Mietin pitkään mistä kirjoittaisin
Kunnes muistui mieleeni asioiden tulva
Lautat jotka seurasivat toisiaan.
Vuosien kertymät jotka lähtevät liikkeelle hetkessä,
jokainen niin herkkä
että kosketus rikkoo ne
ja silti niin äänekkäitä
toisiaan vasten.
Kuinka voisin ymmärtää noiden hetkien painon,
asiat nivoutuu mieleen,
ja muistelemme vain huminaa
tuota ääntä joka mielemme sopukoissa helisee
Tämäkin hetki toisinto samalta tuntuvalta päivältä,
kuljen sillan yli ja mielessäni jälleen laulu.
Kirjoitanko vain samaa laulua eri sanoin, yhä uudestaan ja uudestaan.
Sinä sielussain, miksi saavut uudestaan, mitä jäi näkemättä? kokematta?
Tuntematta? Koskettamatta? Rakastamatta?
Mitä en vieläkään tajua?
Nälkäistä suudelmaa
jäinkö odottamaan.
Rakkautta,
jota ei osoitettu,
vaikka se nähtiin
Ja rakastettiin.
Kuva ajan virrassa
jota syövyttää unohdus.
Vapaana vellova vesi
Airojen kapea häivähdys veden hopealla
Tunne jonka loppua ei näy,
kuumempi kuin aurinko
ja kylmempi kuin jäiset hileet.
Ja kaikki vain fantasian ihana illuusio
Joka kalvaa kavalana mielessä.
Herätellen jokaisen solun kylmään aamuun
Ei totta sittenkään.
Ja silti jokin sielussani
ei pysty lopettamaan rakastamistaan.
Se pysähtyy jokaiseen lauluun,
maistelemaan sanoja kuinka rakastaa toista.
Se kahlaa jäisessä vedessä pelastaakseen minut,
ja antaa lämpönsä peitellä minut
autuaaseen tietämättömyyteen iltaisin.
Se katsoo jokaisia vastaan tulevia kasvoja,
löytääkseen jotain rakastettavaa,
etten vain unohtaisi mitä rakkaus on.
Kulkien katseessa kauas ja takaisin,
ajassa se kulkee yhtä leikiten
ja koskettaa vuosienkin jälkeen,
kuin hetken poissa olleen.
Se valuttaa kyyneleitä, onnesta, surusta
ja kuolemasta, rakkaudesta.
Vihasta, kärsimyksestä...
Lautat jotka helisevät toisiaan vasten.
Minut on viritetty kuuntelemaan,
kirjoittamaan sanat,
jotta muut voisivat ne nähdä
ja koskea särkemättä.
Löytää jokaisesta samankaltaisesta jäisestä lautasta,
jotain mistä kertoa,
yksin ne ovat aika pieniä
ja mitättömiä
ja yhdessä ne ovat jotain suurta.
Isompaa kuin ajatus
