Hiljaiset kadut

Kävelin mustavalko elokuvaan: Otos yksityistilaisuudesta. Kuulen musiikkia, soittajien testailevan soittimiaan. Laulun joka hyräilee seittinä veden ylle, ja täyttää jokaisen solun, koko olemukseni. Katselen tanssivia lumihiutaleita, askeleita joita nuo leijuvat olennot tanssivat. Nään sieluni silmin vieraiden virran, näytöksen tapahtumat. Kuinka rakastaa, elää ja kuolla. Musiikki lyö mahtipontisena ja mekot välkkyvät kuin aurinko vedenpinnassa, kolikot mustassa virrassa...minä hengitän

Oletko valmiina juoksemaan pakoon, näitkö liikehdinnän vai hengityksen höyryävän? Peräännyn päästämättä katsettani silmistä, jotka ovat lukkiutuneet kohteeseensa. Jos käännän selkäni, se hyökkää varmasti. 

Paettuani taidokkaasti metallisen kylmät sarvet, katselen valoja jotka kulkevat nauhana veden yllä. Koristellen koko illan.

Hapuilen ajatusta, kiinitän sen sanoihin ja luon jälleen uutta laulua. 

Jokainen kävelty askel tuudittaa mielen laulun aaltopituudelle, elokuvaan jonka tahdon sanoittaa. Askeliin joita ei ole vielä kävelty, ja askeliin jotka on kävelty jo niin montakertaa. Uuteen ajatukseen, joka kertoo sitä samaa tarinaa. 

Rakastamisesta, elämästä ja kuolemasta. 

Voimme kertoa kaikki elämänkokemukset tuhansin tavoin, säe säkeeltä ja päästää ne toisten elettäväksi. Kun vain tohdimme antaa sanoillemme siivet.

Kirjoittaa ne ja lausua ääneen

Kiltti ihminen

Kuulin tänään radiosta sanan kiltteyspäivä
Ja rupesin pohtimaan mitä kiltteys itselle on?

Minullahan on vielä pienenä saatu kiltintytön lautanen ja mietin mikä vaikutus tuolla on ollut minuun

Muistan myös saaneeni kaikkien kaveri  stipendin kouluaikana

Mietin itse omalla kohdalla kiltteyden olevan sitä että kohtelee toisia hyvin, sellaista lempeää huomioimista. Moikata ja sanoa terve, olla kaikkien kaveri, sellainen hymyilevän ilmapiirin luoja. Sillä hymyilijä saa enemmän hymyjä takaisin. Kiltteys on minulle sisäistä hymyilyä, hyvää oloa ja iloa.

Kiltteys ei ole hymyä jokapäivä, vaikka siihen pyrkisikin. Kiltteys on toisen asemaan asettumista ja ymmärtämistä kuinka toiset toimivat. Sillä kiltti ihminen haluaa helpottaa toisten oloa, jos heillä on huono tai paha olla. Ja osaa kohdata toisen tunteet sellaisina kuin ne tulevat, huomioida huomion tarpeet jne.

Tähän on sanottava että jokainen on kiltti omasta tahdostaan. Avulias, huomioon ottava, ajattelevainen, pelastaja, kohtaa toisen ihmisenä. On tarkkaavainen, tekee asioita valmiiksi koska tahtoo ilostuttaa.

Minulle kiltteys tarkoittaa tekoja ilman vastinetta toisille. Ilmaista työtä toisien hyväksi. Tai teot vain omaksi iloksi ja jos toiset siinä samalla ilostuvat hyvä heille.

Kiltteys tarkoittaa tasokasta kohtelua, jokaista kohtaan, arvokkuuden säilyttämistä, oli se sitten ihmisen, eläimen, kasvin, tavaran kohtelua. Asioiden ja olentojen kunnioittamista.

Onkin hyvä kysyä mikä on kiltteyden arvot? Vastaan tähän kuinka haluat itseäsi kohdeltavan?

Meillä jokaisella on erilaiset arvot ja on eri lähtökohdista lähtöisin olevaa kiltteyttä.

