torstai 26. maaliskuuta 2015

Myötätunnon hiljaista

> Kävele kanssani pieni matka, haluan jutella kanssasi.
> Hyvä on minä kävelen
> Kerro mitä on mielessäsi? Näytät surulliselta, eikä sanoissasi ole sitä aikaisempaa ponnekkuutta.
> Elämä kohtasi minut tai oikeastaan se oli kuolema
> Kuinka sinä sen kohtasit? Haluatko kertoa mitä tapahtui?
> En oikein osaa
> Osaatko kertoa millaisia tuntemuksia nämä sinussa herättävät. Mitä tunnetta koet juuri nyt?
> Olen hämmentynyt, surullinen ja vihainen, vihainen siitä että rakas ihminen on viety minun luotani pois. Hammennystä ja tuskaa siitä etten tiedä mitä tehdä/ En pysty tekemään asialle mitään. Surua koska kaipaan häntä ja asioita joita hän teki, joita teimme yhdessä.
Hetken hiljaisuus
> Ymmärrän että on eri asia kokea ja tuntea nuo asiat, kun vain nähdä ne ulkopuolisen silmin. Voin toisaalta sanoa että olen surullinen kanssasi ja siitä mitä on tapahtunut, koska voin koskettaa sinun suruasi ja sinun kipusi syvyyttä, vaikka en tuntenutkaan häntä. Sinua minä hiukan tunnen ja osaan sanoa hänen menettämisensä vaikuttaneen sinuun paljon. Minäkin olen menettänyt läheisiä ihmisiä ja suru tuo menetys on tuonut murskaavaa avuttomuuden tunnetta. Aivankuin osia itsestä olisi viety, revitty irti, kun hän on enää vastaamatta tai jatkamatta lausettasi, hän ei ole enää siinä muistelemassa kanssasi tapahtuneista asioista, joita olette tehneet yhdessä, asioita joita olette rakastaneet tehdä yhdessä, hän ei enää ole jakamassa muistia tuosta tapahtumasta. Hän ei ole enää siinä, muistat vain pieniä asioita hänestä, ehkä jonkin hymyn, askelten tahdin, hänen naurunsa, vahvat sanansa... ja nuo muistot haihtuvat, et haluaisi niiden haihtuvan, haluaisit vain pitää hänet lähelläsi. Eikä se onnistu.
Ja ajan mittaan huomaat tuolla jossain ollessasi kuinka jotkin asiat muistuttavat sinua hänestä ja silloin tulet hieman surulliseksi. Et enää siksi että hän on poissa vaan siksi että muistat hänet ja rakkaat asiat joita olette yhdessä kokeneet.
En tiedä miten voin lievittää pahaa oloasi ja tuskaasi, pystyn vain kertomaan että tunnen myötätuntoa surussasi ja sen ettet ole yksin surusi kanssa. Sinulla on kuuntelijoita, kun olet itse valmis kertomaan asioista.
Hiljaisuus ja hiljainen hymyilevä katse heidän kesken, he kävelivät hetken aivan hiljaa vieretysten, kunnes pysähtyivät kalliolle josta näkivät koko kaupungin.
> Kerrotko mitä näät?
> Nään kaupungin ja sen valot, ihmisiä omissa askareissaan menossa eri suuntiin mihin elämä heitä viekään ja laskevan auringon säteet ja muutaman linnun.
> Mitä sinä itse näät? Nään yhteisen koetun elämän, kuinka tuolla olimmekaan piknikillä ja söimme jäätelöä. Tuolla veden rannassa on penkki, jolla juttelimme myöhään yöhön, aamuun asti... Nään yhteiset muistomme ja sitten sen kuinka nyt olenkaan niin yksin, kivun ja kyyneleet.
Hän laskeutui istumaan kalliolle ja itki. Toinen istui hänen vierelleen, kietoi käden hänen hartialleen ja painoi päänsä hänen olkaansa vasten.
Hiljaisuus kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Se oli kyyneleet, jotka valuivat hiljalleen poskia pitkin, se oli läheisyyden tunne ja lohduttaja. Se oli kuin ymmärryksen sanat, antaa kehon olla lohduton ja surullinen. Keho niin tarvitsi sitä, että sitä kuunnellaan. Se oli ymmärrystä että tuntemukset eivät patoamalla tule puhdistumaan, vain likaantumaan entisestään, kun jokaisen padon taa kerääntyy likaa joka tukkii entisestään patoa. Elämä on kuin vettä ja se tulvii jokaisesta padosta ylitse ja murtaa sen. Ymmärrystä että jokainen pato estää elämää virtaamasta ja siitä että elämä murtaa vahvimmatkin padot ja patoajat. Elämällä on niin monta muotoa, että toisinaan padon murtamiseen ei tarvita paljoakaan, ehkä vain auringonlaskun tuoma lisäsäväys päivän tapahtumiin tai ystävälliset sanat.
He istuivat siellä hiljaa vasten toisiaan lohduttajana ja lohdutettavana. Lopulta he nousivat, kävelivät sinne mistä olivat tulleet, hyvästelivät, halasivat ja toinen kiitti ja toinen hymyili hänelle ymmärtävästi. Kunnes he lähtivät omille teilleen paljon ehjempinä kuin mitä olivat sinne tullessaan.
----

Tämän tarinan innoittama tuli myös laulu

Elämä jatkuu

Emme olleetkaan enää niin yksin
kun saimme ymmärryksen
että maailma muuttuu jälleen

avautuvat uudet ovet
avautuivat silmät näkemään
kun vanhat sulkeutuivat
ja poistuivat,
menneeseen elämään

Emme olleetkaan enää niin yksin
kun saimme ymmärryksen
että maailma muuttuu jälleen

Me saimme ymmärryksen
palan uuden ja ihmeellisen
me saimme käsityksen
polun, jota vielä
kuljettu ei 
---

Ihanaa päivää siis kaikille!

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Metsässä

Lumen levossa, äänien hiljaisuudessa, kuljen vapaana,
kyljellään jäätynyt perhonen, sammal vuoteellaan, 
peittonaan männyn tuuleen irronnutta kaarnaa.
Lumen rahina kenkien alla, 
jokainen askel kevyt ja harkittu kuin villin eläimen aistit
tuulessa puiden huojuvat rungot, minä huojun niiden mukana.
Kaarnan tuoksu kasvoillani, puun jäätynyt runko sormissani
pujottelen puiden lomassa, harkiten jokaista askeltani harkitsematta
ne tulevat kuin itsestään.
Ne ovat osa kaipuutani, kulkuani, rakkauttani
näkemääni elämää. 
Mieli lepää, sielu lepää, olen jokainen askeleeni,
olen jokainen kosketus ja jokainen näkemäni,
Sormeni lepäävät puun pintaa pitkin, 
koskevat seuraavan neulasiin, 
seuraavan alastomiin ohuisiin oksiin. 
Tarttuen maahan kaatuneeseen irronneeseen oksaan 
ja tunnustellen maan pintaa sen avulla.
Silmäni lepäävät, ne kulkevat lumen pintaa, 
tutkivat kaarnan muotoja, kulkien aina ylöspäin pitkin puun kehoa,
Voin haistaa pihkan joka valuu ajan tuomista haavoista.
Voin nähdä taivaan ja huojuvat latvat, vihreän erisävyt 
tunnen ja kävelen, tunnen olevani metsässä itse metsä, osa metsää.
olevaisena olevaisten joukossa. 
Sammalmatto uppoaa jalkojen alla, vuoroin lumi, 
jokaisella on oma äänensä
jokaisella on oma sävelensä metsän soinnissa.
Kuuntelen tuulta, joka tuudittaa metsää,
sitä kuinka se soljuu puiden lomitse
helisyttää oksan päitä, neulasia, 
kuinka irronneet kaarnan palat 
ja oksat rapisevatkaan maahan. 
Kuinka se niin humisee, 
kuinka puut narisevat ja paukahtelevat.
Kuinka lumi on ikuistanutkaan jälkiä
jo menneistä menijöistä, Uponneet hirvenjäljet
pienet hiirulaiset, ketun helminauhat, 
jäniksen ruutuhyppelyt.

jokaisen aistini levätessäni, minäkin lepään.
Minun levätessäni, jokainen soluni lepää,
olen rauhallinen, olen metsä kaikessa soinnissaan, 
kylläisyydessään ja äänessään.
Olen kaikki aistini 
ja kaikki aistit tuntuvat olevan lopulta yhtä...

torstai 19. maaliskuuta 2015

Oppia ikä kaikki

Pikkuisia pohdintoja aamulenkin jälkeen :)

Toistuva tietoinen valintojen rajoitus on valita samoin, joka kerta säännöllisesti. Siis tietoinen valinta tehdä jotain tai olla tekemättä. Valintojen rajoitus siksi ettei tarvitse jokakerta valita uudelleen, koska valinta kaikista mahdollisuuksista on rasittavampaa kuin se että toteutetaan tiettyä kaavaa. Tiettyä liikerataa, joten kaikkien mahdollisuuksien avoinna oleminen kuluttaa enemmän virtaa kuin rajattu mahdollisuus toistuvuuteen. Koska silloin on paljon pidempi rata kulkea kaikki mahdollisuudet tai vain niiden väliset matkat.

