Muistan sinut

Muistan sinut

Vaikka kuva sinusta haipuukin ajan otteessa,

Muistan sinut tunteena.

Tunteena josta saan voimaa.

Olet kuin metsän puu jonka vierellä olen kasvanut.

 Ja nyt katsoessani ennen niin tuttua maisemaa. 

On edessäni vain paljaaksi hakattu aukko.

 Jonka mutaisenlumisessa maassa lepää enää

 vain oksien hajanainen joukko.

Hiljaisena kävelen tuon taistelukentän läpi, jolla ei ole voittajaa. 

Sydämessä vain hiljaisia kaipauksen sanoja, 

toiveita jotka eivät toteudu. 

Ei enää yhtään varjoa, ei suojaa. 

Vain tyhjä kenttä, 

vain sielun silmiin nouseva muisto 

menneestä ajasta.

Noista uljaista puista ja taivasta kohti kurottuvista oksista.

Elätte muistoissani niin kauan kun jaksan muistaa.

Halusin kirjoittaa jotain kun lapsuuden metsämaisema oli hakattu, nurin. Samalla muistelin ukkejani, joita en silloin sateen rajapyykin käydessä osannut lapsena niin surrakkaan. 

Suunta

 Kurkistin kulman taa, johon en ollut vielä kävellyt, niin tapoihini kangistuneena jo kuljen, että askeleeni oli aika suunnata uudelleen

 Uusi suunta sai sielun lepäämään, rauhan tyyneydessä ja ilossa

 Kulkemaan kiveltä kivelle, loikkaamaan ja pomppimaan, sekä näin lapsuuteen palaamaan.

 Kaakatus jälleen taivaanhalkojien, kävi monen voimalla, seurattiin jopa tuhansien muuttoa, tuijotellen pitkään taivaalle

 Vastakohdat vetävät puoleensa, siinä kaksi omituista kohtasivat toisensa

 Nämä lapsuuden vesimaljat, sammuttivat sotureiden janon aamukasteen aikaan

 Kuparisen hehkun, kulta koreilee jo joka puolella, syksy syysväreissään

 Kuka kurkistaa takaa pilviverhon, 

 Kuka oksiston suojista valoaan luo

 Siellä ne hiipivät ylitse tien

 Tai kulkevat matkassa virtaavan veen

Mihin on suuntaan, kuka ties?