Vietteleminen

On se mielenkiintoista kuinka aihe valiintuukaan kirjoittamiseen, kuuntelin tuossa taannoin lokakuun alussa Sarasvuota radio-ohjelmassa ja hän sattui siinä sitten sanomaan että viettely on parempaa kuin seksi. Ellen nyt sitten ihan väärin kuullut, mutta siitä asti on tuo viettely sana päässäni jollain tapaa pulpahdellut pintaan että minun on siitä nyt aivan pakko kirjoittaa, joten tässä tarjoan teille hienoisia pohdintojani.

Onko viettelyn tarkoitus vietellä toinen vai vietellä itsensä antautumaan toiselle? Onko se sitä valoa jota ei voi vastustaa, onko se juuri sitä vastustamatonta himoa, jolle ei voi sanoa ei? ja Miksi niin?

Onko viettely eroottista kiusoittelua vai halua oppia tuntemaan toinen paremmin? Eikös viettelyllä ole tarkoituksena saada saalista? Kalat jäämään koukkuun tai keila termein käännettynä täyskaato.Onko viettely kuin annettu lupalappu siihen että minua saa nyt rakastaa, sillä tavalla.

Mitä ovat nuo vastustamattomat singnaalit joita lähetämme? Entäs mitä silloin kun teemme sitä tiedostamattomasti? Silloin kun viettelijä viettelee toisen silmiä, että mieltä tietämättään, olemalla vain oma itsensä ja toinen tuo vietelty kärsii ja riutuu julmasti oman päänsä sisällä, omassa mielessään. Eikä vietelty tahdo pilata viettelijän tietämätöntä tilaa omalla tunnustuksellaan.Joten tässä onkin mielenkiintoinen paikka kysyä, kieltääkö vietelty tuntevansa himoa viettelijää kohtaan ja kokee jännitettä himon ja itse aikaansaamansa kiellon välillä. Ja himoitsee viettelijää vieläkin suuremmalla himolla kuin alunperin (Itseään ruokkiva noidankehä) ja himo kasvaa. Kuinka pitkään tuollainen himo on hallittavissa/kasvatettavissa, ennen kuin se ajautuu tilanteeseen joka vie mukanaan?
Vai  hyväksyykö vietelty himoitsevansa viettelijää ja tyytyykin kärsimään oman himonsa takia, riutuen rakkauden nälässä, koska ei voi tyydyttää sitä hänen kanssaan. Rakastaen kaukaa, koska ei koe sen jollain tapaa olevan sopivaa. Minkäs sydämelleen mahtaa sehän rakastaa ketä rakastaa. Hän päätyy tähän, koska himoilleen voi kanavoida muita kohteita. Kuunnellakko sydämen ääntä vai ei?

Vai suosiiko onni himoikkainta joka möläyttää tunteensa tietämättömälle viettelijälle?  Hämmentää hänet täysin? Kysymys kuuluu tuleeko rukkaset vai lippu onnelaan? Kukapa tietäis ellei kokeile! Hän on ainut joka on antanut kaikkensa. Kaikki tai ei mitään...

Mihin me oikeastaan viehdymme? Mitkä ovatkaan meidän fetissimme? Mitkä pikkujutut tekevät toisesta rakastettavan juuri meille? Vai onko hän juuri se ainoa, joka pystyy herättämään ne rakkauden muistot meissä että haluamme olla hyviä hänelle, koska koemme hänen olevan hyväksi itsellemme.

Onko näiden viettelijän ja vieteltävän välillä millaisia jännitteitä? Erilaisuus? Onko jännite juuri sitä himoa kielletyn ja sallitun välillä? Onko se samanlaisten sielujen kohtaamista ja halua antaa toiselle parastaan. 

Himo on energiaa, jännitettä, sähköä, liikettä. Kosketusta fyysisesti tai henkisesti ja halua olla toisen läsnä olossa. Viettely on huomion halua, katseen kohdistamista, liikkeiden hallittua taiturointia, selkeää päämäärän tavoittelua. Antautumista ja saamista ja saamista ja antautumista. Se on kahden erillisen yhteinen sopimus, todellista nautintoa, hetken iloa. Katselijan ja katseltavan. Viettelijän ja vieteltävän.

Vielä hetken heittäydyn aiheeseen suunnasta ihminen oikeasti ja mielikuvastamme tuosta samaisesta ihmisestä. Kuinka luommekaan kuvan toisesta ihmisestä omaan mieleemme?
Rakentuuko se kuva jokaisesta läsnä olon hetkestä toisen kanssa, jokaisesta tunteesta joita koemme toisen seurassa, ja niistä tulee muistoja. Muistot toisesta aktivoivat mielikuvia, jotka ovat fantasioita joita toiset voisivat toteuttaa, siispä ne ovat asioita joita on ajateltu ja yhdistetty tuohon kyseiseen henkilöön vaikkei hänellä ole minkäänlaista osaa tuohon mielikuvaan. Sinä itse yhdistit hänet näihin fantasioihin. Muistikuvista vielä sen verran että ne ovat filminauhaa menneisyydestä omantulkinnan ja editoinnin jälkeen. Nekään eivät siis kerro koko totuutta toisesta ihmisestä.
Ja olen sitä mieltä että viettelijä antaa muistikuvia ja mielikuvia vieteltävän mieleen taltioitavaksi omalla toiminnallaan.

Onko fantasialla minkäänlaista todellisuus pohjaa vai onko se vain mielikuvien korttitalo mielensyövereissä? Kuka puhaltaa sen nurin? Vai liimasiko hetken rakkaus korttitalon todellisuuteen? Tuliko niistä oikeita ja todellisia kuvia?

Siispä pystymmekö katsomaan toisiamme tietäen ettemme tunne toisiamme ja antautumaan hetkelle, kuljettaa toiminta siihen suuntaan kun on tarvis? Annammeko itsemme vietellä ja tulla vietellyiksi? Elämmekö fantasioissa vai kiellämmekö itseämme rakastamasta? Ja millaista onkaan tuo elämä ilman rakkautta? Rakkautta mihinkään? Aika kuollutta ja tunteetonta?