Musiikista humaltunut!

Jokainen silmäys sinua

oli yhtä juovuttavaa kuin

siemaus viiniä

ellei juovuttavampaakin

jokainen sanasi oli

makeaa sielussani

pastellin väristä euforiaa.

Elämäni. Rakkauteni

oli päihdyttänyt minut

ja huomaamattani

olin joutunut tekoihin

joita en järjissäni

olisi tehnyt!

Ja mitä voikaan elämästään

humaltunut tehdä?

Kuin nauttia humalastaan

ja juhlia! Tehdä ja kokea!

Mitä kaikkea elämällä on

tarjoilla rakastuneelle hölmölle?

Jotkin asiat kääntävät maailmaa!

Ihastua kappaleeseen ja musiikkiin, laulajan sanoihin, äänenpainoihin, jokaiseen kasvon liikkeeseen. Koko olemukseen jota esitys henkii. Seuraava kappale ei teekkään samaa vaikutusta. Se ei ole sama kappale. Ei samat kasvot, ei sama ääni, ei se sama kappale mikä elettiin itsessä voimakkaana, samana henkenä joka itsessä koettiin. Tuo laulu oli samaan aikaan itse ja omat

sanat, kuin laulajan sanat. Ja näin päästyämme laulun sisään, se kertoo omat merkitykset sielussa

juuri vain minulle. Mikä on tärkeää juuri minulle juuri tällä hetkellä.

Huomaamatta tuo euforia ei enää palaa samalla kappaleellakaan, mikään toisinto ei tuo sitä takaisin. Se oli hetken herätys, himmenneille aisteille. Läpi eletty laulu, joka on vain muistutus tunteesta mitä on kokenut, eräänä kauniina päivänä. Ja mitä rakastunut, ihastunut hölmö tekeekään, hän toistaa samaa kaavaa, kuuntelee yhä uudelleen kappaleen tavoittaakseen uudelleen sen tunteen.

Joka kerran muutti elämän. Huomatakseen ettei mikään tuo sitä tunnetta takaisin.

Tuo hetkeen heittäytynyt hetki, olemassa vain nyt, syvällinen kokeminen, itse lauluna oleminen.

Empatia kokea sama mitä laulajakin, tuntea ehkä enemmänkin. Lisäten jokaiseen sanaan merkityksen. Oman elämän kuvan ja tunteen. Käydä läpi elämän tuskan ja rakkauden, Ilon ja surun

matkaten jokaiseen sanaan omin elämän kokemuksineen. Se on kuin tanssi jokaiseen liikkeeseen on ladattuna tunne, jokaiseen sanaan on ladattu tunne ja laulamalla ja tanssimalla jokaisen sanan ja liikeen päästää nuo tunteet irti.

Siksi onkin väliä mitä kukakin kuuntelee, mitä tunteita viljelee ja mitä merkityksiä elämäänsä kerää ja saa niistäkin nauttia ja elää niitä läpi, toisinaan sitä lopulta tulee olemaan surullisenakin onnellinen. Kun pitää jollekkin asialle jättää jäähyväiset ja jatkaa matkaa uusiin kokemuksiin. Mikään ei vie sitä fiilistä pois jonka on kerran saanut kokea, ellei se ole sitten vieläkin voimakkaampi tunne, joka jo ravistelee hereille!

Huomenta siis kaikille! Nauttikaa aamuista, päivistä, illoista ja öistä silloin kun heräsitte!

Jotkin mielenheräämiset nimittäin jäävät iäksi mieleen tarinoina, lauluina ja tansseina!  

Pari ajatusta

Iloisesti yksin
vierellä kaikkien

En lähde maailmaa vastaan
kuljen mukana sen.

Miksi taistelisin siitä,
mikä minulle jo suotu on?

Se mukanain kulkee,
vaikka minä aina en.

> Tänään, tämä  ajatus on siitä että rakastan sitä yksinäisyyttä, jossa elän ja sitä kuinka ihmiset pystyvät kulkemaan toistensa vierellä milloin missäkin. Miksi heittäytyisin jarruksi maailmaa vastaan? Kun voin pyörittää sitä oikeaan suuntaan, ollakko jarru vai vauhdin antaja? Miksi taistelisin siitä että saisin rakastaa kun voin rakastaa niin paljon kuin tahdon? Jokaisella solullani jokaista rakastamaani asiaa ja niitä on niin paljon. Nautin rakkauteni käyttämisestä, jokaisesta hymystäni jokaisesta kauniista sanastani, olemassa olostani yms.
Kaikki kulkee mukanani mitä olen kohdannut, jokainen muisto jolla on arvoa, kulkee mukanani. vaikka minä olisinkin paikoillani, mieleni ei tarvitse olla.

Yksin ollessani pystyn rakastamaan kaikkea ja olen sitä pääosilta elämässäni
Tuoppa toinen seuraasi niin huomaamatta rupeaa tykkäämiset ja ei tykkäämiset löytymään, vertailut joissa pitää valita pitääkö vai ei? Yksin ollessaan saa tykätä mistä tahtoo ja niin paljon kun tahtoo. Tarvitsematta sovittaa tykkäämistä toisen mielialaan esim. Ruuan suhteen. Mitä tänään syötäisiin?
Minusta toisen kanssa ollessa pitää valita se mitä tahtoo enemmän tai tyytyä siihen kuka tahtoi eniten jotain ruokaa. Ja tähän tahtoon päädyttiin omasta vai toisen valinnasta? Päätöksestä?
Enkä nyt tarkoita sitä etteikö itse joutuisi  koskaan valitsemaan. Voi totta että yksin juuri joutuu valitsemaan, tuo mahdollisuuksien skaala on mittaamaton! Ja oman päätöksen varassa.
Vastuu on aina itsellä, ruuan tekemisestä ruuan onnistumiseen ja syömiseen asti. Kaikki on omasta asenteesta kiinni. Syyt on vain helpompi ottaa omasta valinnastaan omalle kontolleen kun toisen valinnasta pohjautuvan epäonnistuneen ruuan tyytymättömyyden aiheuttama kiukku. Jakamisessa on siis kyse molempien vastuusta lopputuloksen onnistumiseen.
Siksi yksin eläessä on niin vapauttavaa kun saa tiskata tiskit silloin kun tahtoo, tai jättää ne tiskaamattakin. Eikä kukaan muu ole sanomassa tai vaatimassa mitään muuta. Tai rehellisesti poltat aamupuurot pohjaan tuotat vain itsellesi nälkäisen pettymyksen. Etkä kenellekkään muulle.

