Musiikkia

Minulle musiikki ja laulu ovat tunne ilmaisua parhaimmillaan...
Musiikin maailmaan olen kasvanut yötä ja päivää päällä olleen radion kautta. Toisena ovat olleet elokuvat ja elokuvamusikaalit. Ensin olivat suomalaiset mustavalko elokuvat niissä oli tunneilmaisua kerrakseen, ehkä myös niiden takia minussa asuu romantikko.  Tunne ilmaisu oli vahvaa ja sen fiiliksen voi kokea itsekin pelkkänä sivusta katsojana (pohdin onko tämä 3.persoonan sivusta katsojan roolin mielekkyys siinä kun pieninä lapsina olemme katsoneet sivusta tapahtumia,että onko se kehityskaaren ensimmäinen ajattelun rooli, jossa muut tekevät kaiken, kun itse ei vielä pysty tekemään. Odottelijan rooli, johon palaamme silloin kun esim. Katsomme TV:tä meiltä ei vaadita mitään ja saamme vain olla siinä ja katsella tapahtumia. ) Minä siis fiilistelin tunteita ja muistan  ihailleeni kuinka noiden naisten ja miesten äänissä olikaan niin paljon voimaa. Siksi rakastan musikaaleja ja oopperoita, koska niissä on vahvaa tunne ilmaisua, joka on käsin kosketeltavaa, vahvaa traagista ja välitöntä. Elokuvista että musiikkiaan se tekee leffasta hyvän tai onnistuneen, kauhua, jännittävää, selkäpiitä raapivaa, katalaa, herkkää, riemukasta, kuplivaa.

Musiikki on aina ollut tunteiden ruokaa, olen laulanut ja hyräillyt, viheltänyt ja hymissyt lauluja, koska se on minusta todella mukavaa. Ne ovat opettaneet minulle hengitystä, äänen muodostusta, vivahteita, sanallista ilmaisua. Tunteen ilmaisua, tunteen tunnistamista, esimerkiksi myös se kun itsellä ei ole ollut sanoja ilmaista jotain, niin on löytynyt laulu joka on ilmaissut ne. Musiikki auttaa pääsemään tiettyyn tunteeseen ja vaihtamaan seuraavaan. Ei tarvitse jäädä vellomaan tunteen suohon.
Musiikki ja itse laulettu laulu, tuo lauluna ja laulajana oleminen ovat kuin pitkospuut. Ne kantavat eteenpäin ja kannattelevat tunnesoiden yli.

Minusta laulaminen ja kävely on samanlaista, niillä on omat rytminsä eri päivinä, niissä ollaan tekeminen ja tekijä samaan aikaan. Ne tyhjentävät mieltä pelkkään olemassa olon ihanuuteen, ne opettavat elämästä olennaisia asioita, mitä muuta sitä tarvitsekaan?

Ja musiikissa on parasta se että se on vapaa tunneilmaisun muoto niin miehille kuin naisillekin, saa näyttää surunsa, vihansa, kaipauksesta, alakulonsa, ilonsa, intonsa, rakkautensa kaiken mitä ikinä tunteekaan.
Minua musiikki energisoi, antaa lisävirtaa, saa tylsänkin päivän muuttumaan seikkailuksi, värilliseksi ja riemukkaaksi / painumaan tummiin savuverho kuin, hukkumaan mustaan multaan, hautautumaan alakulon lyijyn raskaaseen peittoon. Ja tämä taas on mielenkiintoinen piirre siitä mitä me oikein kuunteleminen millaiseen tunneilmastoon me oikein olemme itsemme laittaneet. Puhdistaako se mieltä vai saako se vain kaunaisemmaksi, joten kannattaako kuunnella?

Laulua on kaikkialla, tahtia on kaikkialla, säveliä kun on kaikkialla, toinen asia on kuulemmeko ne? Kuunteleminen me, mitä kaikkea musiikin kuuntelu, laulun kuuntelu, kehon ja tunteiden kuuntelu meille voikaan opettaa. Osaan kuunnella kun tahdon. Pystynkö vain tarkkailemaan niitä puuttuakseni niihin jos ne ovat heilahtaneet pois paikoiltaan?

Laulu on kehon sointia tietyllä sävelellä, äänen sateenkaari, mielikuvien sytyttäjä ja herättäjä, tunne, itsevarmuutta, tyhjentävää, todellista. Ääniaaltojen värähtelyä, ajatuksiin jäävä korvamato, itse ilmaisua.

Miksi laulaa? Löytääkseen oman äänensä, kuullakseen omat ajatukset, ollakseen itsensä, tunteakseen tunteita, hengittääkseen, kokeakseen oman voimansa vahvuutensa, varmuutensa ja epävarmuutensa, samaistumisen, näyttääkseen kuka oikein on. Ilokseen, rakkaudestaan lauluun ja musiikkiin, tuodakseen oman osaamisensa toisille voimaannuttavaksi voimaksi.

Laulu ilmaisee sinua ettet tukahduta itseäsi, avaa uusia suuntia mennä, poistaa ahdistusta ja saa sinut loistamaan ja tanssimaan ja käyttämään kehoasi vain olemalla. Poistaa aikuisen jäykkää kontrollia, saa aikaan leikkisyyttä, iloa ja luontaista ilmaisua. Herättää ja poistaa kaikkea tukahdutettua, joten laulakaa.

Itse laulan parhaiten yksin ollessani, koska silloin saa laulaa niin epäselkokielellä, revitellä lauluja erilaisiksi, leikitellä tyyleillä ja äänialoilla ja hullutella äänillä. Tehdä hassuja ja tyhmiä ääniä, eläytyä uuteen rooliin. Esittää jotain mitä ei ole vielä kokeillut. Ja kaikki ilman minkäänlaista arvostelua, kunhan kokeilee ja etsii omaa ääntä ja sitä mistä pitää.

Itse tunnen oman laulu instrumenttini parhaiten

Rautanaamio

Jokaisen kasvoille on laskettu rautainen naamio, emme tahdo jostain syystä kertoa tunteista aikuisina. Vihaa saamme näyttää, tylyjä saamme olla ja kaikki jotka ovat ympärillämme ei tykkää meistä... tuo toinen puoli, joka pitää olla lukittuna lukkojen takana, metallilla olemme kasvot piilottaneet, tiedämme tuon puolen olevan elossa ja toivomme jonain päivänä kuolevan. Kannamme salaisuutta kaikessa vihassamme. Hyvyys, joka on toinen luontomme ja yhtälailla itsemme näköinen, rupeaa kamppailemaan vallasta. Usko, valat, elämän halu ja opetukset, ja kaikkien unelma ja luottamus, päästä palvelemaan hyvää hallitsijaa.  Tunteiden juoneen kuuluu isällinen kuin äidillinenkin rakkaus, uhraukset vaikka se tarkoittaisi valojen rikkomista ja kuolemaa, jota on aina halunnut. Sivu juonena se ettei toisen rakkautta voi ottaa, se on teeskentelyä ja siinä leikissä kärsivät kaikki.
Ja se kuinka jokainen naamio jossa olet kotonasi, ei voi murtaa sinua, koska sinä itse kannat naamiotasi eikä naamio sinua.

Mielestäni  tässä elokuvassa on hienosti tuotu esiin se mitä isät tekevät poikiensa vuoksi, millaista on isällinen rakkaus. Kuinka pojan menetys murtaa isän, se kuinka hän silti on esimerkkinä ja opettajana,ns. Isänä rautaisesta suojastaan päässeelle pojalle.  Ja se kuinka D'artagnanin elämä muuttuu tiedon myötä että hänellä on yhden pojan sijasta kaksi, se tekee leffasta uudelleen katsottavan. Monitasoisemman, tavallaanhan tarina kertoo D'artagnanin tarinan: Hänen rakkaudestaan yhtä naista, kuningatarta kohtaan, heidän lapsistaan, jotka on erotettu,  joista toinen vihaa toista, kuinka isä tukee ja suojelee poikaansa, eikä hän käyttäydy isän neuvojen mukaan. Kuningashan käskee ja muut tottelee?