Säännöllisyys luo jatkuvuutta joten tiettyjen toimintojen jälkeen, oletetaan aina samaa toistuvaksi koska näin on aijemmin käynyt. Ja näin tehdään kun tulos on tälläinen. esim. maalla piipusta tupruaa savua eli lasketaan savuja joista tiedetään ketkä on kotona. Tämä on olettamus että he ketkä omistavat ovat kotona lämmittämässä taloaan, toisaalta paikalla voi olla joku tuttu joka lämmittää taloa heidän poissa ollessaan. ja jos savu nousee muusta kuin piipusta on mahdollisuus tulipaloon tai vain siihen että joku polttaa roskia. Valinta tuo uusia valintoja! Käydäkkö tarkistamassa vai jatkaa eloaan olettamuksen pohjalta? Jokainen valintamme siis luo tietyn määrän uusia valintoja joiden pohjalta teemme toiminta suunnitelman, onko se vanha olettamuksien pohjalta vai lähdemmekö tutkimaan lisää saadaksemme varmuuden tiedon toden peräisyydestä ja pääsemme eroon olettamuksen jättämästä virhe arvioinnin mahdollisuudesta.

Esim. Miksi liikun? Koska olen huomannut, että tietyllä lihas aktivaatiolla pystyn liikkumaan paikasta a paikkaan b ja tekemään tiettyjä asioita, esim. nyt kirjoittaessani useampikin lihas työskentelee aktiivisesti. Lihasten aktivointi on auttanut minua kantamaan kehoani paljon helpommin, joten lihasten aktivointi parantaa oloani-> terveyttäni, joten liikkuminen kannattaa. Se luo uusia kysymyksiä, mikä on tehokasta aktivointia ja kuinka paljon sitä tulisi harjoittaa ja milloin? Mikä liikerata on paras?
Lähdetäänpä alusta: Joten mitä vauvat tekee kun ne harjoittelee liikkumaan? Miksi vauvat tekisivät jotain mikä ei olisi tehokasta ja lihaksia kasvattavaa?

Kaikkea voidaan olla pitämättä vakiona, kun siihen voi vaikuttaa ulkoinen tai sisäinen tekijä. Esim. liikerataan. Tämä toisaalta myös kertoo että jokaista rataa voidaan muuttaa tietoisesti, kun sen huomataan olevan haitaksi omalle terveelle kehitykselle.


Elääkö ihminenkin sumussa kunnes on tarpeeksi suuri loistaakseen niinkuin tähdet tähtipölypilvessä avaruudessa? Koska jokainen meistä kerää jonkinlaista informaatiota ja tietoa ympäristöstään ja ajatuksistaan. Jotain jota voimme säteillä pois ja kertoa eteenpäin. Esim. tunteet rakkaus, viha jne.
Silloin meissä herää ajatuksen tai tapahtuman vaikutuksesta tunne, joka saa meidät ajattelemaan ja reagoimme tuohon ajatukseen. Heijastelemme ajatuksen tuomia tuntemuksia jotka taas tuovat ajatuksia.
Tuo reaktio mikä toteutuu esim vihan tunteen tullessa, on yleensä vihainen reaktio, tai ainakin yleisin odotettu vaihtoehto, miksi?

Näin muuten toissa yönä revontulia! Ensin ajattelin että minulla on päässä vikaa ja nään nyt omiani kun olin sulkenut television juuri ja päätynyt pimeään huoneeseen, eivätkä silmäni olleet vielä tottuneet tuohon hämärään ja olin väsynyt. Sitten katsoin uudestaan ja ymmärsin että ne voisivatkin olla revontulia, niitähän ne olivatkin! Sitten siinä revontulia katsellessani jäin miettimään miksi en luottanut ensimmäiseen näköhavaintooni ja silmiini siitä mitä näin? Varmaan siksi etten ymmärtänyt mitä näin, koska en ole aijemmin niitä nähnyt, joten en ymmärtänyt niiden olevan revontulia, ennenkuin käytin päättelyä. Joten rupesin pohtimaan pistääkö uusi tilanne epäilemään omaa havaintoa ja havainnointi kykyä, ennenkuin hyväksyy tapahtuvan todeksi ja säväyttää, koska tilanne on vielä kokematonta?