Surullista kyllä. Toisinaan päätyy yksin ollessaan harhaan oikein kunnolla, kun ei ole ajatuksiaan suodattanut toisen näkökulman kautta. Voihan sitä myös ryhmässäkin ajaa itsensä karikolle. Toisaalta nuo yksin koetut erehdykset ovat suurta oppimisen kenttää jotka jäävät mieleen, voi noita elämän tragedioita, jotka tulevatkaan väärinkäsityksistä. Olkoon oppimme niistä suuri. Vaihtakaamme sellaisen kohdatessamme suuntaa tai mielemme laatua...  
----

En rakasta häntä, hänen tekojensa tähden
Rakastan häntäkin jotta hänen rakkauden tunteensa
voi muuttaa häntä ja hänen tekojaan.
Koska rakkaus on suurin muutoksen voima
ja vain rakastamalla oppii rakastamaan.

Rakkaudettomuudessa elänyt ei vielä osaa rakastaa ja
rakastamaan oppii saamalla rakkautta osakseen ja rakastamalla.

> Jokainen tekee tekoja joita ei rakasta, osat joita ei voi rakastaa. Esim teot jotka tuhoavat elämää.
Jokainen tarvitsee rakkautta, tullakseen nähdyksi, hyväksytyksi, luotetuksi. Rakkaudella ei ole ennakkoluuloja se rakastaa pyyteettömästi, jokaista. Rakkaus antaa anteeksi. Se kuka rakastaa ja ketäkin, miten ja miksi? on jo suurenpi mysteeri, johon minulla ei ole vastausta. Ne on luotu löydettäviksi, heidän välillään jotka rakastavat. Rakastamista voi säikähtää, se on niin vahva tunne ja sen menetettyään oppii sitä arvostamaan. He jotka ovat satuttaneet meitä pahiten, heidän rakastamisensa ja heille anteeksi antaminen on suurinta rakkautta. Koska ilman sitä emme voi edetä, emmekä vapauta itseämme emmekä toista niistä syytöksistä josta syytetään. Voimme vain vihata tekoa joka on tapahtunut ja on ymmärrettävä ettemme sitäkään pysty muuttamaan. Meidän on annettava lopulta senkin olla ja mentävä eteenpäin. Meidän on opetettava toisiamme rakastamaan paremmin, näyttämään hyväksyntämme, luottamuksemme. Meidän on sanottava ja opetettava kuinka rakastaa minua, sinun kuinka rakastan sinua...

Oppiminen on harjoittelun tulos

Muistan harjoittelusta elävästi sen kun aloittelin kirjoittamaan
Harjoittelin kirjoittamaan omaa nimeäni tuo kirjoitusharjoitus tuli sivun alareunaan taiteilijan signeerauksena, jokaiseen väritettyyn pocahontas kuvaan ja nekin oli väritetty suurelta osaltaan ylirajojen. Jokainen noista kuvista oli loistava taideteos, ennenkuin joku sanoi (tässä tapauksessa siskoni), että hahmot pitäisi värittää viivojen sisäpuolelta ja vielä mielellään yhdellä värillä. Nimenikin kirjoitin joskus oikein joskus kopioimalla peilikuvana, s- kirjain oli välillä väärinpäin välillä oikein välillä lopussa välillä alussa. Eli nimeni oli välillä allas, välillä salla ja s milloin mihinkin suuntaan.

Nuo ensimmäiset työni olivat minusta kauniita, monivärisiä, ylirajojen väritettyjä ja omanimikin väärinkirjoitettuna! Eikä haitannut yhtään. Vasta sitten kun sanottiin että se on "väärin" koin värittäneeni ja kirjoittaneeni väärin, koska en tiennyt mikä on oikein? Ja mikä on oikein? Pohdin tätä pidemmälle...

Lopulta nimen kirjoitus alkoi tulla oikein esimerkin ja useamma kymmenen kerran jälkeen kirjoitettuna, sitten väritysten rajat ja lopulta värit ja niiden valinta.

Kopioin koska tarvitsin mallin oppiakseni, eli tarvitsin mallin ja tiedon vaatimuksista millaista tulisi tehdä ennenkuin kaikki "ymmärtävät" mitä teoksillani tarkoitan. Välillä edelleen edes minä itse en tiedä mitä teoksellani tarkoitan, Ne vain tulevat.

Joten pääsin minun ajattelun yhteen kompastuskiveen, nimittäin odotteluun, jotta joku kertoisi mitä minun tulee tehdä, jotta kaikki ymmärtäisivät minua. "En tiedä ennenkuin minulle kerrotaan" tähän kompastus kiveeni, olen kömmähtänyt monet kerrat. Koska en ole ymmärtänyt kysyä itseltäni tai toisilta mistä tiedon saa/saisi! En ole siis lähtenyt edes etsimään sitä!
Ymmärränpä nyt kysyä mistä löydän tiedon kuinka toimia!

Kun en hoksannut kysyä, en osannut tiedostaa laatuvaatimuksia, kokeilin vain erillaisia tyylejä kirjoittaa omanimeni ja se tekemisenä oli jo kerrassaan palkitsevaa. Totean nyt ettei niistä yksikään kokeilu ollut yhtään vähäarvoisempi toista, eikä yhtään "vääremmin" kuin toinen. Muut vain eivät ymmärtäneet mitä olin kirjoittanut, koska he eivät olleet tottuneet lukemaan niitä!
Siispä ympäristön vaikutuksesta opimme ne tavat joita kaikki ymmärtävät, ne joilla ymmärrämme toinen toisiamme. Nuo yleiset säännöt, jotka kaikki tai ainakin lähes kaikki ymmärtävät oppimansa pohjalta.

Ja tämän opin pohjalta eri maissa opitaan eri kieleä puhumaan ja kirjoittamaan kuin toisissa maissa. Ajatus polkuna-> Minua kiinnostaa mistä tämä kielellinen eriytyminen johtuu? Kuka on päättänyt olla erilainen ja tehdä erilailla, ja onko tämä käytös sitten laajentunut lähipiiriin ja siitä eteenpäin. Tässä mietin Suomen niin moninaista murrekulttuuria ja sen rikkautta. Onko se tullut siitä että on haluttu erottua ja erilaistua, eli kutsua samaa asiaa erilailla vai onko nuo nimet vain vääntyneet käyttökielessä eripaikoissa eristyksissä, kuinka monen sukupolven aikana?

Palataapa takaisin harjoitteluun

Minulta on aina vaadittu hyvää ja olen sitä oppinut itseltäni vaatimaan. Kaiken harjoitteluni pohjalta olen huomannut tuon ainaisen hyvän vaatimisen seurauksena ja mukana tulee huonouden tunne ja huonouden pelko, jotka ovat seuranneet minuakin.
Joten edelleen kysyn mikä määrittelee hyvä ja mikä huonon? Vaatimuksen laatija tietenkin

Ajattelen työn tulosta nykyään laadullisuutena johon on kahdet kriteerit omat ja toisten. Yleensä silloin kokee huonoutta kun oman työn tulokset eivät täytä kumpaakaan kriteeri vaatimusta, Todennäköisempää on että huonoutta koetaan kun omat laatuvaatimukset eivät täytykkään. Ja silloin kun on alittanut riman toisen laatuvaatimuksista tuntee häpeää huonosta työstään koska tietää pystyvänsä parempaan. Toisaalta jos omat vaatimukset on ylittänyt ja tehnyt parhaansa kokee myös onnistumisen tunnetta. oman rimanylityksestään vaikkei ylitäkkään toisen asettamia ehtoja.
Voi myös toisaalta olla kuten alussa huomasitte minun kirjoittamisestani että minä vain tein koska se oli minusta kivaa ja halusin oppia, eikä minulla ollut vaatimuksia. Joten toisten antamat vaatimukset voivat tuntua suhteettoman suurilta kun ei ole vielä oppinut asiaa "Miten se tulisi tehdä" Toisaalta voi pitää omankin päänsä ja jatkaa miten haluaa, ehkä ymmärtämättä ehkä ymmärrettyään, että oma tapa onkin parempi.

Joten jokainen asia opitaan ulkoapäin ennenkuin osaamme sisäistää sen, ennenkuin meillä on omakuva asioista kuinka ne tehdään ja miksi? eli millaista jonkin työnjälki pitäisi ja pitää olla että se kelpaa asiakkaille, laadun vaatijoille. Oma laadunkuva tulee olla käsitelläkseen hyvää ja huonoa ja erottaakseni nuo laadut toisistaan. Kuinka erotellaan jyvät akanoista! Tuoreet ja syötävät mädänneistä ruuista. yms.

Kuinka keskittyä siis harjoitteluun ja tiedostettuun tekemiseen? On siis huomattava tilanteet joissa voi oppia, ja se onko itse oppilas vai opettaja. Meillä jokaisella on tilaisuus oppia jokapäivä jotain!

Tekeminen ja tekemisen laatu määräytyvät siitä kuinka hyvin opettaja joko toinen ihminen tai ihan itse itseään opettava ihminen on pystynyt opettamaan oppilaalleen opetettavan asian.
Ja tähän oppimiseen vaikuttaa siis millaisessa ympäristössä kumpainenkin henkilö on kasvanut. Millaisessa esim. ajattelun ympäristössä on oppinut pärjäämään! Joten toisinaan voi olla että syntyy kielimuureja joita ei ohitetakkaan helposti ja opittava asia jääkin oppimatta.

Eli voi olla ettei opettaja osaa, tai jostain muusta syystä pysty opettamaan jotain tai esim. liikunnan ollessa kyseessä. Kehojen toiminnallisuus tasot eivät ole samalla tasolla, että vasta-alkaja ja maratoonari voivat lähteä saman pituiselle lenkille. Kehot eivät ole soveltuneet samanlaiseen toimintaan, koska niiden toiminta ympäristö on ollut niin erillainen ennen tuota yhteistä tapahtumaa. Maratoonari ja vasta-alkaja voivat mennä lenkille yhdessä ja jutella keskenään, he menevät todennäköisesti vasta-alkajan vauhtia. Joka voi olla hyvin hidaskin. Jolloin maratoonari pystyy näkemään ja kertomaan mitä kaikkea vasta-alkajan tulee muuttaa toiminta ympäristössään kun hän tahtoo tulla myöskin maratoonariksi. Toiminta ympäristön muutos vie aikaa ennenkuin se alkaa vaikuttamaan vasta-alkajaan, jonka on sinnikkäästi korvattava noita vanhoja tapojaan muuttuakseen uudenlaiseksi.

Kysymys siis kuuluu millä kehityksen tasoilla opetettava ja opettaja ovat? Voiko opetettava oppia sen? Mitä hän on valmis oppimaan ja mitä oppija haluaa itse oppia? Opettajan kysymyksenä olisi kuinka voin opettaa tämän niin että hän sen ymmärtää ja kuinka paljon harjoitusta hän tarvitsee ennenkuin hän sen sisäistää?

Joten onkin kysyttävä opettajan näkökanta ja oppilaan näkökanta asiasta erikseen.
Mikä työskentelyssä oli laadullisesti erinomaista, mitä opit? Mikä oli laadullisesti heikkoa? Mitä opit? Mitä tahdot jatkaa? miksi? Jäikö jotain korjattavaa? Mitä ja Miksi?

Olen jatkanut piirtämistä ja värittämistä, kuten kirjoittamistakin monet vuodet ja olen kehittynyt valtavasti siitä mistä lähdin. Vaikka edelleen teenkin toisinaan lukukelvottomia harakan varpaita, joita itsekkin pystyy tulkitsemaan useammalla eri tavalla, olen kehitykseeni tyytyväinen ja valmis oppimaan lisää! Voisin seuraavaksi kokeilla kirjoittaa käsin erilaisia kirjasin tyyppejä. Muistan myös sen että rakastin kirjoittaa kaunoa kauno vihkoon, se oli jotenkin niin kaunista tavallisiin tylsiin pölkky aakkosiin verrattuna, viehkeää, siroa ja jatkuvaa. Taiteeni ei edelleenkään tunne rajojaan. Tykkään kokeilla ja muut sopeutukoon minun taide käsityksiini. En tarvitse toisilta neuvoa siitä mikä minusta on kaunista, silmäni etsivät sitä nimittäin päivittäin. Toisaalta toisinaan on virkistävää etsiä myös kaikkea rumaa jotta jaksaa arvostaa sitä kaikkea kaunista.

Toisinaan etsin siis samanlaista kuin minä ja toisinaan etsin niin erilaista kuin minä? Kumpi meitä viehättää enemmän, samanlaisuus vai vastakohta?

Omenapuu vai salaatti on suurempi? Riippuu kehitys vaiheesta!

Rakastan sinua kaikella rakkaudellani!

Rakastan sinua, rakastan hymyäsi, ääriviivojasi, muotoasi, jokaista ilmettäsi.Rakastan askeleitasi ja tapaasi liikkua, käsiesi heilahtelua, hellää arvokkuuttasi. Rakastan tapaasi kantaa kehoasi, voimaa joka huokuu sinusta, rakastan nauruasi, mietteitäsi. Rakastan kasvojasi, rakastan halata sinua, rakastan tunnetta jonka näkemisesi minussa aiheuttaa.

Iloa, joka juuri sinusta hymyilee. Rakastan ääntäsi ja sanojasi, vaikkei niissä olekkaan aina mielestäni järkeä tai en vain ymmärrä. Rakastan kuunnella sinua. Rakastan tutustua juuri sinuun ja kaikkiin puoliisi, niihin joita elät ja niihin jotka olet jo hylännyt. Sillä jokaisessa puolessasi on osa sinua, jokaisella puolellasi, on jokin opetus itsellesi ja meille muillekkin. Jokaisella puolellasi on tarina joka tahtoo tulla kuulluksi, minä kuuntelen, rakastan kuunnella, kerrothan minullekkin? Rakastan käsiäsi, sormiasi, jokaista kosketustasi, rakastan.

Olen ollut tänään hyvin hiljaa, sillä olin väsynyt, toisaalta pääsit kuuntelemaan minun hiljaisuuttani mitä se minusta kertoo. Rakastan hiljaisuutta, koska silloin kuulen. Rakastan ääniä koska silloin erotan ja vertaan niitä toisiinsa. Kuulen myös erilaisia hiljaisuuksia. Sisäisen rauhanhiljaisuutta, sellaista kun keho ja mieli ovat yhtä ja rakastavat juuri siinä hetkessä, jokaista hetkeä. Rakastan sitä ettei muut kuule minun ajatuksiani, tai ehkä he kuulevat, sillä minulla on hauskaa ja rakastan sitä. Kerron jotain ajatuksistani minulla on välillä todellakaksimielinen vanhan pervonmieli, jotkut teistä jo tietävät sen jotkut eivät. Yllätys! Yllätys! Rakastan sitäkin. On aina hauskaa! Rakastan mielen hiljaisuutta, kun keho on raukea ja olen juuri nukahtamaisillani, ehkä se on väsymyksen hiljaisuutta rakastan sitä. Rakastan että jokaisesta " hiljaisuudesta" löytyy aina jokin uusi ääni kuultavaksi. Kehon tunne, sydämensyke, ulkomaailman kohahdus. Maailma on ääntä täynnä emme ole vain hiljentyneet kuulemaan sitä. Rakastan löytää uusia ääniä, makuja, tunteita jne. Selvittää mitä ne ovat.

Rakastan sitä ettet ole täydellinen, en minäkään ole kukaan meistä ei ole vaikka välillä voikin siltä vaikuttaa. Meillä jokaisella on opittavaa! Rakastan sitäkin, että emme koskaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, koska meillä jokaisella on omat suunnitelmamme ja nuo kaikkien ihmisten lomittuvat elämät ja elämien suunnitelmat kohtaavat toisensa arkipäivän elämässä, jokaisena päivänä. Toisten suunnitelmat estävät toisten toteutumisen ja toiset antavat vauhtia toisilleen. Millaisia päätöksiä teemme? Huomaammeko toistemme suunnitelmat? Vai katsommeko vain mihin elämä on päättänyt meidät viedä ja seuraamme sitä? Minkä pohjalta teemme vastauksemme, päätöksemme? Olenko rakastunut haaluilija vai haahuileva rakastaja? Romanttinen rakastaja vai rakastanko romanttisuutta. Millaista rakkauteni on?

Rakkaus on kasvava ajatustenverkosto

Rakastan sinua silti. Rakastan katsella sinua, ja Rakastan sinua läheltä ja rakastan sinua kaukaa, rakastan sinua katseellani, mielelläni, sydämelläni ja kehollani. Rakastan yltäkylläisesti. Rakastan rakastamisen ilosta, rakastan rakastamisen kivusta, rakastan rakastamisen kaipuusta, rakastan rakastamisen himosta, rakastan tunteakseni rakkautta, antautuen rakastamisen palonvaltaan. Rakkaus on riemua, kuplivaa iloa. Rakkaus on rakastajan ja rakkauden kohteen välinen suhde. Jokaisesta rakkaudesta saa jotain. Rakastan koska rakastamalla elämä on paljon helpompaa. Välillä haastavaa, mutta tuo haastavuus muuttuu opin kautta helpoksi, kun aikansa harjoittelee, rakastan sitäkin. Rakastan siis haasteita, välillä on haastavaa rakastaa sinua ja huomaan haasteen vain ajattelussani. Siispä heitän tuon ajatuksen ja rakastan sinua haasteellisista ajatuksistani huolimatta. Rakastan sinua ja ajatuksiesi esiintuomia ajattelun haasteita, ne on tarkoitettu ajateltaviksi, rakastettaviksi löydettäviksi yhdessä. Rakkauteni sitoo minut sinuun, sinuun ja sinuunkin. Teihin kaikkiin kiinni. Jokainen kohtaaminen on ensimmäinen tapaaminen, jokainen kohtaaminen on uusi sidos välillämme. Niinkuin ajatus vahvistuu jokaisen ajattelun myötä, ystävyytemme ja rakkautemme vahvistuu jokaisen kohtaamisemme myötä. Jokaisella sanallamme, jokaisella hymyllämme. Itse vahvistamme kaikkea elämässämme, ymmärsimmepä sitä tai emme. Jokainen rakkauteni ja rakastamani asia tekee minusta minut. Olen rakkauteni ja rakkauteni kohde. Minulla on ajatuksia rakkauksista ja sen kohteista, on minun valintani mihin kohteeseen rakastun milloinkin. Kehoni rakastaa rakkauksiani, ajatuksieni myötä. Olen tehnyt noista asioista rakastettavia itselleni. Jokainen uusi ajatus vie minua pidemmälle rakastamisessani. Siksi kyselen, jotta voisin rakastaa enemmän syvemmin, kiihkeämmin, useammin.

Olla levollisesti hetkessä ja nauttia olostani kanssasi. Rakastan ajatusten vaihtoa välillämme, vaikka harhailenkin pimeässä, minun on oltava oma oppaani. Löydettävä omat rakkauteni jotka herättävät minun tunteeni, joita himoan, joita janoan, joita ilman näännyn. Joita ilman en voi enää elää. Sellaista rakkautta minä etsin, rakastan sinua kaikilla soluillani, en vain vielä tiedä kuinka kipeästi.

Ja vaikka kuinka kipeästi sinua rakastaisinkin, minun on erottava sinustakin, silloin kun et tee minulle enää hyvää. Oletko sinä se joka herättää minut eloon vai sammuttaa viimeisetkin liekkini?

Oletko sinä rakkauteni vai antirakkauteni? Annatko minun rakastaa sinua kaikella rakkaudellani?

Kerrothan sen minullekkin, ettei minun tarvitse olla erossa sinusta.

Ajatuksen jos toisenkin

kilvoitellen, tunnustellen

oppivat mielenliikkeet

toisiaan puhutellen.

Aika ei antanut heille 

paljoa aikaa.

Heidän eronsa 

tuo välkehtivä mielenterä

ajanhampaan. 

Pitkä viilto heidän välissään.

Oli liian pitkä parannettavaksi,

liian terve tappavaksi.

Siispä tuskaa ja kituliasta,

kun nuoruus ja vanhuus toisiaan katsoo

molemmat mielet, katveessa toistensa,

toisiaan palvoo.

---

Tässä katkelma eilisen elokuvan jälkeisistä sanoituksista, lähti taas lapasesta runomittaan riimitellen.

Kolmisivuinen stoorihan siitäkin sitten tuli mutta tässä vain pätkä itsestäni mielenkiintoisimmat  ajatukset ainakin tällä hetkellä. Avaan hieman asiaa että kyseinen aihe on nuoremman ja vanhemman henkilön rakkaudesta heidän välillään. Sitä kuinka heitä erottaa aika toisiinsa, elämä ja elämien mitat. Sitä kuinka heidän ikäeronsa on liian pitkä että se olisi suotavaa ja he rakastavat toisiaan liikaa että he voisivat erottaa toisensa irti toisistaan. Sitä kuinka ajatus voi erottaa ja yhdistää, kuinka se on toisinaan tuskaista ja kaipaavaa, ja välillä se on kaukaa olevaa kaipausta ja palvontaa. Sitä kuinka he kunnioittavat toisiaan toistensa ominaisuuksien tähden, ajattelin säkeestä että Ihminen muistaa oman nuoruuden mielensä ja vanhuuden mielensä erottaen ne toisistaan ja molemmilla on palvottavia ominaisuuksia. Joita he haluavat toisiltaan. Siispä he ovat toistensa seurassa, jotta voisivat kokea jälleen uudelleen nuo kokemukset. Nuoruus ja vanhuus, ovat kuin päivä ja yö, nainen ja mies. Yin ja yang kolikon molemmat puolet yhdessä yksi. 

Riimittelin ettei aika antanut heille paljoa aikaa, tarina on tragedia joten siitäkin syystä yhteistä aikaa ei ole paljon. Mutta mielestäni mielenkiintoisempana versiona ajattelin sen tarkoittavan että heidän aikansa eli aika kautensa ei antanut heidän olla yhdessä ja heidät riistettiin toisiltaan pois. 

Alun mielenliikkeistä puhuminen nousi pintaan mielessäni siitä kun luen Kari E. Turusen kirjaa Ikävaiheiden kriisit ja siinä on mielestäni käsitelty oikein selkeällä tavalla kuinka ihmismieli kulkee erilaisten muutoskausien läpi kehittyessään ajan mittaan ajattelussaan. Siinäkin mielessä on tarinan twistinä ikäerojen mielenliikkeiden erot jotka he oppivat tuntemaan toisistaan. Emmehän me toisaalta tiedä niitä eikä tarinani sitä kerro mutta ajatus asiasta kiehtoo minua Kuinka erilaisia mielenliikkeet ovatkaan eri kausina eri ihmisillä. Ja se kuinka eri ikäisten ihmisten välillä syntyy erilaisia yhteyksiä. Itse asiassa en edes tiedä millainen ikäero oli tarinan rakastavaisilla, tiedän vain että tragedian tuomio tulee ihmiseltä? mutta mikä ihminen on tuomitsemaan kahden rakastavaisen rakkautta, silloin kun he oikeasti rakastavat toisiaan? Mutta mikä on oikeaa rakkautta? Mitä rakastuneet tekevät kun he löytävät toistensa luo pitkän etsimisen jälkeen ja haluavat jakaa elämänsä toistensa kanssa? Muuttavat yhteen ja rupeavat kehittämään itseään yhdessä ja suovat toisilleen myös vapauden.Eli he ovat omasta vapaasta tahdostaan toistensa kanssa ja tahtovat jakaa elämänkokemukset yhdessä toistensa kanssa?

Itse myönnän etten vielä tarkalleen tiedä, mitä se tarkoittaa, koen olevani nuori ja tietämätön untuvikko ainakin siinä asiassa. Täysin kokemukseton parisuhde maailmassa. Olen toisaalta seurannut useampaa parisuhteessa eläjää elämäni aikana, ehkä se on jo itsessään ollut hyvin valaisevaa ymmärtää kuinka erilaisia ihmissuhteita on ja voikaan olla olemassa. Ja se on taas pistänyt ajattelemaan eri ihmisiä ja ajatuksia heidän välillään, sitä mitä he sallivat, mitä he eivät salli, mitä he tekevät ja mitä he ovat tekemättä. 

Välillä ajattelen sitä kuinka kahden ihmisen välillä olivatpa he ketä tahansa, heidän välillään on aina tavallaan parisuhde riippuen siitä mitä he sallivat jne. Ja ihmisten verkosto muuttuu noitten "parisuhteiden sääntöjen" onnistumisten ja epäonnistumisten takia. Mitä lähempi sitä enemmän sallitaan? vai olenko aivan väärässä. Perustelen tätä sillä että tavatessamme uuden ihmisen aloitamme aivan puhtaalta pöydältä, aivan alusta. Alamme luomaan kuvaa ihmisestä siltä pohjalta mitä alamme kokemaan ihmisen kanssa, tai siitä mitä kuulemme ihmisestä sanottavan? Luomme kuvaa mieleemme, mistä voimme keskustella ja mistä emme juuri tämän henkilön kanssa. Kuinka hän toimii ja kuinka toimin hänen kanssaan, talletan mieleeni tavallaan toiminta sääntöjä siitä lähtien kun tapaan uuden ihmisen. Voin siis tehdä hänen kanssaan sitä mitä hän tekee minun kanssani.

Ja pääsemme kysymykseen teemmekö vain sitä mitä muut haluavat meidän tekevän vai teemmekö myös sitä mitä itsehaluamme ja tekevätkö muut sitä kanssamme? Olemmeko todella vastavuoroisia? vai kuvittelemmeko vain? Aina täysi vastavuoroisuus ei toimi, toisinaan on parempi mennä sillä millä kumpikin on tyytyväisiä vaikka se olisi ehkä vain 95/5 silloin kun kumpikin kokee saavansa sen mitä haluaa toiselta? Ja nyt olen jo karannut riimittelyn aiheestani aivan tyystin. 

Katsoin siis elokuvan anonymous, joka kertoi shakespearestä ja näytelmistään. Ja runomitasta innostuneena jälleen riimittelin, sama kävi kun katsoin kenneth branaghanin Hamletin. noin puolivuotta sitten tai sinnepäin. Aivot jäävät runomittaan.

Älä telo sua nyt!

Kesän värit ovat railakkaat, melkein kuin sateen kaaresta? Pohkeeni näyttää kauheammalta kuin miltä tuntuu, sanotaan että synty hetkeen liittyy vauhtia ja vaaratilanne. Nyt muistankin että voisi mennä ihan rauhassa, jotkut askeleensa. Ehkä nämä hetket ovat tilanteita jolloin on muistettava hieman hiljentää vauhtia, ja katsottava minne kävelee ja suunnattava askeleensa muuallekkin kun laidalle, ettei jalansijat karkaile alta nurin.

Tämähän on kaikista suurin ja kaunein mustelmani ja loput neljä ovat pienempiä eivätkä näin väri rikkaita! Joten halusin jakaa tämän teille

Opetanko sitä jonka olen jo oppinut?

Uskon sen ajatuksen, jonka ajattelen olevan totta.
Mikä on siis totta? Kaiken minkä ajattelen olevan totta. Välillä toivon jonkin olevan todellista vaikkei se olekkaan totta. Ja ehkä huijaan näin itseäni siksi että saisin uusia ajatuksia.
Tästä kertoo se kun välillä ajattelen niitä hetkiä, jotka ovat saaneet minut ajattelemaan. Ne ihmiset ovat päivänkirkkaina mieleni muistissa, siitä hetkestä mieleen jääneinä, toisinaan se on vain heidän äänensä jonka kanssa keskustelen. Vaikka se on vain mieleni keskustelua mieleni kanssa. Selkeästi tarvitsen hahmoja jutellakseni itselleni, pohdin että jotkin asiat kun niistä alkaa puhua ensikertaa, saavat sen kuvan joka ensikertaa herätti tuon ajatuksen. Toisinaan se voit olla sinä ja sinun kasvosi, tai tunne että olet vierelläni juttelemassa, vaikket olisi lähelläkään tai vain äänesi. Ne ovat sellaisia ohimeneviä hetkiä, kun ajatus haluaa kasvaa ja minun on käytävä keskustelua. Ymmärrän ettet ole todellinen, sillä muistan todelliset keskustelumme. Kutsun sitä aivojen jatkokeskusteluksi, kun aivot eivät ole käsitelleet asiaa vielä tarpeeksi pitkälle. Ja silloin olet minulle vain kuva mielessäni, joka vaihtaa ajatuksia kanssani, vaikka ymmärränkin että se olen minä itse, joka itse itseäni haastan ajattelemaan enemmän. Se on välillä niitä hetkiä kun yöllä ei saa unta ja ajatukset vain pyörivät mielessä ja toisinaan niitä jolloin mielen hiljaisuudesta pulpahtaa pintaan keskustelu tai sanat joita on sanottu. Ehkä sanoille on löytynyt uusi merkitys tai ne ovat saaneet uuden tunteen mukaansa yms.

Aistin maailmaa aisteillani ja ymmärrän omien aistimienikin olevan myöskin harhautettavissa. Ja noilla välillä harhautuvilla aisteilla tarkastelen ja havannoin maailmaa, jonka aistin. Elän sitä noiden aistien kautta ja kanssa.

Ymmärtääkseni olevaa, minun on ymmärrettävä miten monella tapaa voinkaan olla, millaisia olo tapoja ja olomuotoja on? Mitä oleminen tarkoittaa? Olen olemassa itselleni ja toisille, ymmärrän oman olemassa oloni ja olomuotoni, se ei tarkoita että se olisi kaikille niin.
Minä olen itselleni minä. Mitä minä olen sinulle tai sinä minulle, onkin jo aivan eri juttu. Koska rupeamme tarkastelemaan toisiamme ulkoisesti ja vasta tästä hetkestä lähtien tai muutama hetki sitten. Pystymme tarkastelemaan toistemme ulkoista olemusta ja sisäistä vain sen verran kun annamme itsestämme toistemme tietoon.

Kuinka opetamme toisemme ymmärtämään itseämme, itsemme ymmärtämään toisia.

Antaisitko minulle kätesi?
Laitan kätesi lepäämään käteni päälle, kämmenet ovat ylöspäin. Tunnet käteni lämmön, kämmenselkääsi vasten ja sitten toisen käteni etusormella painan keskelle kämmentäsi.
Tunnet sormeni painon.
Mikä tapahtuman ensivaikutelma oli?
Otetaan alusta. Antaisitko minulle kätesi?
Laitan kätesi lepäämään käteni päälle, kämmenet ovat ylöspäin. Tunnet käteni lämmön, kämmenselkääsi vasten ja sitten toisen käteni, joka on vastakkain sinun kämmenesi kanssa.Millainen ensivaikutelma tästä tuli? Otetaan alusta. Antaisitko minulle kätesi? Laitan kätesi lepäämään käteni päälle, kämmenet ovat ylöspäin. Tunnet käteni lämmön, kämmenselkääsi vasten ja sitten toisen käteni, joka on vastakkain sinun kämmenesi kanssa ja vedän käteni pois kädeltäsi että sormeni lipuvat kämmenesi poikki ja irroten. Millainen ensivaikutelma tuli? Otetaan alusta. Antaisitko minulle kätesi? Laitan kätesi lepäämään käteni päälle, kämmenet ovat ylöspäin. Tunnet käteni lämmön, kämmenselkääsi vasten ja sitten sen kuinka puhallan kämmentäsi vasten.
Millainen ensivaikutelma sinulle tuli? Voisin hieroa kättäsi, pistää sitä kynsilläni, litistää sen käsieni väliin, laskea poskeni vasten kämmentäsi ja niin edelleen.

koska olet päättänyt luottaa minuun että minulla on jotain opetettavaa sinulle ja etten tee sinulle pahaa. Haluat nähdä mihin tämä johtaa tai voisi johtaa. Sinua, niinkuin minuakin kiehtoo tämä tuntematon jota emme vielä tiedä. Kaikki tavat eivät löydä tietään omaan taitopalettiimme vaan päätyvät virheiksi, joita emme enää halua kokea uudelleen. On jo toinen asia miksi opetan mitä opetan ja miksi teen niin kuin teen. Sinä halusit löytää jotain ja minä tahdoin kokea jotain juuri sinun kanssasi. Olenko sinulle opettaja vai kanssa kokija vai mitä minä olen? Olenko se hetki jolloin sain koskea sinuun ja olla lähelläsi. Muisto jonka olen sinuun piirtänyt ja samalla myös itseeni. Ja meillä molemmilla voi olla aivan eri kokemus tästä samasta asiasta, kun emme tiedä mitä olemme jo kokeneet ja millä ajatuksilla ja tunteilla olemme tähän testiin, kokeiluun lähteneet.

Joten kysynkin kuinka monta tapaa tunnet? yhden vai useamman tavan koskea ja tuntea toinen?

Toisinaan saman asian erimuodot, saavat niin eri merkitykset, ovathan ne eri asioita ne ovat vain samanasian alaotsikoita. Eri kerrostumia samassa asiassa. Niinkuin maapallossa ja meissäkin on ulkokuori ja sisempiä ja taas sisempiä kerroksia, jotka toimivat ja ovat koostumukseltaan hyvinkin erilaisia toistensa kanssa. Mikä on elämän ja olevan uloin kerros ja mikä sisin ja mitä siihen välille jää?
Lähteekö kaikki syntymästä, ulkoisesta näkyvästä muodosta ja päättyy lopulta sisäiseen näkymättömään kuolemaan.
Välillä on elämä ja sen monet kerrostumat, jokainen hiekanjyvä, solu ja laavainen veri, ja mikä on kaiken ydin.
Ehkä elämä, oleva ja kokemus siitä että on oleva joka tahtoo tuntea ja tahtoo oppia ja tutkii itseään ja ympäristöään mielenkiinnolla, joka on sammumaton. Sellainen joka innostaa muita ja saa elämään kokemuksia, tuntemuksia,
sellaisen elämän jossa on tullut tehtyä kaikki, jonka on tahtonut. Löytänyt ja havainnut iloa ja muita tunteita, löytänyt sen kuinka elämää koetaan.

Kun olemme mitä ajattelemme, mitä kannattaa ajatella?
Varmaankin sitä että pystyy tekemään ja tekee sitten sen minkä sanoo pystyvänsä.
Kun ei pysty suoraa tekemään asiaa jonka tahtoo, on varmasti ymmärrettävä ajatella sitä
että pystyy hatjoittelemaan sen että pystyy tekemään sen. Palaan taas lainaukseen:
Vain oppijoista voi tulla mestareita!

Jokainen harjoitus tuo meitä joka kerta lähemmäs automaattista, ulkoa opittua toimintoa kohden. Reflekseistä tapahtuvaa peilausta kohti. Kysymys kuuluukin mikä on hyvää automatisointia, mitkä ovat hyviä liikkeitä ja mitkä vääriä? Peilaamme toisiamme jatkuvasti, kuin myös aijemmin oppimaamme. Milloin huomaamme omat virheelliset tapamme? Huomaamme yleensä huonommat ja kuinka huomaamme paremmat? Olemme tyytyväisiä tähän kun emme tiedä paremmasta, olemme löytäneet vain sen joka on parasta tähän mennessä. Ehkä vain ajatuksen paremmasta emme vain oikeasti tiedä kuinka se tehdään käytännössä. Tuo parempi. Ja pääsemme taas kykyymme ajatella ja oppia. Kuinka ja mitä meidän tulee harjoitella ja tehdä jotta pääsemme etenemään ajatuksen jo pikkiriikkisen kartoittamalla polulla. Oppiminen ja harjoittelu päästää aivojen ajattelun irti ja se pääsee laajenemaan ja etsimään uusia tapoja, uusia muotoja ja yhdistelmiä ajatella ja kokeilla käytäntöön asioita. Siispä katselkaamme maailmaa uusinsilmin ja tarkastelkaamme sitä mikä on jäänyt meiltä vielä näkemättä ja kokematta ja tuntematta läpikotaisin.

Ihanaa opiskelua kaikille jotka tahtovat edetä ajattelussaan!

Vuoksesi

Jokainen omistautuminen, palvelu, teko ja ajatus vuoksesi sitoo minut kiinni sinuun. Etkä voi tietää. Ennenkuin puhun kanssasi mitä olen tehnyt, ajatellut...tai mitään muuta, mitä kaikkea olen omistautunut tekemään vuoksesi. Miksi sen teen koska toivon saavani sinulta samaa, kaikkea mitä minä sinun vuoksesi teen.

Katsotko minuun kun olen heikoimmillani, rumimmillani, autatko minut jälleen ylöspäin, kun sitä pyydän vai käännätkö vain katseesi pois? Autatko minua näkemään ulkopuolisen silmin? Miltä minä näytän? Mitä elämäni, tavarani, käytökseni kertoo minusta? Kertoisitko miltä minä sinulle näytän? Sillä nään vain itseni. Kertoisitko millaisia virheitä näet minun tekevän ja miksi? Miksi näät niin?

Jotta voisin oppia sinun viisaudestasi ja jakaa näin kanssasi tietämystä.

Kertoisitko minulle kuinka sydän valitsee keneen se kiintyy? Ketä noin rakastaa? Ketä se ensihetkestä asti kunnioittaa ja palvoo? Kenen vuoksi on valmis uhrautumaan, tekemään työtä ja palvelemaan? Kenen muun, itseni lisäksi?  

Miksi tunnen itseni

niin vaillinaiseksi

yksinäni kun kävelen

ja katselen kun

kaikilla muilla

puoliskonsa on?

Olen vajaa,

miks valittiin

tai valitsin sen

kohtaloksi mun?

Mis oot?

Ulvon näin kaipuutain

ja suutelen silmilläni

jokaista vastaantulijaa.

Ruosteisena, kolhittuna

hajonneena, en yksin

mutta vajaana.

Kaipaan niin,

että nukun oven takana

jota en ymmärtänyt kaipaukseksi

Ja kaipauksellani rakastan

rakastan syvästi.

Kaipauksesta

Tunnen sormesi melkein

kuulen äänesi melkein

nään kasvosi melkein

tunnen sinut vierelläni melkein...

Lopulta minun on tultava luoksesi

jotta voin olla kanssasi.

Kaipaus, jokaiselle meille, on jonkinlaista surullisuutta, kaihoa, kaipuuta. Tavallaan myös iloa ja odotusta. Silmäilyä kaukaa ja toisinaan niin polttavaa, kipua. Ymmärtämätöntä tuskaa ja sisäistä tyhjyyttä.

Kaipausta on monta lajia kuin monta on kaipaajaakin. Ja huomaamaattani olen kaivannut viikon verran ennenkuin ymmärsin mitä teen. Välillä kaipaan syvällisiä keskusteluja, joskus taas pinnallista lörpöttelyä ja hassuttelua. Toisinaan maku nystyröitä polttavaa ruokaa, ja toisinaan mauttomuutta.  

Välillä ne ovat sanat ja välillä ne ovat tapahtumat jotka pistävät ajatukset lepattamaan. Ja silloin tällöin sitä on ollut vaan niin paikoillaan että on pakko lähteä liikkeelle ja tanssia! Tällä viikolla kävin elokuvissa, näkemässä kuinka unelmoijat voivat muuttaa maailmaa. (Leffana Tomorrowland)

Kaipaus on jollain tapaa tiedostettu välimatka kahden asian välillä, kaipaus on ihanan riuduttavaa kun sitä ei täytä. Silloin siitä tahtoo nauttia sen minkä voi. Millaista kaipaus voikaan olla äärimmilleen vietynä? Hullun himoa? Hullun himoa jota on hallittava? Vai onko? Ehkä sekin riippuu siitä mitä noin kovasti kaipaa? 

Jokaisessa kaipauksessa on rakkautta mukana, se seesteinen tunne kun on palannut matkalta ja on vielä jossain toisaalla.  Mieli kaipaa, toiseen paikkaan toisen luo... 

Oletko mun köyteni, sidokseni

jolle aikani tahdon antaa?

Oletko se sinä jolle tahdon antaa itseni

ilman että omistat minua?

Vain antamisen halustani.

Rakkaudestani.

Ja oletkin lopulta todellisuudessa, elämä kohtaa sinut ja siitä huolimatta mielesi unelmoi.

Täyttääkseen pikkuhiljaa nuo mielen kuvitelmat. Askel askeleelta nuo päähän pinttymät jotka on mieleesi syötetty.

Lopulta meidän on kohdattava

jotta tiemme yhdistyvät 

ja elämämme sitoutuvat toisiinsa

ja olemme osa toistemme elämää.