Huomautan tähän kun ymmärrät kuinka olla kiltti, valitset olla hyvä ja tehdä kivoja tekoja, sillä itse omalla kohdalla tiedän oppineeni myös mitä on olla pirullinen
Ja kuinka saisin satutettua heitä joiden kanssa olen. Mutta juuri tuossa on se kiltteys, se että valitsemme olla kilttejä, ja haluamme rakastaa heitä joita rakastamme.
 Ja kiltti rakastaa kaikkia, hyvän maun mukaan.  Kiltit haluavat että heitä rakastetaan, vain sen takia että he ovat omia itsejään. Niin ainakin minä rakastan toisia, sillä opin jo pienenä: jokaisen ihmisen olevan erilainen ja voin rakastaa heitä vain sellaisina kuin he ovat.
Heidän omien yksityis ominaisuuksiensa perusteella. Miten he ovat, kävelevät, elävät, tekevät, toimivat, pukeutuvat, yksityiskohdat, joita pistän merkille heissä, mitä he OVAT

En tiedä liekkö se kaikkien kilttien piirre vaiko vain minun, kiltit tahtovat tutustua toisiin siksi että he ymmärtävät kenen seurassa ovat. Jotta voivat ymmärtää ja sijoittaa itsensä tarpeellisimpaan kohtaan.
Pitäen tietyn välimatkan ja silti luoden ihmissuhteen jokaiseen. Sillä kiltti ihminen haluaa palvella, palvella omasta tahdostaan.

Siinä on se kiltteyden kääntöpuolen suden kuoppa, koska emme aina nää sitä milloin tarvitsisimme enemmän huomiota itsellemme ja tämä on se vaihe jolloin tuntuu uhriutuminen. Ilo häviää ja tuntuu että kaikki kaatuu päälle.

Joten silloin on hyvä varata aikaa itselle ja omiin pohdintoihin, levätä. Olla kiltti itselleen. Sillä uhri mentaliteetti on itsensä ja toisten syyttämistä ja siinä on silloin kiltteys kaukana.

Ihan minkälainen syytös-uhri mentali teetti olisi menossa niin kannattaa miettiä viekö se mihinkään? Tuo olotila on henkisesti kuluttava. Tuolloin ei ole kohdattu yleensä jotain tunnetta, sekä ajatusta ja tuhlataan energiaa.

Aiheetta toisten syyttäminen ja syyllisten etsiminen on uhriutumista. Kiltteys ei vertaa tekemäänsä työn määrää toisiin, se saa vain lisä pontta tekemästään työstä.

Kiltti ei valita harmaata syksyä vaan, sillä syksyt on harmaita! vaan pistää valot päälle ja reivit sisäisesti pystyyn, musiikit korville ja tanssii itsensä iloiseksi. Oli se sitten sambaa, poppia, se mikä nostaa kannat kattoon ja pomppii sydämensä kyllyydestä.

Kiltti etsii iloa itselleen ja toisille!


Mitä sinulle merkitsee olla kiltti?

Syksyn pakkanen

 Kuuran piirtämissä puissa on jotain runollista, lempeän suloista kylmyyttä

Tässä tasaisessa harmaudessa teräksen kovuutta, varjo joka lepää kaiken yllä

vielä hetken muistoja kesästä ja nekin jo kylmän koskettamat

nuotit jotka soitettiin kesätuulessa, soivat vielä syksyn sävelinä

päivistä kertyy yhtenäinen sinfonia jolla ei ole loppua

toisinaan asiat näyttävät vain laitamyötäisiltä

tämän kuvan tunnelma innoitti laulun, tarvitseeko muuta sanoa

näkökulmanmuutoskaan ei poista sitä tosiasiaa että on syksy

näistä kasvoista puuttuu vaan toinen silmä

askeleet joita voi seurata, jäljet jotka toinen jätti

katse kulkee vain kauemmas etsimään kaipausta jota ei osata määrittää

jokainen rosoisuus peittyy hellällä kosketuksella

askeleet kuljettavat vaikka olisi kivikkoista

Lepäämmekö talven yli?

 Mitä jää jäljelle kun käymme lepäämään, nautin vielä. Suloisista säteistä, ennenkuin on pimeää. Menee syksy, haihtuvi aika, kuluu polvet, vartoopi taika.

Vaihtuu vuoro, kulkee aina, tääkin elämä  vaihtuu vaiva, riemu tänään, suru huomenna, jokainen hetki on pakko kulkea

Kehrä kylmää kultaa, kulkee pitkin terää joka halkaisee valon viimeisiin säteisiin, jääkö jäljelle mitään? ennen kuin on pimeää? siintää sieluun kuvat heistä jotka tuolla jossain! heitä muistan, muistavatko he koskaan minua?

aika kuluu, unohdan, elämä kuljettu katoaa sumuun, samanlaisiin päiviin, samoihin mietteisiin. ja kuulen kuinka huudan ja sekin kipu hiljenee ja sammuu, halkeaa ja häviää. Kaikki peittyy unen pimeään.

askeleet kiveltä kivelle ketterästi käy, kohta ei enää valoa näy, ranta monella puolella viimeistä valoa käy. Askeleet kuin tanssi, matkat jotka kuljet, hyppy jälleen tuntemattomaan. Riemuinen mieli kuvan on kieli, syvä sielun ymmärrys. haihdutko sinäkin, kuin irronnut ote, palaatko vieläkin? Minä yhteisiä katuja kävelen. Missä sinä kuka tietää?