Kuinka monta revontulta minun pitää nähdä ennenkuin ne ovat minulle tuttuja? Toisaalta miksi tuttu asia ei voisi säväyttää? ja miksi odotamme aina samaa loppu tulosta, jonka seurauksena tuntemus tapahtumasta tuntuu laimentuvan, vai tuleeko aivoihin suurempi reitti joka käsittelee tietoa? ja ensimmäisten kokemusten aikana säväyttävää on se kun uudet hermoyhteydet ulottuvat toisiinsa ja liittyvät pieninä ja ohuina? Ja silloin kun olemme aloittelijoita siksikö asiat tuntuvat enemmän mielekkäiltä ja haastavilta, koska yhteyksiä ei olla luotu ja niihin ei olla totuttu? Siksikö aloittelijan mieli työstää asioita tehokkaammin ja tarvitsemme niin kutsutut "tuoreet aivot" nähdäksemme uusia mahdollisuuksia ja siksi myös aloittelijat voivat järkyttyä, koska he ovat hyväksymättä jotain koetuksi ja se on syvästi risti riidassa ajatuksien/ olettamuksien kanssa. Joten kysymys mitkä tuntemistamme asioista ovatkaan vain pelkkiä olettamuksista tapahtuviksi? Ehkä ne mitä emme ole tutkineet, ne joita emme ymmärrä? Kuinka pitkään siis tutkia jotain asiaa? ehkä sinne asti kunnes olemme tyytyväisiä? Mihin vastaukseen siis tyydymme? Onko se ensimmäinen vastaan tuleva? oma kokemus asiasta? annammeko ensimmäisen määritellä jokaisen muun vastaan tulevan, ehkä. Vai onko vastaus otanta monelta ihmiseltä?

Päästään tutkimaan vastausta, onko se risti riidassa toisten kanssa? Miksi? Mikä vastaus on totuus tai edes osa totuudesta? Onko se yhden ihmisen havainto vai monen ihmisen uskomus ja kumpaa pitäisi pitää totena? Havaintoa joka tiputtaisi monen ihmisen uskomukset alkutekijöihin? Vai uskomus johon on uskottu tähän asti kun kaikki niin sanovat. Pitääkö havainto jättää tuomatta julki, ryhmän paineen takia, kun uskomus pohjan pettäessä ihmiset valtaa epäilys ja epämukavuus. Jolloin useimmat tuntevat vihaa, koska eivät osaa käsitellä tunteita itsensä sisällä jotka nostavat päätään. Joten yleensä historiassa on käynyt niin että ne jotka ovat löytäneet jotain uutta tai todistaneet uskomuksen vääräksi, heidät on tuomittu väärä uskoisuudesta ja kielletty levittämästä väärää tietoa. Joten kysynkin Mikä on oikea oppista tietoa? Millä tiedolla ihmiselle on merkitystä? Ruuan valmistus ja syöminen että pysyy elossa.
ja Kuka tuon oikea oppisuuden määrää? Oletettavasti se joka oppia harjoittaa, sillä silloin tuo oppi on todellista hänelle ja se harjoitus laajentaa hänen mieltään ja ymmärrystään (ehkä). Tällöin uskomuksen kumoutuessa, henkilö kokee tulleensa huijatuksi ja ettei tuosta opista ollutkaan hänelle hyötyä, ettei hänen ymmärryksensä laajentuminen olisikaan ollut totta? Jokainen uskomus on totta niin pitkään kun siihen uskoo tai ehkä siihen asti kun siltä vietiin pohja tai ehkä luotiinkin vain uusi suunta tarkastella uskottua asiaa ja tämä nostattaa uusia tunteita jotka ovat ristiriidassa vanhojen ajatusten ja tuntemusten kanssa. Oletettavaa on siis että uskomus on totta kunnes toisin todistetaan, perusteellisesti ja siihen asti ollaan vailla tarkempaa tutkimus tietoa. Kaikki on totta mihin uskot ja kaikki on katsojastaan kiinni ja siitä mitä näämme/ tahdomme nähdä/ luulemme näkevämme.

