Kävin eilen ränsistyvässä ulkorakennuksessa vähän tutkimassa ja sieltä löytyi linnun raato yhden palkin takaa.
Ja pyhäinpäivän läheisyys sai miettimään jälleen männä viikollakin kuolemaa, katoamista. Hiljentymistä menneiden muistoa ajatellen. Tänä vuonna jäin miettimään sitä pysähtymisenä. Kuten tämä lintukaan ei päässyt tuosta lattialta eteenpäin. Kuolinpaikan merkitystä,
Siihen elämä loppui, muisteleeko ihmiset ihmistä siinä missä ihminen on kuollut, mihin hänen ruumiinsa on haudattu tai tuhkat siroteltu, siellä missä he elivät, tunne muistoina kehossa ja kuvamuistoina mielessä. Sitä mitä nuo ihmiset rakastivat, kuinka söivät leipää, jonkun äänenpainon. Kaikkien elämässä jo kuolleet tuntuvat jatkavan elämää vielä elävien muistoissa. Muistaminen unohtuu ajansaatossa.
Olemme muuntautuvia eläviä olentoja ja tämä kuinka suhtaudumme kuolemaan ja kuolleisiin ja ajatuksiin kuolemasta, vaikuttaa elämäämme. Kuolema pysäyttää myös elävät, tavalla jolloin he huomaavat oman katoavaisuutensa. Kuolema on katoamista elämistä, joihin on vaikuttanut, katoamista toiminnoista, joissa on toiminut jne. Kun kuolema kadottaa, emme saa heitä takaisin, joita niin olemme rakastaneet, heitä joita kohtaan tunnemme tunteita, heitä joiden kanssa elämme ja pysähdymme pakostakin koska emme voi toteuttaa enää toimintoja joihin olemme tottuneet. Joista muistamme toisen oli se sitten katse tai naurun ääni, syvälliset mietteet pöydän päässä, tietty tuoksu. Kaikki on poissa ja hävinnyt kuoleman yhdellä kosketuksella.
Tuo karu totuus ja pysäytys, saa elävät katsomaan elämää uudelleen, uudella tavalla. Minä katselin vanhoja valokuvia ja se saa näkemään sen kuinka aika muuttaa, ihmisiä, paikkoja, tyylejä... kuinka kerran ollut aukko kasvaa täynnä puuta, kuinka hajottavalle tuntuu nähdä muistojen ikimetsästä tulevan aukon. Ja kierto jatkuu.
Me murenemme ajassa, rakennukset murenevat ajassa, kaikki elää ja kuolee.
Kävelin menneellä viikolla ja ajattelin sitä että hei noissa taloissa asuu tuttuja, tuossakin talossa on ollut aikaa sitten kuollut tuttu. Se että muistamme ihmisiä tietyistä paikoista joissa olemme heidät tavanneet on hassua. Sillä tulee vuosi jolloin muuttoauto vie tavarat ja seuraava asukas tulee asumaan siihenkin taloon.
Talot ränsistyvät ellei niitä hoida, samoin ihmiskeho ränsistyy ellei sitä hoida. Ja sekin ränsistyy hoidosta huolimatta vain hitaammin.
Kuolema saa miettimään mitä varten elämme? Mikä on se elämäni työ miksi elän? Ehkä on vain pää-asia että elämme, kyllä kaiken muun löytää tai unohtaa lopulta.
Kuolema odottaa kaikkia, se miten elämme on meistä itsestämme kiinni.
Mitä elämällämme teemme? Ennen pysähdystä tästä maailmasta.
Kuulostaa hieman karulta, julmalta, mutta se on totuus. Meillä jokaisella on elämä ja se mitä itse sillä teemme on meidän valintamme.
Elämme elämäämme, tee päätöksiä mihin sen käytät!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti