Mitä jää jäljelle kun käymme lepäämään, nautin vielä. Suloisista säteistä, ennenkuin on pimeää. Menee syksy, haihtuvi aika, kuluu polvet, vartoopi taika.
Vaihtuu vuoro, kulkee aina, tääkin elämä vaihtuu vaiva, riemu tänään, suru huomenna, jokainen hetki on pakko kulkea
Kehrä kylmää kultaa, kulkee pitkin terää joka halkaisee valon viimeisiin säteisiin, jääkö jäljelle mitään? ennen kuin on pimeää? siintää sieluun kuvat heistä jotka tuolla jossain! heitä muistan, muistavatko he koskaan minua?
aika kuluu, unohdan, elämä kuljettu katoaa sumuun, samanlaisiin päiviin, samoihin mietteisiin. ja kuulen kuinka huudan ja sekin kipu hiljenee ja sammuu, halkeaa ja häviää. Kaikki peittyy unen pimeään.
askeleet kiveltä kivelle ketterästi käy, kohta ei enää valoa näy, ranta monella puolella viimeistä valoa käy. Askeleet kuin tanssi, matkat jotka kuljet, hyppy jälleen tuntemattomaan. Riemuinen mieli kuvan on kieli, syvä sielun ymmärrys. haihdutko sinäkin, kuin irronnut ote, palaatko vieläkin? Minä yhteisiä katuja kävelen. Missä sinä kuka tietää?
Lehdet peittyvät pakkasen otteessa, maa jalkojen alla rahisee, uupuu säteet häviää mitä tänne jäljelle jää? mikä tuulessa kahisee? Rikkoutuu sitoomukset, hajoaa kaikki, valluu kuin vesi, pesee kaiken. jää vain tyhjyys, jota pitelen käsissäni. ei mitään, ei ketään, ei missään. tyhjyys joka hiljaisena ympäröi meitä. Kaikki valuu ajassa irti, katoaa ja päästää irti. Lopulta vain pimeys, joka minutkin omistaa.
lautturi käy venheen veestä vetämään, kuljettamaan kuolon kansaa, käy tarut elämään. Sammuiko aika ei se vain hakopuita hajotti, hajotti mieltä, hajotti elämää, hajotti suihteita, kävi töitään pimeydellä peittämään. Aika piilottaa tekonsa, sammuttaa näön, peittäen vielä viimeisen kätkön.
kylmän pohjoisen taivaan alla, teräksinen on taivaan halla, välkkyy miekka niittää miestä, toivoo kaikki ettei erehdy tiestä. kuljettaa harhaan, ohjaa kauas, mihin katoat taas sä valo armas. Tuleeko talvi muuttuu aika, miks hakee taas mut melankolinen laiva. Tää suomalainen synkkyys, mielen musta vaiva.
Sumentaa silmät, hiiltää mielen, kylmettää sydämen, riistää kielen. Riistää sanat, piinaa mielen, särkee sydämen, jokaisen tuskan hiljaa nielen. Kaikki kipu kannetaan, ruoskan iskut sivaltaa, kuolon uhrit kuvataan. Et näe koskaan sä mielen uhria, kuinka miekka viilsi kaulasta niivusiin, kuinka itse kivitimme itsemme kuoliaiksi. Olemmeko vain pimeitä mieliä, jotka haluavat vain olla osa uhriuden pimeyttä? en huoli sitäkään, sillä sisu on kestävää. se on kilpi, terä terää vastaan, se on heijastus omasta kuolemastaan. sisu on pinta, tyyni kuin vesi, se on selkäranka. Näillä mennään, ei mistään huoli, se on pirullisempi kuin perkele itse. Kivahtaa ja nousee jälleen, sillä suomalaisuus on kuin aurinko suuri, valmiina kuolemaan jälleen, olemaan muuri. Kestää ja on huutonsa suuri, vaikka sammuu valo, suomalainen kestää, Surunsa ruotii, halkoihin hakkaa, saunassa viimeisenkin kirosanan nakkaa. Lopulta aika kulutti ajatuksen puhki, tähän loppui, en enää huhki
mistä tiedän valo kaunis,
ettet oo vain lyhty lautturin,
ettei vie mua kuolo, silmiä sokaisten
missä onkaan kotini mun
sen jälkeeni jätin,
jo kauan sitten
sua koskaan unohda en
valo taivaallinen.
———————
tähän päästelin vähän ajatus virtaa.
sillä syksy ja talvi on menettämisen ja uudelleen kerääntymisen aikaa
niin mielestäni oli ihan mielenkiintoista katsoa millaista settiä aivot tuottaa
Kävin kuvailemassa auringonlaskua, kerrankin kun se paistoi. joten otin kaiken ilon irti ja menin kävelemään rantaan joka on yleensä veden peittämä, mutta tänä syksynä veden ollessa todella matalalla, se olikin oikein hyvä kuvaus kohde.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti