Mietin miten ihmiset reagoivat omaan epäonnistumiseen? Yleensä suututaan, kiukutaan kun asia ei mene kuten piti (siis ajateltu kuinka sen piti mennä/ kuinka se on aikaisemmin mennyt) asiat ei menneet kuin strömsössä.
Jokainen kerta on ainutlaatuinen kerta tehdä jotain, eikä mikään mene täysin samalla tavalla, kuin edellisellä kerralla. Työn tai muun tehtävän asian rakenne voi olla samanlainen ja lopputulos sama. Mutta kananmunien keittämisessäkään kananmunat eivät ole samat, painoissa on eroja, miten kananmunat ovat kattilassa on eroja, huoneessa jossa kananmunia keitetään voi olla lämpötila eroja, tapahtumaan liittyvien ihmisten määrä voi olla eri kuin eilen? Muuttujia on lukemattomia ja silti lopputulos on samantapainen kuin edellisillä kerroilla.
Miksi epäonnistuminen siis suututtaa, itselläni se liittyy siihen että pilaan hyvää tavaraa, hyvät tuotteet, jotka heitetään hukkaan. Mutta onko se todella hukkaan heitettyä? Minähän opin jotain mitä ei kannata tehdä, siispä tuosta hukkaantuneesta tuotekuormasta, minulle tuli tietoa ja kokemus jota voin käyttää välttääkseni tekemästä juuri tätä virhettä uudelleen.
Lapsena paperit kuluivat siihen että sai tehtyä parhaimman version, sen johon oli tyytyväinen piirtäessään. Epäonnistuneet päätyivät "roskiin" paperinkeräykseen!
Ja vain nuo parhaimmat saivat kunnian tulla säilytetyiksi. Kulutinko turhaa ne paperit, joissa epäonnistuin? En sillä taitoni karttuivat jokaisen viivan kohdalla.
Miksi pelkään näyttää epäonnistumiseni toisille? Eiväthän he edes välttämättä tiedä sinun epäonnistuneen? Kyse on omista ajatuksista, odotuksista jotka ovat täyttäneet mielen. Onko kyse siitä että kokee pettäneensä odotukset? Olevansa tyhmä, näyttävänsä tyhmältä, hökältä toisten silmissä vai mikä epäonnistumisessa on niin pelottavaa. Että se lamaannuttaa. Vai ottaako itsensä ja tehtävänsä niin vakavasti ettei osaa nauraa itselleen ja omille erehdyksilleen?
Itse en tykkää suuttumisesta, enkä kiukusta, jota olen yleensä nähnyt ihmisillä kun he epäonnistuvat. Joten mietin sitä enkö halua epäonnistua koska koen voivani sen johdosta menettää malttini. Pelkäänkö siis epäonnistua, koska en usko pystyväni hallitsemaan itseäni pettymyksen aiheuttamalta raivolta, kiukulta. Toisaalta koenko tuon itseni hallitsemisen onnistumiseksi ja spontaaniuden epäonnistumiseksi?
Tämä onkin mielenkiintoinen aihe! Enkö siis uskalla päästää itseäni täyteen kyvykkyyteeni, kun pelkään sitä etten enää hallitsekkaan itseäni? Mitä pahaa minä nään hallinnan puutteessa? Millä tavalla olisin silloin muka epäonnistunut?
Mistä tiedän etten nyt säilö noita epäonnistuneita piirroksia ja parhainpani odottaa valmistumistaan, pääsyä elämääni?
Pelkäänkö antaa parhaani? Miksi? Millaiseksi ihmiset kuvittelevat minut tai millaiseksi itse kuvittelen muiden kuvittelevan?
Pelkäänkö tekeväni, jotain jota kadun? Onko katumisessakin piilossa epäonnistuminen ja tuleminen torjutuksi. Pelkäänkö siis ihmisiä ja itseäni torjutuksi tulemisen pelosta ja torjun itse kaikki, jotka yrittävät tulla lähelleni? Ehkä en tätä ihan allekirjoita, sillä pidän ihmisten seurasta. Mutta se että torjuu itsessään, joitakin puolia on syvällisemmän tutkiskelun paikalla.
Miksi torjun suuttumusta ja vihaa? Ne saavat minut tuntemaan avuttomuutta, enkä osaa reagoida siihen toivomallani tavalla, joka olisi rakentavalla tavalla. Opetella siis rakentavaa vihan ja suuttumuksen hallintaa ja purkamista. Tunnetilan havaitsemista ja siitä kertomista. Hallitsen itseäni toisten seurassa ja yksinollessani olen spontaani, siksikö tykkään yksin olemisen olotilasta, kun minun ei kokoajan tarvitse ajatella mitä sanon tai mitä olen, olenko siis feikki toisille ihmisille? En voi sanoa että olisin sitä kaikille? Sillä taidan testata ihmisiä kestävätkö he minua tai minä heitä? Mutta toisaalta onko minun päätösvallassani se että päätän heidän puolestaan, mitä he kestävät ja mitä eivät. Tarkkailen siis ihmisiä ja heidän toiminta tapojaan jotta voin mukautua joukkoon, ehkä se vie minulta enemmän aikaa kuin muilta, mutta sitten muut voivat nähdä minut. Olen hitaasti asioille lämpenevä. Siksi minua voi alkuun luulla hiljaiseksi, parastapa on jututtaa, jos kaipaa jotain tietoja. Sitten saattaa olla että spontaani höpötyskin pääsee valloilleen. Helposti häirittävä olen myös, joten siksi työskentelen mielelläni omassa tilassa jota pystyn säätelemään. Jos jotain inhoan niin ne on keskeytyksiä kun olen tekemässä, jotain johon tarvitsee keskittyä. Mutta asiat joita on jo tehnyt niin paljon että ne ovat automatisoituneet, ei häiritse juttelukaan.
Mutta miksi on niin suuri halu ihmisillä saada toistensa hyväksyntä ja saada toiset pitämään itsestään? Onko kyse luottamuksen saamisesta? Onko minun siis nähtävä voiko näihin henkilöihin luottaa ja missä asiassa? Onko minun nähtävä että voin luottaa omiinkykyihini ennenkuin annan täyden tehon? Sillä uskon kyllä pystyväni tekemään asioita, mutta puuttuuko minulta luotto siihen että toteutan, koska minulta puuttuu joitain kykyjä. Joita en ole vielä opetellut/uskaltanut opetella, koska pelkään epäonnistumista. Enkö siis toteuta epäonnistumisen pelosta ja opettele tarvittavaa?
Minussa on siis mukautujaa ja miellyttäjää, sopeutujaa ja auttajaa, sillä olen halunnut että muut voivat paremmin eivätkä suutu. Samalla huomaan tämän ajatuksen vievän minulta juuri sen kuka itsehaluan olla. Oma paras itseni, Tietävätkö muut tai minä itsekkään kuka olen, jos he eivät saa mukautua tai miellyttää minuakin, pystyäkö sopeutumaan asiaan josta ei tiedä mitään, saati sitten auttamaan. Ja ellen anna itsestäni kaikkea irti he eivät nää minua, minuna? Olenko jo epäonnistunut olemaan omaitseni?siispä Onnistumisia kohti tai uusia epäonnistumisia!
Tämä epäonnistuja painaa nyt päänsä tyynyyn ja herää huomenna tekemään spontaaneja juttuja, sillä epäonnistuin menemään aikaisin nukkumaan kun lämpesin jälleen kirjoittamiselle, josta on taas vaikea päästää irti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti