Muistan harjoittelusta elävästi sen kun aloittelin kirjoittamaan
Harjoittelin kirjoittamaan omaa nimeäni tuo kirjoitusharjoitus tuli sivun alareunaan taiteilijan signeerauksena, jokaiseen väritettyyn pocahontas kuvaan ja nekin oli väritetty suurelta osaltaan ylirajojen. Jokainen noista kuvista oli loistava taideteos, ennenkuin joku sanoi (tässä tapauksessa siskoni), että hahmot pitäisi värittää viivojen sisäpuolelta ja vielä mielellään yhdellä värillä. Nimenikin kirjoitin joskus oikein joskus kopioimalla peilikuvana, s- kirjain oli välillä väärinpäin välillä oikein välillä lopussa välillä alussa. Eli nimeni oli välillä allas, välillä salla ja s milloin mihinkin suuntaan.
Nuo ensimmäiset työni olivat minusta kauniita, monivärisiä, ylirajojen väritettyjä ja omanimikin väärinkirjoitettuna! Eikä haitannut yhtään. Vasta sitten kun sanottiin että se on "väärin" koin värittäneeni ja kirjoittaneeni väärin, koska en tiennyt mikä on oikein? Ja mikä on oikein? Pohdin tätä pidemmälle...
Lopulta nimen kirjoitus alkoi tulla oikein esimerkin ja useamma kymmenen kerran jälkeen kirjoitettuna, sitten väritysten rajat ja lopulta värit ja niiden valinta.
Kopioin koska tarvitsin mallin oppiakseni, eli tarvitsin mallin ja tiedon vaatimuksista millaista tulisi tehdä ennenkuin kaikki "ymmärtävät" mitä teoksillani tarkoitan. Välillä edelleen edes minä itse en tiedä mitä teoksellani tarkoitan, Ne vain tulevat.
Joten pääsin minun ajattelun yhteen kompastuskiveen, nimittäin odotteluun, jotta joku kertoisi mitä minun tulee tehdä, jotta kaikki ymmärtäisivät minua. "En tiedä ennenkuin minulle kerrotaan" tähän kompastus kiveeni, olen kömmähtänyt monet kerrat. Koska en ole ymmärtänyt kysyä itseltäni tai toisilta mistä tiedon saa/saisi! En ole siis lähtenyt edes etsimään sitä!
Ymmärränpä nyt kysyä mistä löydän tiedon kuinka toimia!
Kun en hoksannut kysyä, en osannut tiedostaa laatuvaatimuksia, kokeilin vain erillaisia tyylejä kirjoittaa omanimeni ja se tekemisenä oli jo kerrassaan palkitsevaa. Totean nyt ettei niistä yksikään kokeilu ollut yhtään vähäarvoisempi toista, eikä yhtään "vääremmin" kuin toinen. Muut vain eivät ymmärtäneet mitä olin kirjoittanut, koska he eivät olleet tottuneet lukemaan niitä!
Siispä ympäristön vaikutuksesta opimme ne tavat joita kaikki ymmärtävät, ne joilla ymmärrämme toinen toisiamme. Nuo yleiset säännöt, jotka kaikki tai ainakin lähes kaikki ymmärtävät oppimansa pohjalta.
Ja tämän opin pohjalta eri maissa opitaan eri kieleä puhumaan ja kirjoittamaan kuin toisissa maissa. Ajatus polkuna-> Minua kiinnostaa mistä tämä kielellinen eriytyminen johtuu? Kuka on päättänyt olla erilainen ja tehdä erilailla, ja onko tämä käytös sitten laajentunut lähipiiriin ja siitä eteenpäin. Tässä mietin Suomen niin moninaista murrekulttuuria ja sen rikkautta. Onko se tullut siitä että on haluttu erottua ja erilaistua, eli kutsua samaa asiaa erilailla vai onko nuo nimet vain vääntyneet käyttökielessä eripaikoissa eristyksissä, kuinka monen sukupolven aikana?
Palataapa takaisin harjoitteluun
Minulta on aina vaadittu hyvää ja olen sitä oppinut itseltäni vaatimaan. Kaiken harjoitteluni pohjalta olen huomannut tuon ainaisen hyvän vaatimisen seurauksena ja mukana tulee huonouden tunne ja huonouden pelko, jotka ovat seuranneet minuakin.
Joten edelleen kysyn mikä määrittelee hyvä ja mikä huonon? Vaatimuksen laatija tietenkin
Ajattelen työn tulosta nykyään laadullisuutena johon on kahdet kriteerit omat ja toisten. Yleensä silloin kokee huonoutta kun oman työn tulokset eivät täytä kumpaakaan kriteeri vaatimusta, Todennäköisempää on että huonoutta koetaan kun omat laatuvaatimukset eivät täytykkään. Ja silloin kun on alittanut riman toisen laatuvaatimuksista tuntee häpeää huonosta työstään koska tietää pystyvänsä parempaan. Toisaalta jos omat vaatimukset on ylittänyt ja tehnyt parhaansa kokee myös onnistumisen tunnetta. oman rimanylityksestään vaikkei ylitäkkään toisen asettamia ehtoja.
