Jokaisen kasvoille on laskettu rautainen naamio, emme tahdo jostain syystä kertoa tunteista aikuisina. Vihaa saamme näyttää, tylyjä saamme olla ja kaikki jotka ovat ympärillämme ei tykkää meistä... tuo toinen puoli, joka pitää olla lukittuna lukkojen takana, metallilla olemme kasvot piilottaneet, tiedämme tuon puolen olevan elossa ja toivomme jonain päivänä kuolevan. Kannamme salaisuutta kaikessa vihassamme. Hyvyys, joka on toinen luontomme ja yhtälailla itsemme näköinen, rupeaa kamppailemaan vallasta. Usko, valat, elämän halu ja opetukset, ja kaikkien unelma ja luottamus, päästä palvelemaan hyvää hallitsijaa. Tunteiden juoneen kuuluu isällinen kuin äidillinenkin rakkaus, uhraukset vaikka se tarkoittaisi valojen rikkomista ja kuolemaa, jota on aina halunnut. Sivu juonena se ettei toisen rakkautta voi ottaa, se on teeskentelyä ja siinä leikissä kärsivät kaikki.
Ja se kuinka jokainen naamio jossa olet kotonasi, ei voi murtaa sinua, koska sinä itse kannat naamiotasi eikä naamio sinua.
Mielestäni tässä elokuvassa on hienosti tuotu esiin se mitä isät tekevät poikiensa vuoksi, millaista on isällinen rakkaus. Kuinka pojan menetys murtaa isän, se kuinka hän silti on esimerkkinä ja opettajana,ns. Isänä rautaisesta suojastaan päässeelle pojalle. Ja se kuinka D'artagnanin elämä muuttuu tiedon myötä että hänellä on yhden pojan sijasta kaksi, se tekee leffasta uudelleen katsottavan. Monitasoisemman, tavallaanhan tarina kertoo D'artagnanin tarinan: Hänen rakkaudestaan yhtä naista, kuningatarta kohtaan, heidän lapsistaan, jotka on erotettu, joista toinen vihaa toista, kuinka isä tukee ja suojelee poikaansa, eikä hän käyttäydy isän neuvojen mukaan. Kuningashan käskee ja muut tottelee?
Veljeydestä jossa pidetään yhtä, tämä on miesten tarina miehille, millaista on olla mies, joten en puhu naishahmoista muuta kuin että äiti on kunnioitettu, syystä että hän on antanut elämän.
Ja miesten nujakointi, jekkuilu ja anteeksi antokin on hauskanpitoa, joka kirvoittaa hymyn suupielille, silloin kun he eivät vakavina rukoile tai elämän potkiessa päähän suunnittele hirttäytymistä. Ehkä he kaikki näyttävät silloin insinöörin taitojaan.
Suuret salaisuudet jotka paljastuvat lopulta joten
Näyttelijöistä sen verran että olen aina pitänyt Gabriel Byrnestä ja Jeremy Ironista, heillä on jotenkin rauhoittava ääni molemmilla, Capriolle pisteet tuplaroolista. Hugh Laurie mestautettiin, joten Dr.House on päätön lääkäri. Muut teki kanssa hyvää työtä.
Itketti kun D'artagnan uhrautui ja kuoli, musiikki oli hyvää ja mahtipontista
ja nuorena tämän nähtyäni tahdoin ruveta musketöriksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti