kyljellään jäätynyt perhonen, sammal vuoteellaan,
peittonaan männyn tuuleen irronnutta kaarnaa.
Lumen rahina kenkien alla,
jokainen askel kevyt ja harkittu kuin villin eläimen aistit
tuulessa puiden huojuvat rungot, minä huojun niiden mukana.
Kaarnan tuoksu kasvoillani, puun jäätynyt runko sormissani
pujottelen puiden lomassa, harkiten jokaista askeltani harkitsematta
ne tulevat kuin itsestään.
Ne ovat osa kaipuutani, kulkuani, rakkauttani
näkemääni elämää.
Mieli lepää, sielu lepää, olen jokainen askeleeni,
olen jokainen kosketus ja jokainen näkemäni,
Sormeni lepäävät puun pintaa pitkin,
koskevat seuraavan neulasiin,
seuraavan alastomiin ohuisiin oksiin.
Tarttuen maahan kaatuneeseen irronneeseen oksaan
ja tunnustellen maan pintaa sen avulla.
Silmäni lepäävät, ne kulkevat lumen pintaa,
tutkivat kaarnan muotoja, kulkien aina ylöspäin pitkin puun kehoa,
Voin haistaa pihkan joka valuu ajan tuomista haavoista.
Voin nähdä taivaan ja huojuvat latvat, vihreän erisävyt
tunnen ja kävelen, tunnen olevani metsässä itse metsä, osa metsää.
olevaisena olevaisten joukossa.
Sammalmatto uppoaa jalkojen alla, vuoroin lumi,
jokaisella on oma äänensä
jokaisella on oma sävelensä metsän soinnissa.
Kuuntelen tuulta, joka tuudittaa metsää,
sitä kuinka se soljuu puiden lomitse
helisyttää oksan päitä, neulasia,
kuinka irronneet kaarnan palat
ja oksat rapisevatkaan maahan.
Kuinka se niin humisee,
kuinka puut narisevat ja paukahtelevat.
Kuinka lumi on ikuistanutkaan jälkiä
jo menneistä menijöistä, Uponneet hirvenjäljet
pienet hiirulaiset, ketun helminauhat,
jäniksen ruutuhyppelyt.
jokaisen aistini levätessäni, minäkin lepään.
Minun levätessäni, jokainen soluni lepää,
olen rauhallinen, olen metsä kaikessa soinnissaan,
kylläisyydessään ja äänessään.
Olen kaikki aistini
ja kaikki aistit tuntuvat olevan lopulta yhtä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti