos jotain inhoan niin ne on keskeytyksiä kun olen tekemässä, jotain johon tarvitsee keskittyä. Mutta asiat joita on jo tehnyt niin paljon että ne ovat automatisoituneet, ei häiritse juttelukaan.

Mutta miksi on niin suuri halu ihmisillä saada toistensa hyväksyntä ja saada toiset pitämään itsestään? Onko kyse luottamuksen saamisesta? Onko minun siis nähtävä voiko näihin henkilöihin luottaa ja missä asiassa? Onko minun nähtävä että voin luottaa omiinkykyihini ennenkuin annan täyden tehon? Sillä uskon kyllä pystyväni tekemään asioita, mutta puuttuuko minulta luotto siihen että toteutan,  koska minulta puuttuu joitain kykyjä. Joita en ole vielä opetellut/uskaltanut opetella, koska pelkään epäonnistumista. Enkö siis toteuta epäonnistumisen pelosta ja opettele tarvittavaa?

Minussa on siis mukautujaa ja miellyttäjää, sopeutujaa ja auttajaa, sillä olen halunnut että muut voivat paremmin eivätkä suutu. Samalla huomaan tämän ajatuksen vievän minulta juuri sen kuka itsehaluan olla. Oma paras itseni, Tietävätkö muut tai minä itsekkään kuka olen, jos he eivät saa mukautua tai miellyttää minuakin, pystyäkö sopeutumaan asiaan josta ei tiedä mitään, saati sitten auttamaan. Ja ellen anna itsestäni kaikkea irti he eivät nää minua, minuna? Olenko jo epäonnistunut olemaan omaitseni?siispä Onnistumisia kohti tai uusia epäonnistumisia!

Tämä epäonnistuja painaa nyt päänsä tyynyyn ja herää huomenna tekemään spontaaneja juttuja, sillä epäonnistuin menemään aikaisin nukkumaan kun lämpesin jälleen kirjoittamiselle, josta on taas vaikea päästää irti.

Mitä kaunista sanoin toiselle 4/30 black is back

Tänään olen sanonut monta kertaa kiitos! Mistä olenkaan kiitollinen? Olen tänään kiittänyt ruuasta, siitä että puolestani on tehty asioita, kiittänyt avusta ja seurasta, siitä että on lämmintä kesällä. Kiittänyt olevani terve,  kiittänyt kaupassa kassa työtekijää palvelusta, kiittänyt elämässäni olevista ihmisistä, kauniista luonnosta, hyvästä musiikista, olemassa olosta, lihaksia rasittaneesta kuntoilusta, hyvistä mauista, siitä että pikkusisko sai rapean pohjan pitsaan jne.

Olen kiitollinen, että minulla on vielä paljon opittavaa ja tehtävää! Olen kiitollinen perheestäni ja siitä mitä olen heidän kanssaan kokenut, sillä ilman heitä en olisi minä! Olen kiitollinen kaikista sanoista, jotka on minulle sanottu. Vaikken kaikkia niistä muistakkaan ne on vaikuttaneet minuun. Olen kiitollinen pääskyjen kirskunnasta, pienistä lokeista, kaikista kukista, sinisestä taivaasta, kumpupilvistä, kaikesta tästä kesän herkullisesta vihreydestä. Kaikki saa minut iloiseksi ja hymyn huulille, olen kiitollinen kaikesta vähästäkin, sillä vähän on enemmän kuin ei mitään. Ja paljosta vähästä kasvaa suuri joki kiitollisuutta! Kiitos että luet tätä! Sillä teet tekstini merkittäväksi! Kiitos jos saat sanoistani voimaa! Kiitos kaikille!

Mietin sitä kuinka rakastan musiikkia kuten varmasti moni muukin, joten kiitos muusikoille, laulajille, lyriikoiden kirjoittajille, kaikille heille jotka vaikuttivat kirjoittajan elämään hetkittäin, joista kumpusivat nuo sanat. Kiitos muusikoille ja laulajille siitä että he ovat harjoitelleet sen kaiken että osaavat hommansa ja saavat sävelet kunnolla kohdilleen, kiitos kaikille heidän opastajilleen ja mentoreilleen. Kiitos että olette yhdistelleet kaiken tuon kauniiksi kappaleiksi, kiitos ajastanne jonka olette uhranneet tehdäksenne tuon kaiken. Olette onnistuneet!

Olen kiitollinen siitä että minulla on kaikki niin hyvin, siitä että läheiseni voivat hyvin! Miksi en olisi myös kiitollinen kaikista niistä opetuksista, joita elämä on kohdalleni tuonut? Sillä jokaisesta tapahtumasta olen viisastunut jollain tapaa. Jokainen henkisesti kipeä asia on avannut silmiäni uudelleen, vaikka välillä hieman viiveellä, mutta silti. Kiitollisuus on asenne ottaa vastaan kaikki mitä tapahtuu ja oppia kokemuksista. Olla kiitollinen elämästään!

Olen kiitollinen että värjättiin hiukseni mustiksi, sillä nyt hiukseni näyttävät paremmilta ja minä tykkään niistä! Tälläistä tänään ja kiitos!

P.S. Olin unohtaa näin tänään todella söpön oravan ihan vierestä kun se evästi oksalla. Kiitos siitäkin!

Mitä kaunista sanoin toiselle 3/30 Hyvää kesää!

Tämä päivä toi vastaan ihanaa auringon paistetta, ystäviä, uimarannan ja poisti 2 vuoden talviturkin! Silti valitsen sen kuinka kohtasimme kaupungilla aivan vieraan ihmisen joka kysyi apua ja sitä olemmeko paikkakuntalaisia. Osasimme auttaa löytämään tämän toivotun kohteen ja toivotimme hyvät jatkot.

Olen toivottanut tällä viikolla kahdelle tuiki tuntemattomalle henkilölle, hyvät päivän jatkot ja toiselle hyvät kesän jatkot. Mistä puhutaan itselle aivan tuntemattomien kanssa?  Lemmikeistä on helppo puhua, yleensä kun ainakin koirat tahtovat tehdä tuttavuutta, niin siinä samassa tulee muutama sana vaihdettua omistajan kanssa kun käsi vaihtaa muutaman rapsutuksen koiralle. Sitten vain oma matka jatkuu ja tuota toista ei ehkä enää koskaan nää.

Tai sitten näkee, minulle kävi niin pari vuotta sitten kun asetuin tähän kämppään asumaan, istuskelin tuolla Savonlinnan keskustan penkillä nauttimassa hyvästä ilmasta ja kauniista maisemista, viereeni sattui sitten istumaan useampiakin vanhempia rouvia eri aikaan ja rupattelin siinä hetkisen parin yksin tulleen kanssa. Ja sitten he jatkoivat matkaa minä jatkoin piirtelyä vihkoon. Sain kuunnella kolmen rouvan keskustelua lapsistaan ja elämästään, kun itse siirryin kiveykselle istumaan. Oli jokin tapahtuma että nuo muut penkit sillä alueella olivat jo käytössä. Toivottelin heillekkin hyvää kesää. Minusta on mielenkiintoista kuinka vanhoilla on käytöstavat kunnossa, he jokainen kysyi saavatko he istua samalle penkille? Ja samana iltana kohtasin omassa rapussa yhden noista rouvista jonka kanssa olin päivällä jutellut. Hän osoittautui naapuriksi. Ikinä ei voi tietää keneen törmää. :)


Tai törmätessään mitä nuo henkilöt tuovat omaan elämään. Jokaiselle keskustelulle piirtyy merkitys. Olen monesti junamatkallakin jutellut tuntemattomien tyyppien kanssa yksi mielenkiintoisimmista henkilöistä on varmaan ollut eräs vantaalainen rouva jonka hattu pyöri päässä ja siinä koko minun matkani ajan jutustelimme, missä olemme matkustelleet, hänellä tietysti enemmän kohteita kuin minulla ja minähän kyselin vähän ja hän kertoi fiiliksiä ja kuinka oli miehensä kanssa oli reissanneet Japanissa.
Toinen hieman surkeassa jamassa oleva mies, hienoisessa humalassa mutta sitäkin kovempi jututtamaan no matkahan menee nopeammin jututtamalla ja hän siinä kertoi olevansa palkkasotilas ja kuinka olivat jonkin junan katolla matkustaneet kohti seuraavaa taistelua. Ja siitä kuinka venäläiset kuulemma vakoilivat häntä ja muita yhtä ihme juttuja. Mietin kyllä jossain vaiheessa oliko tämä henkilö oikeasti sellaisia kokenut vai oliko hän vain hullu juoppo? Vai hullu juoppo juuri siksi? Minulle hän oli vain humalassa oleva tarinoita kertova juoppo junassa...

Mitä kerrotaankaan toisille?
Olen monet kerrat jutellut kalassa käymisestä ja kalasaaliista, ja ruuista mitä olen niistä sitten tehnyt ja mitä he ovat tehneet. Viimeksi ollessani junassa tyydyin vain seuraamaan kahta ulkomaalaista jotka puhuivat toisilleen suuri eleisesti käsillä tehostaen, yritin poimia sanoja onnistumatta. Mietin mistä he tulevat ja mikä on heidän tarinansa tähän päivään asti? Oli vaunussa pari muutakin nuorta jotka olivat sulkeneet itsensä tämän hetken fyysisestä reaalitodellisuudesta itsensä ulos piuhoittamalla korviin musiikin ja sormet juoksivat puhelimella edestakaisin. Elääkkö tämän hetken virtuaali maailmassa viestien valittujen ystävien kanssa?

Minä elin omassa mielessäni pohtien fyysisen maailman tapahtumia. Niin pitkäänhän tälläinen irrottautuminen fyysisenmaailman tapahtumista ennenkuin pitää reagoida johonkin ulkoapäin tulevaan ärsykkeeseen.
Kuten vaikka kysytään matkalippua tai uusi matkustaja kysyy sinulta jotain.

Voisiko virtuaalimaailman sanoa olevan kanava valita itselleen sopivia ärsykkeitä? Samalla voisi kysyäkin oletko pistänyt merkille aihesisällön tiedosta millä pommitat aivojasi? Mikä tekee fyysisestä maailmasta paremman? Se ettemme tiedä mitä odottaa siltä! Elämät tuntuvat vain tapahtuvan, ihmiset liikkuvan ja elämän kulkevan. Emme toisaalta tiedä millaista kaikki, virtuaalinen tai mielellinenkään maailma sisältää, toisaalta osaan sanoa minkä tapaista musiikkia saan kuunnella kun valitsen oopperaa, heviä... jo ymmärretty on kategorisoitua, jaoteltua. Ja loppu on tietämätöntä... kuinka paljoa emme tiedäkkään?  Miten paljon oppimista tapahtuu, vaikkei sen tapahtumista aina ymmärräkkään?

Millaista kartoitusta mielessä tapahtuu uuden ihmisen tullessa kohdalle, mitä haluamme tietää hänestä? Mitä mielessä tapahtuu kun kulkee uuteen paikkaan, jossa ei ole ollut? Millaista tietoa aivot ja keho rekisteröi? Mikä jää mieleen? Millainen fiilis jäi? Mitä tämä fiilistieto kertoo? Entäs silloin kun saa toisesta huononfiiliksen tai tuntuu kummalliselta? Perehdymmekö mistä tämä johtuu?  Vai nakkaammeko vain niskoja ja häivymme, emmekä enää koskaan tahdo tavata tätä henkilöä, koska hän oli hankala?  Koska itse emme osanneet käsitellä häneltä saamaamme dataa. Emme perehtyneet tarpeeksi ja saaneet omaa käyttöohjetta vallitsevasta tilasta tai siitä mitä hän mahdollisesti ajatteli. Ja Miksi? Tietysti itse vaikutamme tuon toisen aivoissa tapahtuvaan kemikaalibooliin joka vaikuttaa hänen tunteisiinsa. Voimme vaikuttaa toisiimme paljonkin omalla vaikutuksellamme, pystymmekö samaistumaan toisen mielentilaan ja ohjaamaan hänet sieltä pois? Vai onko toinen voimakkaampi ja vetää samalla itsen mukaan hänen tunteeseensa?

Kuinka suljetaan ovimieleen ettei tunteet pääse ulkopuolelta aina vaikuttamaan vai kuinka hallitaan omaa ajattelua noiden tietojen vaikuttamatta. Vai onko tarkoituskin kokea nuo tunteet ja oma oppiminen tuon tunteen kanssa on vielä kesken? Sillä jokainen meistä voi kertoa niin monisävyisen tarinan samasta tapahtumasta että ihmettelee toisinaan puhuvatko he samasta asiasta?  Kuinka moneen sävyyn pääsemme tietyssä tunteessa? Onko edes tarkoitus? Tietysti olisi hienoa että joku olisi kartoittanut kaikki tunteiden sävyt, jotta voisimme ymmärtää toisiamme paremmin? Mutta reaktio kahden toisilleen vieraan sävyn kanssa on arvaamaton! Vai onko? Ihmisten sanat ja tunne kun voivat olla erilaiset ja tulkitsijan virheitäkin on! Kysymys kuuluu kutsuuko asioiden vieraus tutkimaan ja kartoittamaan vai pakeneeko kaikkea vierasta kunnes joku esittelee sen?  Miksi et esittelisi itse itseäsi ja tutkisi maailman ihmeellisyyttä, kesän kauneutta, kaikkien vastaan tulevien kasvoja, ehkä osien mieliä...eipä muuta kuin hyvää kesää!

Mitä kaunista sanoin toiselle 2/30 Elämä on leikkiä

Hyppää uudestaan, uudestaan!

Kuinka lelut lentävätkään? Kävin leikkimässä ystäväni lapsen kanssa useamman tunnin ja mikä olisi sen parempaa kuin saada lapsi nauramaan. Heiteltiin tänään leluja ilmaan ja yhdelle niistä puettiin takkia päälle.  Kukkuu on monesti tosi lystikästä, tietysti pitää mennä piiloon että se toimii paremmin.

Hyppää! Hyppää! Hyppää! Uudestaan lensivät nallet, kattoa kohden ja on mielestäni todella hauskaa kun lapsilla on hauskaa niin vähästä. Nähdä kuinka lelu lentää ylöspäin ja tulee alas. Uudestaan ja uudestaan.

Minä muistan omasta lapsuudestani saman kaltaisen leikin joka oli kanssa hauskaa siskojen kanssa leikkiä. Siihen tarvittiin peitto 2 siskoa löyhyttämään tuota peittoa ylös alas kun makasi itse selällään lattialla/ sängyllä katsomassa kun peitto tuli kohti ja nousi ylöspäin. Myös seikkailu pussilakanan sisällä oli jännää. Etenkin silloin kun se isoaukko suljettiin ja sitten etsittiin niitä toisenpään pieniä "ilma-aukkoja"
Myös kaikenlainen majojen rakentaminen, peitoista, patjoista, sohvatyynyistä, normaaleista tyynyistä, harjoista, tuoleista. Vähän isompana myös ihan ulkona oksista syntyi monet majat ja kaadetusta lepän rungoista, havuista. Isot pahvilaatikotkin on suuri ilon aihe, sillä niihin on loistava piiloutua. Kahden ison kivenvälissä oli talo, jonka katto ja huonekalut kuviteltiin. Siinä oli minun noidan kattilani jota hämmennettiin, yrtteinä lisättiin maitohorsmia, saniaisia ja kukkia ja tehtiin sellaista keitosta että sillä parani kaikista vaivoista.  Noita-akka oli varmaan ensimmäinen ammatti, jonka halusin opetella. Joku oli aina noitunut mitä ihmeellisimpiä noidannuolia, joita piti parantaa.
 Toisinaan myös puiden väleissä oli kuvitellut talot, neljä puuta talonkulma merkeiksi ja valmis.
Ja nuo leikit olivat hyvin eläviä ja kylässäkin käytiin monet kerrat toistemme mielikuvitus taloissa. Eikä maksanut mitään ja hauskaa oli. Haastankin lukijat kertomaan omasta mielikuvitus-/ muusta leikistä! Mitä he ovat leikkineet!

Mitä kaunista sanoin toiselle haaste 1/30

Tänään sanoin kauniin sanan anteeksi ja annoin anteeksi
Minulla oli siskoni kanssa tässä jokin aika sitten hieman kränää keskenään ja en muista edes mitä se oli tai mitä sanoin, mutta olin epäreilu koska menin nimittelemään. Ja oli mielestäni pyytää anteeksi parempi myöhään kun ei milloinkaan.  Minun lehmän hermonikin ovat välillä kärtsäyksen puolella.
En ole ihmeemmin nimittelyä tai riitelyä harrastanut, mutta kaikista inhottavinta on nälvintä, se että kun jo koskee niin veistä pyöritetään haavassa vielä vähän enemmän. Jokaista loukkaavaa sanaa vastaan pitäisi pyytää anteeksi. Ja kuinka loukkaammekaan itseämme? Mutta kuinka monesti annamme itselle anteeksi?

Se on harvinaista tai hyvin kätkettyä, sillä en ole kuullut ihmisten kyselevän antavatko he anteeksi millaisia asioita itselleen? Mitä voi antaa toiselle anteeksi? Voiko sen myös antaa anteeksi itselle?

Minusta anteeksi antaminen ja anteeksi toiselta pyytäminen, on ollut hyvin harvinaista, mutta samalla se on myös suuri ymmärrys siitä että huomaa loukanneensa toista ja samalla ehkä myös itseään, sillä kyllä siitä pahaolo jää jos haukkuu itselle rakasta ihmistä. Sillä satuttaa rakasta ihmistä satuttaa samalla itseään. Joten kun antaa anteeksi toiselle ja pyytää ja saa anteeksi, niin se vapauttaa tuosta loukkauksesta ja kaunasta, haavasta joka on isketty mieleen.
Irrottaa nuo kuvannolliset veitset ja parantaa haavat.

Anteeksi anto eheyttää ja on mielestäni monen väärinkäsityksen paras lääke! Omassa pääkopassakin tapahtuvalle omalle kommentoinnillekin.

Anteeksi kaikista pahoista sanoista
Anteeksi kun olen kohdellut sinua väärin
Anteeksi etten ole pitänyt yhteyttä
Anteeksi etten ole hymyillyt sinulle, sillä tiedän mitä se sinulle merkitsee
Anteeksi


Anteeksi pyytämisessä pitää olla tunne mukana muuten se ei ole anteeksi pyyntö
Tämä oli kepeä anteeksi pyyntö, siltikin hyvin merkityksellinen. Ja tunne oli mukana, sillä en tahdo kantaa kaunaa, jostain asiasta jota en edes muista. Mutta muistan että fiilis tuon riidan iltana ei ollut ollenkaan kiva ja anteeksi pyyntö silloin olisi ollut hyvin vaikea kun kumpikin oli suuttunut, ja olen huomannut mitä suuttuneempi on tuntee olevansa uhri tilanteessa. Minä muistan pohtineeni jo seuraavana päivänä että voisin pyytää anteeksi, mutta nuo suuttumuksen tunteet olivat pinnassa joten en tehnyt asialle silloin mitään. Koin olevani uhri, jolta olisi ensin pyydettävä anteeksi.
En käyttäytynyt kovinkaan aikuismaisesti...enkä halunnut puhua asiasta kun se oli ajankohtainen.  Vielä fiksumpaa??? No asiahan ketale unohtui että mistä suutuin, onneksi unohdan nopeasti! Mutta ymmärrän että olisi ollut fiksua reagoida hieman eri tavalla kun itse reagoin siinä hetkessä.

Tulin siis huomanneeksi etten minäkään kaikkia loukkauksia hyvällä katso, on minullakin rajani. Voin kertoa etten pidä itse riitelystä yhtään ja olen yleensä sovittelijana. Ja olen katsonut loukkausia läpi sormien toisten ärsyttäessä, kokematta niitä loukkauksina, joten en yleensäkkään ihmeemmin reagoi kiukun purkauksiin joita siskollani on ollut tai sanoisin sen olevan kismitystä, eli pientä ärsytystä.  Olen yleensäkin ollu hiljainen tälläisissä tilanteissa kun ne ovat menneet ohi omalla painollaan.  Kun pikkusisko on kertonut mikä on nyt niin paljon ärsyttänyt.  Mietin sitä että ärsyttikö minua itseäni kertyvä pieni ärsytys joka sitten vähän ryöpsähti ylilyönniksi kun siskokin oli ärtynyt.

Ehkä koin ettei minua kuunnella kun sanon jotain, sillä itse olen yleensä se kuuntelija osapuoli ja tykkään huolehtia toisten tarpeista. Yritän tehdä toisille mukavamman olon jos se on mahdollista, ehkä unohdin huolehtia itsestäni ja omista tarpeistani. Tämä myös kiteyttää sen millainen olen ollut pienestä pitäen. Ajattelen ensin muita ja sitten vasta itseäni. Sillä kun nään että toiseen koskee minuun koskee kanssa, empatiaa ja myötätuntoa toisen kärsimystä kohtaan. Olen kokenut olevani auttaja ja minua todella turhauttaa silloin olla yksin kun tahtoisin itse apua ja kuuntelijaa. Luin tässä hieman myötätuntouupumuksesta.

Ei tästä pitänyt tulla valitusvirsi siitä, ettei kukaan auta minua
Mutta niin minä toisinaan koen maailman, ehkä siksi olen opetellut olemaan yksin kun en saa apua ja yksin olemalla koen auttavani itse itseäni kun käännän oman huomioni itseeni???  Siksikö pohdin asioita, ymmärtääkseni itseäni ja toisia, auttaakseni.

Anteeksi että vaivasin teitä lukijoita tälläisellä mutta mielestäni tämä oli tärkeää tuoda esille ettei auttajakaan aina jaksa kaikkea. Auttajaakin on autettava. Ja annettava anteeksi itselle se, ettei pysty kaikkeen yksin, että on ajatellut tälläisen ajatuksen. Ja huomannut olevansa väärässä. Ehkä on aika etsiä yhteyttä muihin ja tehdä enemmän yhteistyötä. Vaikka yksinkin pärjää, niin yhdessä on enemmän voimaa!

Liian vanha?

Mitä on olla vanha? Norsuilla sanotaan olevan pitkä muisti, sille mistä löytyy vettä. Millainen on ihminen joka on vanha, muistaako hän sen mistä on joskus saanut ruokaa ja vettä? Etsiikö hän kasvoja ja ilmeitä, jotka ovat olleet hänelle hyviä? Ympäröikö hän itsensä hyvyydellä? Vai osaako hän elää enää nykyhetkessä vai elääkö hän menneessä koska kaikki menneessä on tuttua?

Sivuan jälleen Star warsia jota olen tässä nyt katsonut ja jäin miettimään vanhan Yodan sanoja Anakinille" Kaipaus on ahneuden varjo."  Miten siis rakastaa kaipaamatta? Ja mitä kaipaus oikeastaan on? Onko ahneutta säilyttää siis muistoa toisesta ihmisestä? Olennosta? Hetkestä jolloin oli onnellinen?  Mitä tuon muiston muistaminen tekee minussa? Sehän on enää menneisyyteni kaiku tähän hetkeen ja jokainen muistamis kertani muuttaa tuota muistoa kaikua erilaiseen suuntaan. Omien tavoitteideni pohjalta jota ajattelen, mihin rooliin hahmon laitan? Mitä hän on minulle? Minun ajatukseni muuttaa kuvaani hänestä joka kerta kun ajattelen ja muistan häntä. Luonko näin hänelle merkityksen elämääni? Vai onko kyse vain että elän omassa menneisyydessä , jossa voin kontrolloida häntä? Vähän kun kopiosta, kopiosta, kopiosta... kopio ja koko ajatus on rapistunut siitä mitä se alussa oli. Sillä pystyn muuttamaan sanoja sellaisiksi joita ei ikinä sanottu tai jättää paljon pois. Ja mitä enemmän ajattelemme sitä enemmän se vie meitä tästä hetkestä pois? Menneisyyteen vai tulevaisuuteen?

Ja kahlitsemalla kuvan mieleeni, minä en ole kokonainen minä, vaan odotan toisten  sanovan jotain mitä olen ajatellut heidän minulle puhuvan, elän valhekuvassa. Jossa menetän tilaisuuteni elää tätä hetkeä. Ja siksi maailma tuntuu niin arvaamattomalta. Koska emme näe itsenämme, omina kokemuksina ja tunteina, omina sanoina. Hetkessä. Spontaanius on tukahdutettu odotusten alle ja jättäydytty näin itse uhrin asemaan. Odottamaan että muut tekevät omasta puolesta.  Varokaamme siis mitä kaipaamme ja miten kaipaamme.  Miten kaipaaminen liittyy vanhuuteen? Samalla lailla kun huomio, mihin kiinnitämme huomion vahvistuu? Mitä tapahtuu kun kiinitän huomioni kaipaamaani asiaan, kaipaan sitä vain enemmän ja jos kiellän itseäni kaipaamasta se on vieläkin pahempi impulssi kaivata kovemmin sillä en hyväksy kaipaamista ja se herättää enemmän tunteita kuin pelkkä hyväksytty kaipaus? Miksi ja mihin siis kaipaamme? Yksinäisyyteemme? Tyytymättömyyteemme? Nälkäämme? Himoomme? Puutteeseemme? Mikä riittää tyydyttämään tuon kaipauksen tyhjiön? Mitä sinä kaipaat? Ja miten se liittyy vanhuuteen? Emme täytä omia kaipauksemme kohteita? Emmekö ymmärrä niitä vai puremmeko vain hammasta ja sanomme emme tarvitse, kyllä minä pärjään. Siinä mielessä 0-7 vuotiaat osaavat olla vanhempia kuin sitä vanhemmat ihmiset, he kyllä kertovat mistä eivät tykkää ja mitä tahtovat ja ilmaisevat hyvinkin selvästi mitä kaipaavat. Ovatko he ahneita? Eivät he muistavat pitkään kuin elefantit, jos jokin jäi saamatta tai oli epämukavaa, he jaksavat myös iloita siitä mikä oli mukavaa.
Vanha? Mitä vanhuus siis tarkoittaa, itsensä ja oman olemassa olonsa ja omien tarpeidensa kieltämistä? Vai ymmärtämistä vain useampien vaihtoehtojen kanssa? Venymistä omien ajattelumallien kanssa? Vai oliko ne toisten ajattelumallit, jotka ehdollistuimme ottamaan myös omiksemme?
Millaista on olla
1 vuoden vanha
2 vuoden vanha
3 vuoden vanha
...siihen ikä vuoteen joka nyt olet? Mitä olet oppinut ja mitä olet kohdannut, ja kaikesta tuosta on tullut sinä. Oletko oppinut kokemalla, vai kuinka ajattelusi on oppinut uusia tapoja katsella maailmaa, onko se edes tarkoitus? Mitä tapaa käytät katsella maailmaa? Kuinka vanhan itse itsestämme teemme?
Ovatko silmämme sokeat todellisuudelle ja näämme vain oman mielemme rakennelman tilasta jolla yritämme huijata itseämme?
Vai näämmekö tähän hetkeen ja mitä pitäisikään siinä tehdä, olla vain ja kulkea sinne jonne jalat johdattaa vai eläytyä ja näyttää itsensä jokainen väri, jokainen hetki eläen hetkessä. Mutta kuinka usein jäämmekään kaipaamaan juuri hetki sitten tapahtunutta asiaa? Sitä kaunista aurinton nousua, halauksen kosketusta, levollisen mielen rauhaa ja tyyneyttä. Ja kuinka usein tartumme huonon olon kipuun ja kuinka usein tuo kaiku meitä kiusaakaan, negatiivinen sävy menneestä ryöstää päivästämme ilon. Kaipaammeko pahaa oloa? Vai onko tämä pahaolo vain kääntynyt kaipauksemme ajatus.

Miksi etsimme vikoja? Kun voimme etsiä taitoja ja tuoda niitä esiin, etsimmekö niitä vikoja, jotta voisimme työstää noista vioista parempia? Vai etsiäkö taidot ja tehdä niistä loistavia? Mutta miksi etsimme, miksi emme elä? Mitä teemme sitten kun löydämme tuon etsimämme? Kaipaamamme asian? On helppoa kaivata ja rakastaa kaukaa, mutta kuinka rakastamme kun ihmiset ovat lähellämme, joita olemme kaivanneet? Kuinka pitkään oletkaan kaivannut? Kuinka pitkään olet ollut ilman? Osaatko olla ihmisten kanssa? Osaatko syödä tarpeeksi vähän vai syötkö itsesi yli? Onko janosi kuinka pitkä? Kuinka ahneutesi näkyy sinusta ulospäin?  Kuinka paljon otat että olet tyytyväinen? Otit paljon mutta pystyitkö antamaan mitään takaisin?



Olenko liian vanha pitämään nallea? Ikäkö sen määrittää tai vanhuus? Minulla on nalle, jota voin halata kun kukaan muu ei ole halaamassa. Tuo nalle on varmaan nähnyt enemmän kyyneleitäni kuin kukaan ihminen lähipiirissäni, nalle ymmärtää hiljaa, ääneti, eikä valita vaikka kuinka kovasti halaan, nalle on minun olkapääni. Josta saan lohtua. Nalle kun on paikalla. Silloinkin kun ihmisiä ei halua nähdä ja haluaa olla vain yksin. (Haluanko olla yksin?) Nalle on nähnyt kaipausteni odotuksien tuottamien pettymysten suruja. Tekeekö kaipaaminen surulliseksi?
Luopuako kaipaamisesta? Mutta kuinka kaipauksesta luovutaan?

Kun ympäristössä on asioita jotka muistuttavat kaipauksen kohteesta? Pitääkö ne kaikki poistaa elämästä? Elääkkö ilman vai etsiä tuo kaipauksen kohde? Muuttaa ympäristöä, muuttaa ajatuksia. Vaiko vain elää hetkessä unohtaen menneet. Kuinka unohtaa mennyt? Ehkä tarvitsemme surua luopuaksemme asioista. Suru lakaisee menneen pois. Suru tekee vahvemmaksi, se avaa silmät välittömästi tähän hetkeen. En nimittäin koskaan muista itkun jälkeen murehtineeni tuota menneisyyteen jäänyttä muistoa jonka vuoksi olin itkenyt. Kyynelistä kasvaa uutta elämää ja tätä hetkeä.  Olemmeko vanhoina ja "viisaina" liian vanhoja itkemään? Luopumaan mistään? Lapset itkee naama punaisena, he itkevät pitkään ja hartaasti. Kunnes lähtevät seuraavaan seikkailuun. Ehkä kannattaa kaivata ja luopua toisinaan.ja kaipaushan kertoo toisinaan mitä rakastamme.  Katse ja ajatukset siihen kuinka kaipaa ja mitä kaipaa ja sitä kohti tai uusia seikkailuja

Kirja haaste

Sain Narseskalta kirja haasteen, kiitos siitä!

Säännöt ovat nämä:
Linkitä haasteen antaja blogipostaukseesi
Vastaa kysymyksiin
Lähetä vähintään 3:lle, joiden blogit linkität postaukseen
Ilmoita heille ja linkitä oma postauksesi heille, jotta hekin tietävät.

1. Kirja/Kirjasarja, josta muut pitävät mutta sinä et?
2. Kirja/Kirjasarja, josta sinä pidät, mutta muut eivät?
3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut?
4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä/ josta haluaisit, muttet vain pysty?
5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä?
6. Kirjailija josta monet pitävät mutta sinä et?
7. Suosittu sarja jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa?
8. Kirja joka on huonompi kuin siitä tehty elokuva?