Lehdet peittyvät pakkasen otteessa, maa jalkojen alla rahisee, uupuu säteet häviää mitä tänne jäljelle jää? mikä tuulessa kahisee? Rikkoutuu sitoomukset, hajoaa kaikki, valluu kuin vesi, pesee kaiken.  jää vain tyhjyys, jota pitelen käsissäni. ei mitään, ei ketään, ei missään. tyhjyys joka hiljaisena ympäröi meitä. Kaikki valuu ajassa irti, katoaa ja päästää irti. Lopulta vain pimeys, joka minutkin omistaa.

lautturi käy venheen veestä vetämään, kuljettamaan kuolon kansaa, käy tarut elämään. Sammuiko aika ei se vain hakopuita hajotti, hajotti mieltä, hajotti elämää, hajotti suihteita, kävi töitään pimeydellä peittämään. Aika piilottaa tekonsa, sammuttaa näön, peittäen vielä viimeisen kätkön.

kylmän pohjoisen taivaan alla, teräksinen on taivaan halla, välkkyy miekka niittää miestä, toivoo kaikki ettei erehdy tiestä. kuljettaa harhaan, ohjaa kauas, mihin katoat taas sä valo armas. Tuleeko talvi muuttuu aika, miks hakee taas mut melankolinen laiva. Tää suomalainen synkkyys, mielen musta vaiva.

Sumentaa silmät, hiiltää mielen, kylmettää sydämen, riistää kielen. Riistää sanat, piinaa mielen, särkee sydämen, jokaisen tuskan hiljaa nielen. Kaikki kipu kannetaan, ruoskan iskut sivaltaa, kuolon uhrit kuvataan. Et näe koskaan sä mielen uhria, kuinka miekka viilsi kaulasta niivusiin, kuinka itse kivitimme itsemme kuoliaiksi. Olemmeko vain pimeitä mieliä, jotka haluavat vain olla osa uhriuden pimeyttä? en huoli sitäkään, sillä sisu on kestävää. se on kilpi, terä terää vastaan, se on heijastus omasta kuolemastaan. sisu on pinta, tyyni kuin vesi, se on selkäranka. Näillä mennään, ei mistään huoli, se on pirullisempi kuin perkele itse. Kivahtaa ja nousee jälleen, sillä suomalaisuus on kuin aurinko suuri, valmiina kuolemaan jälleen, olemaan muuri. Kestää ja on huutonsa suuri, vaikka sammuu valo, suomalainen kestää, Surunsa ruotii, halkoihin hakkaa, saunassa viimeisenkin kirosanan nakkaa. Lopulta aika kulutti ajatuksen puhki, tähän loppui, en enää huhki 

mistä tiedän valo kaunis, 

ettet oo vain lyhty lautturin, 

ettei vie mua kuolo, silmiä sokaisten

missä onkaan kotini mun

sen jälkeeni jätin,

 jo kauan sitten

sua koskaan unohda en 

valo taivaallinen.

———————

tähän päästelin vähän ajatus virtaa.

sillä syksy ja talvi on menettämisen ja uudelleen kerääntymisen aikaa

niin mielestäni oli ihan mielenkiintoista katsoa millaista settiä aivot tuottaa

Kävin kuvailemassa auringonlaskua, kerrankin kun se paistoi. joten otin kaiken ilon irti ja menin kävelemään rantaan joka on yleensä veden peittämä, mutta tänä syksynä veden ollessa todella matalalla, se olikin oikein hyvä kuvaus kohde.

Joulua kohti

 Ajattelin jakaa hieman kuulumisia kun upea syksy on jo kääntynyt talveksi

Aloitin tässä syksyllä projektin joulukalenteria varten ja sen takia en ole ihmeemmin kirjoitellut mihinkään, toisaalta se on ollut mukava hiljentymishetki tekemiseen ja olemiseen. Ja toisaalta myös turhauttavaa kun ei saa laittaa kivoja kuvia heti toisten nähtäville.

kerää vaan kokoon nämä ja odota joulukuuta kuin kuuta nousevaa!

 Se mitä olen touhunnut: työharjoittelua aamu ja päivä. Kävelyä kymppitonnin askelrajat on ja paukkuu työpäivinä reippaasti. Ostin viimekuussa aktiivisuusrannekkeen ja on ollut hauska seurata askelmäärää, sykettä ja unta yms.

Sillä yli kymppitonnin päivinä unta palautumiseen itse tarvitsen 7-8 tuntia ja noin 5 tonnia ja alle 6 h riittää. Ja myös syvän unenmäärä 2h palauttaa paremmin kuin että tunti. Tollasena 7-8h yönä. 

Yllätys yllätys, ite vaan pystyy reagoimaan että ottaa kevyemmin sinä päivänä illalla ja töissä jos pystyy.

Myös kummipoika aikaa on vietetty, kaiken käsityön ja tekemisen ohessa

Sellaista tälleen nopeeseen kiteytykseen

Ja joululauluja on kuunneltu jo reipas kuukausi ja seurattu miten joulujutut tulee kauppoihin!

Heille joiden matka pysähtyi

Kävin eilen ränsistyvässä ulkorakennuksessa vähän tutkimassa ja sieltä löytyi linnun raato yhden palkin takaa.
Ja pyhäinpäivän läheisyys sai miettimään jälleen männä viikollakin kuolemaa, katoamista. Hiljentymistä menneiden muistoa ajatellen. Tänä vuonna jäin miettimään sitä pysähtymisenä. Kuten tämä lintukaan ei päässyt tuosta lattialta eteenpäin. Kuolinpaikan merkitystä,
Siihen elämä loppui, muisteleeko ihmiset ihmistä siinä missä ihminen on kuollut, mihin hänen ruumiinsa on haudattu tai tuhkat siroteltu, siellä missä he elivät, tunne muistoina kehossa ja kuvamuistoina mielessä. Sitä mitä nuo ihmiset rakastivat, kuinka söivät leipää, jonkun äänenpainon. Kaikkien elämässä jo kuolleet tuntuvat jatkavan elämää vielä elävien muistoissa. Muistaminen unohtuu ajansaatossa.

Olemme muuntautuvia eläviä olentoja ja tämä kuinka suhtaudumme kuolemaan ja kuolleisiin ja ajatuksiin kuolemasta, vaikuttaa elämäämme. Kuolema pysäyttää myös elävät, tavalla jolloin he huomaavat oman katoavaisuutensa. Kuolema on katoamista elämistä, joihin on vaikuttanut, katoamista toiminnoista, joissa on toiminut jne. Kun kuolema kadottaa, emme saa heitä takaisin, joita niin olemme rakastaneet, heitä joita kohtaan tunnemme tunteita, heitä joiden kanssa elämme ja pysähdymme pakostakin koska emme voi toteuttaa enää toimintoja joihin olemme tottuneet. Joista muistamme toisen oli se sitten katse tai naurun ääni, syvälliset mietteet pöydän päässä, tietty tuoksu. Kaikki on poissa ja hävinnyt kuoleman yhdellä kosketuksella.


Tuo karu totuus ja pysäytys, saa elävät katsomaan elämää uudelleen, uudella tavalla. Minä katselin vanhoja valokuvia ja se saa näkemään sen kuinka aika muuttaa, ihmisiä, paikkoja, tyylejä... kuinka kerran ollut aukko kasvaa täynnä puuta, kuinka hajottavalle tuntuu nähdä muistojen  ikimetsästä tulevan aukon. Ja kierto jatkuu.
Me murenemme ajassa, rakennukset murenevat ajassa, kaikki elää ja kuolee.

Kävelin menneellä viikolla ja ajattelin sitä että hei noissa taloissa asuu tuttuja, tuossakin talossa on ollut aikaa sitten kuollut tuttu.  Se että muistamme ihmisiä tietyistä paikoista joissa olemme heidät tavanneet on hassua. Sillä tulee vuosi jolloin muuttoauto vie tavarat ja seuraava asukas tulee asumaan siihenkin taloon.

Talot ränsistyvät ellei niitä hoida, samoin ihmiskeho ränsistyy ellei sitä hoida. Ja sekin ränsistyy hoidosta huolimatta vain hitaammin.

Kuolema saa miettimään mitä varten elämme?  Mikä on se elämäni työ miksi elän?  Ehkä on vain pää-asia että elämme, kyllä kaiken muun löytää tai unohtaa lopulta.

Kuolema odottaa kaikkia, se miten elämme on meistä itsestämme kiinni.
Mitä elämällämme teemme?  Ennen pysähdystä tästä maailmasta.

Kuulostaa hieman karulta, julmalta, mutta se on totuus. Meillä jokaisella on elämä ja se mitä itse sillä teemme on meidän valintamme.

Elämme elämäämme, tee päätöksiä mihin sen käytät!