Veljeydestä jossa pidetään yhtä, tämä on miesten tarina miehille, millaista on olla mies,  joten en puhu naishahmoista muuta kuin että äiti on kunnioitettu, syystä että hän on antanut elämän.
Ja miesten nujakointi, jekkuilu ja anteeksi antokin on hauskanpitoa, joka kirvoittaa hymyn suupielille, silloin kun he eivät vakavina rukoile tai elämän potkiessa päähän suunnittele hirttäytymistä. Ehkä he kaikki näyttävät silloin insinöörin taitojaan.

Suuret salaisuudet jotka paljastuvat lopulta joten
Näyttelijöistä sen verran että olen aina pitänyt Gabriel Byrnestä ja Jeremy Ironista, heillä on jotenkin rauhoittava ääni molemmilla, Capriolle pisteet tuplaroolista. Hugh Laurie mestautettiin, joten Dr.House on päätön lääkäri. Muut teki kanssa hyvää työtä.

Itketti kun D'artagnan uhrautui ja kuoli, musiikki oli hyvää ja mahtipontista
ja nuorena tämän nähtyäni tahdoin ruveta musketöriksi!

Itkettäjä leffat

Lukijat kertokaas omat itkettäjä leffanne! Ja kerron näistä hieman tarkemmin kymmenen päivän leffailussa! Huomenna siis rautanaamioinen mies ja musketöörit!

1. Last Samurai
2. Moulin Rouge
3. Anonymous
4. Romeo+Juliet
5.Green Mile
6. Leon
7.Phantom of the opera
8. Gladiator
9. Titanic
10. Man in the iron mask 

Lukemassa!

Sitä huomaa oppineensa kirjastotäteilemään, kun iskee himo muovittaa omatkin kirjat kirjahyllystä! Outoja himoja sitä tuppaa tulemaankin.

Tämän hetken lukutoukkana rymyän nuottien maailmassa josko siitä jäisi jotain mieleenkin, kun olisi kivaa nuotittaa omia lauluja/runoja, koska päässä on yleensä myös musiikki miten ne voisi laulaa, kun testaan niiden loppusointeja laulaen.

Ja ilta/aamu lukemisena kevyempää kirjallisuutta ja tykkään tuosta kävelyn filosofiasta! Ja TSH oli tän aamun vaihtokirja löytö!

Vietteleminen

On se mielenkiintoista kuinka aihe valiintuukaan kirjoittamiseen, kuuntelin tuossa taannoin lokakuun alussa Sarasvuota radio-ohjelmassa ja hän sattui siinä sitten sanomaan että viettely on parempaa kuin seksi. Ellen nyt sitten ihan väärin kuullut, mutta siitä asti on tuo viettely sana päässäni jollain tapaa pulpahdellut pintaan että minun on siitä nyt aivan pakko kirjoittaa, joten tässä tarjoan teille hienoisia pohdintojani.

Onko viettelyn tarkoitus vietellä toinen vai vietellä itsensä antautumaan toiselle? Onko se sitä valoa jota ei voi vastustaa, onko se juuri sitä vastustamatonta himoa, jolle ei voi sanoa ei? ja Miksi niin?

Onko viettely eroottista kiusoittelua vai halua oppia tuntemaan toinen paremmin? Eikös viettelyllä ole tarkoituksena saada saalista? Kalat jäämään koukkuun tai keila termein käännettynä täyskaato.Onko viettely kuin annettu lupalappu siihen että minua saa nyt rakastaa, sillä tavalla.

Mitä ovat nuo vastustamattomat singnaalit joita lähetämme? Entäs mitä silloin kun teemme sitä tiedostamattomasti? Silloin kun viettelijä viettelee toisen silmiä, että mieltä tietämättään, olemalla vain oma itsensä ja toinen tuo vietelty kärsii ja riutuu julmasti oman päänsä sisällä, omassa mielessään. Eikä vietelty tahdo pilata viettelijän tietämätöntä tilaa omalla tunnustuksellaan.Joten tässä onkin mielenkiintoinen paikka kysyä, kieltääkö vietelty tuntevansa himoa viettelijää kohtaan ja kokee jännitettä himon ja itse aikaansaamansa kiellon välillä. Ja himoitsee viettelijää vieläkin suuremmalla himolla kuin alunperin (Itseään ruokkiva noidankehä) ja himo kasvaa. Kuinka pitkään tuollainen himo on hallittavissa/kasvatettavissa, ennen kuin se ajautuu tilanteeseen joka vie mukanaan?
Vai  hyväksyykö vietelty himoitsevansa viettelijää ja tyytyykin kärsimään oman himonsa takia, riutuen rakkauden nälässä, koska ei voi tyydyttää sitä hänen kanssaan. Rakastaen kaukaa, koska ei koe sen jollain tapaa olevan sopivaa. Minkäs sydämelleen mahtaa sehän rakastaa ketä rakastaa. Hän päätyy tähän, koska himoilleen voi kanavoida muita kohteita. Kuunnellakko sydämen ääntä vai ei?

Vai suosiiko onni himoikkainta joka möläyttää tunteensa tietämättömälle viettelijälle?  Hämmentää hänet täysin? Kysymys kuuluu tuleeko rukkaset vai lippu onnelaan? Kukapa tietäis ellei kokeile! Hän on ainut joka on antanut kaikkensa. Kaikki tai ei mitään...

Mihin me oikeastaan viehdymme? Mitkä ovatkaan meidän fetissimme? Mitkä pikkujutut tekevät toisesta rakastettavan juuri meille? Vai onko hän juuri se ainoa, joka pystyy herättämään ne rakkauden muistot meissä että haluamme olla hyviä hänelle, koska koemme hänen olevan hyväksi itsellemme.

Onko näiden viettelijän ja vieteltävän välillä millaisia jännitteitä? Erilaisuus? Onko jännite juuri sitä himoa kielletyn ja sallitun välillä? Onko se samanlaisten sielujen kohtaamista ja halua antaa toiselle parastaan. 

Himo on energiaa, jännitettä, sähköä, liikettä. Kosketusta fyysisesti tai henkisesti ja halua olla toisen läsnä olossa. Viettely on huomion halua, katseen kohdistamista, liikkeiden hallittua taiturointia, selkeää päämäärän tavoittelua. Antautumista ja saamista ja saamista ja antautumista. Se on kahden erillisen yhteinen sopimus, todellista nautintoa, hetken iloa. Katselijan ja katseltavan. Viettelijän ja vieteltävän.

Vielä hetken heittäydyn aiheeseen suunnasta ihminen oikeasti ja mielikuvastamme tuosta samaisesta ihmisestä. Kuinka luommekaan kuvan toisesta ihmisestä omaan mieleemme?
Rakentuuko se kuva jokaisesta läsnä olon hetkestä toisen kanssa, jokaisesta tunteesta joita koemme toisen seurassa, ja niistä tulee muistoja. Muistot toisesta aktivoivat mielikuvia, jotka ovat fantasioita joita toiset voisivat toteuttaa, siispä ne ovat asioita joita on ajateltu ja yhdistetty tuohon kyseiseen henkilöön vaikkei hänellä ole minkäänlaista osaa tuohon mielikuvaan. Sinä itse yhdistit hänet näihin fantasioihin. Muistikuvista vielä sen verran että ne ovat filminauhaa menneisyydestä omantulkinnan ja editoinnin jälkeen. Nekään eivät siis kerro koko totuutta toisesta ihmisestä.
Ja olen sitä mieltä että viettelijä antaa muistikuvia ja mielikuvia vieteltävän mieleen taltioitavaksi omalla toiminnallaan.

Onko fantasialla minkäänlaista todellisuus pohjaa vai onko se vain mielikuvien korttitalo mielensyövereissä? Kuka puhaltaa sen nurin? Vai liimasiko hetken rakkaus korttitalon todellisuuteen? Tuliko niistä oikeita ja todellisia kuvia?

Siispä pystymmekö katsomaan toisiamme tietäen ettemme tunne toisiamme ja antautumaan hetkelle, kuljettaa toiminta siihen suuntaan kun on tarvis? Annammeko itsemme vietellä ja tulla vietellyiksi? Elämmekö fantasioissa vai kiellämmekö itseämme rakastamasta? Ja millaista onkaan tuo elämä ilman rakkautta? Rakkautta mihinkään? Aika kuollutta ja tunteetonta?

tarinan kirjoittamisesta

Mielestäni on mielenkiintoista se kuinka tarinat hahmottuvat mielessä joten päätin nyt kertoa siitä.

 Minusta on vaikeaa olla pelkkä kolmannen persoonan kertoja. Yleensä nään tarinoiden tapahtumat kuvina kuin verkkokalvoillani (aivoissani) kuin olisin kolmas persoona tapahtumassa mukana. Jota ei nähdä mutta hän näkee kaiken elävänä kuvana. Sitten jotakin tapahtuu ja päädyn jonkun hahmon silmin katsomaan tarinan tilannetta, tuntemaan henkilön tunteet, näkemään mitä tuo hahmo näkee. Olemaan se henkilö. Ja jälleen jotain tapahtuu ja olen vuorostani tuo toinen henkilö ja puhunkin nyt hänen suullaan ja katson nyt tuota edellistä henkilöä kuka äsken olin. Ja riippuen hahmojen määrästä ja suhteista mihin kaikkeen pääseekään eläytymään: itkemään, nauramaan, rakastumaan noissa fiilis skaaloissa ja niitä on paljon.

Tavallaan tuo kaikki oman elämän jäsentelyä uudella tavalla, koska ainakin itse olen huomannut käsitteleväni montakin asiaa alitajuisesti joista minulla ei ollut edes hajuakaan, että niitä käsittelen. Ennenkuin rupesin tietoisesti käsittelemään sitä mitä hahmoni käsittelevät, mitä ongelmia heillä on ja miksi? Ja tämä on siitä mielenkiintoista tutkittavaa millaisia valintoja hahmoni tekevät, toden näköisesti aivoissani on jokin alue joka työskentelee tämän asian kimpussa. Ja toden näköisesti minäkin teen samantapaisia päätöksiä kuin he. Toisinaan tämä on myös hieman pelottavaa!

Minua kiinnostaa se kuinka nään silmät auki kuvaa aivojeni luomista tapahtumista, kysynpä vain onko todellisuus vai mielikuvat voimakkaampia? Näkökyvyn ja kuvien voima luoda reaktioita kehossa. Kehon herkkyys reagoida aisti ärsykkeisiin.
Keho kun ei tunnu ymmärtävän/välittävän siitä onko saatu tieto ulkoista vai sisäistä. Se vain toteuttaa kaikki käskyt jotka se saa, jotka sille hyväksytysti tietoisesti/alitajuisesti annetaan. Riippuen siitä millaiset johdotukset aivoissa on milloin mikäkin viesti kulkee ja millaisen matkan ? Missä kaikissa paikoissa ajatus saa hyväksyntä leiman, viesti kulkee lähetin mukana. Ja riippuen paikalla olijoiden yhteispäätöksen tuloksesta, saatko ostaa esim. Kaupasta herkkuja. Toisinaan lähetti oikaisee jonkun luvan yli koska ei pidä sitä tärkeänä tässä asiassa tai sitten luvan antaja on liian lepsu tai tiukka. Ja lopulta kuullaan viimeinen tuomio ja lähetti alkaa juoksun seuraavan asian parissa.

Olen elänyt tarnoideni henkilöiden elämän, kuinka montaa elämää te olette eläneet? Minkä parissa aivonne askartelevatkaan ja meillä kenelläkään ei ole edes pientä hajua tietoisesti ymmärtää tuosta tietomäärän paljoudesta.

Tietojen käsittelyssäkin on montakerrosta 

Joten seuraavan kerran kun suututte itsellenne kun jokin menee pieleen, niin taputtakaapa itseänne olalle ja olkaa ymmärtäväisiä. Aivotkin tekevät joskus virhe arviointeja kun vauhti on kiireellinen, eikä kaikkea keretä käsitellä, jotkin asiat vain priorisoituvat ykköseksi ja loput tulkoon jäljessä, joten hyviä aivopieruja kaikille!