Voi myös toisaalta olla kuten alussa huomasitte minun kirjoittamisestani että minä vain tein koska se oli minusta kivaa ja halusin oppia, eikä minulla ollut vaatimuksia. Joten toisten antamat vaatimukset voivat tuntua suhteettoman suurilta kun ei ole vielä oppinut asiaa "Miten se tulisi tehdä" Toisaalta voi pitää omankin päänsä ja jatkaa miten haluaa, ehkä ymmärtämättä ehkä ymmärrettyään, että oma tapa onkin parempi.
Joten jokainen asia opitaan ulkoapäin ennenkuin osaamme sisäistää sen, ennenkuin meillä on omakuva asioista kuinka ne tehdään ja miksi? eli millaista jonkin työnjälki pitäisi ja pitää olla että se kelpaa asiakkaille, laadun vaatijoille. Oma laadunkuva tulee olla käsitelläkseen hyvää ja huonoa ja erottaakseni nuo laadut toisistaan. Kuinka erotellaan jyvät akanoista! Tuoreet ja syötävät mädänneistä ruuista. yms.
Kuinka keskittyä siis harjoitteluun ja tiedostettuun tekemiseen? On siis huomattava tilanteet joissa voi oppia, ja se onko itse oppilas vai opettaja. Meillä jokaisella on tilaisuus oppia jokapäivä jotain!
Tekeminen ja tekemisen laatu määräytyvät siitä kuinka hyvin opettaja joko toinen ihminen tai ihan itse itseään opettava ihminen on pystynyt opettamaan oppilaalleen opetettavan asian.
Ja tähän oppimiseen vaikuttaa siis millaisessa ympäristössä kumpainenkin henkilö on kasvanut. Millaisessa esim. ajattelun ympäristössä on oppinut pärjäämään! Joten toisinaan voi olla että syntyy kielimuureja joita ei ohitetakkaan helposti ja opittava asia jääkin oppimatta.
Eli voi olla ettei opettaja osaa, tai jostain muusta syystä pysty opettamaan jotain tai esim. liikunnan ollessa kyseessä. Kehojen toiminnallisuus tasot eivät ole samalla tasolla, että vasta-alkaja ja maratoonari voivat lähteä saman pituiselle lenkille. Kehot eivät ole soveltuneet samanlaiseen toimintaan, koska niiden toiminta ympäristö on ollut niin erillainen ennen tuota yhteistä tapahtumaa. Maratoonari ja vasta-alkaja voivat mennä lenkille yhdessä ja jutella keskenään, he menevät todennäköisesti vasta-alkajan vauhtia. Joka voi olla hyvin hidaskin. Jolloin maratoonari pystyy näkemään ja kertomaan mitä kaikkea vasta-alkajan tulee muuttaa toiminta ympäristössään kun hän tahtoo tulla myöskin maratoonariksi. Toiminta ympäristön muutos vie aikaa ennenkuin se alkaa vaikuttamaan vasta-alkajaan, jonka on sinnikkäästi korvattava noita vanhoja tapojaan muuttuakseen uudenlaiseksi.
Kysymys siis kuuluu millä kehityksen tasoilla opetettava ja opettaja ovat? Voiko opetettava oppia sen? Mitä hän on valmis oppimaan ja mitä oppija haluaa itse oppia? Opettajan kysymyksenä olisi kuinka voin opettaa tämän niin että hän sen ymmärtää ja kuinka paljon harjoitusta hän tarvitsee ennenkuin hän sen sisäistää?
Joten onkin kysyttävä opettajan näkökanta ja oppilaan näkökanta asiasta erikseen.
Mikä työskentelyssä oli laadullisesti erinomaista, mitä opit? Mikä oli laadullisesti heikkoa? Mitä opit? Mitä tahdot jatkaa? miksi? Jäikö jotain korjattavaa? Mitä ja Miksi?
Olen jatkanut piirtämistä ja värittämistä, kuten kirjoittamistakin monet vuodet ja olen kehittynyt valtavasti siitä mistä lähdin. Vaikka edelleen teenkin toisinaan lukukelvottomia harakan varpaita, joita itsekkin pystyy tulkitsemaan useammalla eri tavalla, olen kehitykseeni tyytyväinen ja valmis oppimaan lisää! Voisin seuraavaksi kokeilla kirjoittaa käsin erilaisia kirjasin tyyppejä. Muistan myös sen että rakastin kirjoittaa kaunoa kauno vihkoon, se oli jotenkin niin kaunista tavallisiin tylsiin pölkky aakkosiin verrattuna, viehkeää, siroa ja jatkuvaa. Taiteeni ei edelleenkään tunne rajojaan. Tykkään kokeilla ja muut sopeutukoon minun taide käsityksiini. En tarvitse toisilta neuvoa siitä mikä minusta on kaunista, silmäni etsivät sitä nimittäin päivittäin. Toisaalta toisinaan on virkistävää etsiä myös kaikkea rumaa jotta jaksaa arvostaa sitä kaikkea kaunista.
Toisinaan etsin siis samanlaista kuin minä ja toisinaan etsin niin erilaista kuin minä? Kumpi meitä viehättää enemmän, samanlaisuus vai vastakohta?
 |
| Omenapuu vai salaatti on suurempi? Riippuu kehitys vaiheesta! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti