Sävel

Sateen hiljaiset siiven iskut,
lepattivat hentona sumuverhona
valojen tehdessä sädekehiään mustaan asvalttiin.
Musta yö oli mustaakin mustempi,
vesipurot juoksivat kilpaa viemäreihin
Tuulen hengitys kiihdytti tahtiaan,
Kun ihmisvirrat hiipuivat,
eikä kaduilla kävellyt enää muita.
Hiljaisessa yksinäisyydessä,
sateen varjon alla kuului musiikki,
joka viritti kuulijansa
jonnekkin aivan muualle,
hymyn hänen huulilleen.
Hänen kävellessä tuon
lämpimän tammikuun syleilyssä,
 joka muistutti lohduttomasti
pimenevää syksyä
alastomine puineen,
 jotka vain vapisivat
tuulen tarttuessa oksiin kiinni.
Antautuen noin tanssiin,
jota käytiin päivittäin.
Vetäytyen varjoihin
katulamppujen loisteen alta,
kulkija pysähtyi.
Sävel hentoa kaipausta,
kiristi otettaan,
lyöden kuin tuhat sateen pisaraa.
Tuo sointi, jonka melodiaa,
ei ollut aijemmin kuullut,
veti tunnetta esiin kehon kaukaisuudesta.
Syvyyksistä jonne tunteet haudataan.
Kahden vuosisadan takaa,
soittajan sormet
olivat vanginneet sen mitä,
 keho tunsi.
 Ja sai ymmärtämään hyvin,
kuinka kauneus
antoi tunteille luvan saapua.
Hyväksynnän,
olla se mitä on,
sellaisena kuin on.
Kauneutta, jonka olemassa olosta
ei ole tiennyt ennen.
Kehon näyttäessä mielelle
 sen mitä oli yrittänyt sanoa jo pitkään.
Pukien sen sävelten yhteyteen,
 lopulta omiksi sanoiksi joita käsitellä.
Ripaus musiikin voimaa,
mustassa yössä,
luo sanoja joilla puhua kieltä,
jonka usein unohdamme.
Askeleet kevenivät jälleen
ja matka jatkui