Joten aloitetaan siis ja pakko vähän käyttää historiaani ja muistia, koska en ole nyt ihmeemmin vertaillut omaa lukemistani toisten lukemiseen.

1.Kirja/Kirjasarja, josta muut pitävät mutta sinä et?
Pakko sanoa ponitalli kirjat, sillä en koskaan ollut heppa tyttö ja ymmärtänyt hevosten ihanuutta, koska meillä oli lehmiä kotona ja minä tykkäsin lehmistä.

2.Kirja/Kirjasarja, josta sinä pidät, mutta muut eivät?
Raili Mikkasen-Kuolleet kaupungit (Gaelian tarustoa) ja sen jatko-osa Hämähäkki temppeli tykkäsin niistä paljon peruskoulu ikäisenä, mutta kukaan muu ei tuntunut lukeneen niitä. Luin vasta vähä aikaa sitten uudelleen ekan osan, testasin siis oliko aika kullannut muistot ja edelleen oli hyvä, joten suosittelen.

Kirjana: Suomen lasten Satuaarteet.
Olen aina tykännyt saduista ja H.C. Andersenin satakieli on yksi lemppari saduista tässä kirjassa. Enkä ole huomannut ihan tälläisä satukirjoja ihmeemmin toisten kirjahyllyissä.

3.Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut?
Pieni merenneito Satuaarteet kirjassa. Olisin tahtonut että merenneito olisi saanut prinssinsä.

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä/ josta haluaisit, muttet vain pysty? Runot. Kyllä minä niitä itsekirjoitan, mutta hyvin harvakseltaan luen niitä ja pakkomyöntää useasti on myös jäänyt kesken. En tiedä onko siinä syy että rytmi/ poljento on väärä omaan mieleen muttei uppoa. Lyhyet menee toisinaan kuten tässä kirjassa. Tällä kirjalla on myös henkistä arvoa, koska tämä on jo edesmenneen ukkini saama 85-vuotis lahja ja muistelen ukkiani lukemalla näitä runoja ja yritän nähdä maailmaa niinkuin hän olisi sen saattanut nähdä. Ehkä tarvitsen runoille merkityksen ennen kuin niitä luen.

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä?
Se on Nalle Puh. En ole koskaan pitänyt Nalle puhista, nasukin on kamala. Kyllähän ne hauskojakin juttuja tekivät ja katsoinkin niitä mutten ole pitänyt niistä koskaan... tykkäsin enemmän uppo-nallesta ja karhuherra Paddingtonista.

6. Kirjailija josta monet pitävät mutta sinä et?
E.L.James Fifty shades of grey, ei kerronta tyyli nappaa, enkä osaa katsoa star warsia enää repeämättä kun C3PO sanoo Oh my ihan eri merkityksessä.

7. Suosittu sarja jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa?
Nora Robertsit ei kiinnosta

8. Kirja joka on huonompi kuin siitä tehty elokuva?
Star wars 3 ehkä kirjassa pääsi hetkellisesti hahmon päänsisään paremmin, mutta elokuva on parempi, sillä kaikkea sitä tapahtuma rikkautta ei saa kirjassa esille samalla lailla, kuin elokuvassa. Taisteluista saa laajemman kuvan, ketä kaikkia siellä mahdollisesti taistelee. Kirjasta ja leffasta jää ihan eri fiilis


Kirja haasteen saavat:
Molemmat http://justdontqqonlife.blogspot.com
http://tiiankirjakammio.blogspot.fi
http://silmukanjuoksuja.blogspot.fi

Valittaakko?

Minäkin valitan! Mutta miksi valitamme?  Ja mistä valitamme? Minä olen viikon aikana valittanut kipeistä lihaksista! Koska olen tehnyt treeniä johon lihakseni eivät ole tottuneet? Kukaan kenelle olen tämän kipuni ilmaissut tainnut kysyä miksi? Miksi minä teen uutta treeniä? Miksi? Tuo fiksu kysymys. Taisin vastata koska minulla on aikaa. Tiedän tehneeni jotain tuolla ajalla?  Mutta miksi kerron ja valitan tuosta liikunnan minulle aiheuttamasta kivusta?

Parempi selitykseni kerron kivustani, johon on helppo samaistua, jokainen kun tietää miltä lihaskipu tuntuu. Kerron tämän, jotta voisin kertoa että olen aikonut harrastaa liikuntaa jotta saisin kiinteät vatsalihakset, joista olen unelmoinut  kauan. Miksi en kertonut tätä? Häpeänkö vatsaani tälläisenä kuin se on? Reisiäni?
Onko valittaminen siis vain asian kiertotie, jota emme uskalla kohdata ja sanoa ääneen!

Asia joka häiritsee sehän saa meidät valittamaan, on liian kuuma, on liian kylmä, on liian kova ääninen, minun vatsani on liian löysä ja roikkuva ja aijon tehdä sille muodon muutoksen liikkumalla, liikuttamalla vatsalihaksiani. Tekemällä työtä tämän minua häiritsevän häiriö tilan vuoksi.

Onko valittaminen tila jossa koetaan ettei itse pysty tekemään asialle mitään? Minä valitin kivusta, lihakseni on kipeät, mitä siitä. Onko valittaminen viisasta? Toisaalta on ja ei? Valittaminen asiasta saattaa saada jonkun päässä idean välähtämään. Mietitäänpä miten saada tämä kappale tuonne ylös? Minä veisin sen tikkaita pitkin vaikka se on vaivalloista. Mutta kun se on liian vaivalloista aletaan miettiä parempaa tapaa kuljettaa kappale ylös? Ehkä vinssi? Nostokurki?
Tämä lihaskipuiluni kuuluu siihen valitus ryhmään ettei sille oikein mitään mahda. On vain oltava kivun kanssa. Kun on kuuma mene kylmään, kun on kylmä lämmitä itseä jollain. Tarttua härkää sarvista ja tehdä asialle jotain.

Minulla on jo siis tapaus jossa olen tarttunut toteutukseen, mutta miksi valitan? Koska olemme tottuneet valittamaan kivusta. Jos sinuun koskee siitä pitää kertoa.
Siksikö vanhana valitellaan kaikki vaivat?

Eli kysynkin millä tavoilla kivun saa pois, tiedän syyni lihaskipuuni ja kipu on seuraus. Mutta miten kivun saa heltiämään? Vähenemään nopeammin siihen minä etsin vastausta, tietääkö kukaan?

Haluammeko edes oikeaa vastausta vai haluammeko myötätuntoa? Toisten palvelevan meitä vuorostaan. Vai kerrommeko kivusta koska olemme huolissamme?
Kipu umppari tapauksissa on parasta kertoa ja käydä tutkituttamassa. Mutta on niin monenlaista kipua!

On pääkipua, lihaskipua, on suolisto vaivaa, jotka on ongelmallisia, on ihottumaa, särkyjä, venähdyksiä, murtumia, ahdistusta, surua, ongelmia....

Valitus on oire kivusta tai fyysisestä tai henkisestä tilasta johon halutaan parannus. Jota emme osaa käsitellä tai haluamme siihen lievitystä toisten osalta.

 Tai niinkuin minä tahdoin kertoa miksi lihakseni ovat kipeät, koska seuraan suunnitelmaani toteuttaa jotain mitä olen haaveillut, taisin vain aloittaa väärällä asialla.

 Valitus siis kertoo parannettavan kohdan elämässäsi? Mistä sinä siis valitat?  Ja kuinka usein? Teetkö ympäristösi hulluksi valittamisellasi?
Jos et osaa jotain opettele joko itse tai jonkun osaavan opastuksella.

Tietysti joka murheesta tulee helpompi kantaa kun siitä voi puhua monen kanssa?
Tästä on valitettava, kun en osaa muutakaan vai osaanko?

Valitin tällä viikolla sotkusta kämpässä (en ollut siivonnut)
Valitin likaisista tiskeistä (en ollut tiskannut) (otan tähän kantaa se kuka sotkee se myös sen siivotkoon, sen verta selkärankaa pitäisi jokaiselta löytyä)
Valitin tylsyyttä itsekseni kun en tehnyt mitään.
Valitin tavaroiden paljoutta itse olen ne kämppääni hankkinut! Ja kuljettanut ainakin suurimman osan.
Valitin nälkää kun en ollut syönyt ajoissa
Valitan ilmavaivoista kun en osaa syödä vatsalleni sopivaa ruokaa
Valitan kun vaatteet hiertää enkö siis osaa valita itselleni sopivia vaatteita? (Ne on kyllä kengät mutta silti)
Valitin kun löin jalkani pöydänreunaan osui ketale hermoon oikein imakasti.
Mitä valitukseni kertoo minusta ja mitä valituksesi kertookaan sinusta?

Lämmintä sadepäivään!

.

Mikä lämmittää sadepäivänä? Lämmin keitto tietysti ja minulla on raparperikeittoa ja porkkanaista sosekeittoa. Sadepäivänä on jostain syystä kivempi myös tehdä kodin siivous askareita. Tänään pyykkikone jyllää ja imurikin löytyi kaapista toimenpiteeseen: Patjan imurointi.

Sadepäivää siis lämmittää tehdyt työt, joita on siis vähän jättänyt tekemättä kauniiden aurinkoisten päivien takia/ kun ei muistanut sellaisten olemassa oloa. Vaatehuoltoa ja viikkausta, reikäisten sukkien metsästys jne.

Valitsin taustamusiikiksi klassista musiikkia radiosta, joten sekin on kevyttä, perusteluni kevyelle siinä ei ole sanoja joihin takertua. Niinkuin ei keitoissakaan ollut mitään takerruttavaa. Selkeää ja simppelin yksinkertaista. Projekti hupparista nypyt pois jäi vielä vähän vaiheeseen, kun katsoin tässä joku aikasitten videon jossa höylällä ajeli nypyt vaatteesta pois joten pitihän sitä testata, että toimiiko? Huppari lämmittää oli siinä nyppyjä tai ei!

Tuosta sosekeiton lopusta loihtiutui vohvelintapaisia ja päädyin sitten katsomaan Big Fish elokuvan ja käsiä lämmitteli samalla teekuppi * 2annosta. Tuo elokuva on moni ulotteinen ja mielestäni oikein hyvä piristämään sadepäivää, elokuva jonka katsoo useampaan otteeseen. Siitä saa hymyn huulille monta kertaa ja se pistää myös ihmettelemään ja miettimään tarnoiden kerrontaa. Viihdyttävää!  Ja lisä syy siinä on Ewan Mcgregor, joka on minulle Obi-wan Kenobi, josta päästään Star warsiin, joka aina lämmittää mieltä.

Eipä minulla muuta, voima olkoon kanssanne myös sadepäivänäkin!