Teemme todella paljon pelkkien olettamuksien pohjalta jotka on todettu toimiviksi tai toimimattomiksi.
Annan esimerkin: Tarkastelemme tarinaa ensin Supersankarin ja hänen poikansa näkökulmasta, meillä on tilanne jossa varas on vienyt laukun ja varkaan poika seuraa kauempana tapahtumia. Supersankari tulee paikalle poikansa kanssa ja ottaa laukun varkaalta ja pieksää tämän maahan, koska tämä on varas joka on ryöstänyt laukun. Supersankari ottaa laukun ja vie sen henkilölle jolta hän on nähnyt sen vietävän ja kokee olevansa ylpeä hyvästä työstä että palautti laukun. Supersankari joko jättää varkaan maahan parantelemaan vammojaan/ saattaa poliisi autoon ja vankilaan. Supersankarin poika näkee, kuinka hänen isänsä auttaa avutonta sivullista, jolta vietiin laukku ja että on oikein hakata ihmisiä jotka on varkaita ja siitä saa olla ylpeäkin kun on toimittu oikein. Tuollainen auttamiseen perustuva väkivalta on oikein ja sallittua?
Mitä varkaan poika näki? Hän on tottunut ja hänen normaalinsa on se että isä varastaa, koska niin on tehty, hänellä on olematta toista esimerkkiä kuinka toimia? Mistä hän tietäisi mikä on normaalia? Hänhän on vain isänsä opettama yksilö. Emme tiedä mikä on pistänyt pojan isän varastamaan, ehkä nälkä tai jokin muu. Varkaan poika siis näki että hänen isänsä varasti, joka oli hänelle tuttua ja tuo sankari tuli hakkasi hänen isänsä ja vei saaliin pois ja jätti varkaan nuolemaan haavojaan/ odottamaan poliisien tuloa. Varas on vihainen joten poikakin on vihainen sankaria kohtaan. He ovat yhdessä vihaisia ja poika kokee että hänen isäänsä kohdeltiin väärin koska hänen isänsä hakattiin siinä työssä mitä hän tekee, jolloin he molemmat kokevat vihaa sankareita kohtaan. Tai poliisien tullessa ja viedessä varkaan pois, poika kokee vihaa sankareita ja niitä kohtaan jotka vievät hänen isänsä pois, hänen tukensa ja turvansa. ja tällöin poliisien viedessä isän poika jatkaa varastamista osaamatta muutakaan tehdä ja viha herättää hänessä koston aikeet sankaria kohtaan koska hän on hakannut isän ja sen takia viety pojan luota pois. Tällöin sankarista on tullut pojan vihan kohde, koska sankarin teko on järisyttänyt varkaan pojan tunnemaailmaa? Miksi sankarit ja rikolliset tappelee? Mikä on rikollista? Se että varas vie laukun vai se että sankari varastaa teollaan pojan isän tämän elämästä passittamalla hänet vankilaan? On totta että varas olisi voinut alun alkaen toimia toisin ja pyytää rahaa ruokaan ja elämiseen ettei hänen olisi tarvinnut varastaa ja olla näin epärehellinen ja opettaa pojalleen toimintamallia joka on epärehellinen. Onko sankarin toiminta oikeutettu? Hän hakkaa miehen ja opettaa että väkivalta on oikein tilanteissa kun kyseessä on varas? Mistä tunnistaa varkaan? Tekeekö tilaisuus varkaan?

Entä jos sivullinen jolla laukku olikin oli varas, jolta "varas" otti laukun takaisin haltuunsa ja oli viemässä sitä oikealle omistajalle joka oli kauempana hänen poikansa seurana. Kuka on varas ja kuka on sankari? Riippuu varmaan siitä mistä kohtaa tilannetta on alkanut seuraamaan, kuinka hahmottaa henkilöt ja tapahtuma ketjun. Kaikkien henkilöiden toiminta vaikuttaa kaikkiin, sillä peilaamme toisiamme. Ja tässä tapauksessa sankari hakkasi sankarin ja vei varkaalle palkinnon.
Tilanne kun on voinut jähmettää kaikki muut sivustakatsojat jotka eivät ole ymmärtäneet mitä ovat nähneet, joten he ovat olleet ristiriidassa siitä kuinka tulisi toimia.

Joten kenen uskomus on totta ja mikä vain oletus ja kuinka hyvin olemme tilanteen tasalla?