Mieli kuin avaruus :)

Hyvät ihmiset teidän mielenne purjeet avautuvat juuri. Ne eivät ole mitkä tahansa purjeet, ne ovat juuri sinun mielesi laivan purjeet olet lähdössä elämäsi matkalle. Herätin nimittäin sielussasi ja sydämessäsi tuulen, kaipauksen tuulen elää elämääsi. Se soi, ulvoo kanssasi, myötätuuli purjeisiisi. Matkallasi opit luovimaankin, kuulemaan tuulen ja tyvenen. Oppimaan uusia kieliä, näkemään tyhjyyden joka ravistaa silmääsi koviten, luotaamaan tähdistä ja auringosta, vaipumaan epätoivoon keskellä ei mitään, keskellä tyventä. Näkemään rantoja, näkemään ihmisiä, näkemään kukkia, suuria puita. Kulkemaan tuulen avulla joka paikkaan jonne tahdot mennä. Kun sinulla on tarpeeksi kova halu toteuttaa jotain sinä toteutat sen, vaikka esteet olisivatkin minkälaiset. 

Ravistetaan tajuntaasi! Minkä kokoisena näet tajuntasi? Mitä siellä näet? Onko se pienen omenan kokoinen?
Onko se siemen omenan sisällä, josta kasvaa puu ja jälleen omena, jonka sisällä on siemen, josta kasvaa puu?  Onko tajunta maailman kokoinen? kuinka monta puuta siellä kasvaakaan? Mitä muuta tajunnassa liikkuukaan kun se on maailman kokoinen? Onko se edes paljon? ymmärrämmekö kuinka monta hiukkasta meissä itsessämme liikkuu, meidän liikkuessamme tai kuinka monta hiukkasta liikkuu ympärillämme. Ymmärrämmekö pölyhiukkasen olemusta? Pölyä sataa koko ajan avaruudesta maahan. Onko avaruus täynnä pölyä niin hienojakoista ettei silmämme erota tuota tyhjyydessä leijuvaa tomua. Onko avaruus yhtä kuin sängyn alle kertynyt pölypallo? Pölypalloihin kertyy kaiken laista. Hiuksia galaksien radoiksi? Onneksi ne eivät ole tarpeeksi kehittyneitä, ettei minulla ole pientä aktiivista tulipalloa sänkyni alla. 

Tiivistymä ei ole tarpeeksi suuri! Pienin ainehan on painavinta ja menee tiiviimpään alaan. Siksi kivetkin nousevat pellosta vaikka kuinka sieltä luuli jo keränneensä kaikki suuret kivet pois. Suuri on kevyttä ja harvaa. Suurissa asioissa on paljon ilmaa välissä, joten keski kokoiset ja pienet mahtuvat kulkemaan väleistä.
Kun on pientä ainetta tiiviisti, se estää isoa ja keskikokoista mahtumasta. Tuon pienen aineen tiiviyden takia kaakaojauhekikkareet löytyy kökkööntyneenä pohjaan ja yllätys siellä on vielä kuiva alue!

Suuret hiukkaset nousevat ja pienet laskeutuvat se on järjestys vaikka yrittäisimme mitä. Tämä tapahtuu vain liikkeessä, muuten ollaan vaan passiivisesti paikoillaan. Toisaalta Suuret murenevat, iskeytyessään toisiinsa pienemmäksi ja pienemmäksi. jotta voivat oikeanlaisen pienuuden saavutettuaan kasvaa jälleen suuremmiksi ja suuremmiksi. Kiinittyä kasaan paineessa ja oikeissa olosuhteissa ja nousta jälleen suurena, ehkä suurempana kuin edellisellä kerralla ja tämä taas tapahtuu hitaasti.

Mitä kun tajunta on aurinkokunnan kokoinen? 
Sinne mahtuu vain asiat jotka pyörivät paikoillaan samoilla radoillaan jolla ne ovat aina pyörineet. Joissain asioissa on elämää, toiset ovat jotain kylmää pinnalta ja sisältä sulia, toiset taas kaasua ja sisältävät happosateita. Kuka onkaan elämäsi valo? Tuo aurinko? Entä mitä tapahtuu sen sammuessa? Välillä joku vierailee tajunnassamme ja häviää jälleen vieraillakseen taas kerran tietyn ajan jälkeen. Ja samalla mielessäsi tapahtuu kaikenlaista mitä ikinä saatat ajatellä mitä noilla planeetoilla tapahtuukaan? Nuo kaikki elämän alueet joilla samaan aikaan pyörivät mielessäsi ja joissa lähemmässä tarkastelussa tapahtuu aivan erijuttuja

Millainen on tajunta kun se on galaksin kokoinen, nyt aurinko kuntammekkin alkaa näyttää jo hieman pieneltä emmekä kaukaisuuden sumentamin silmin enää pysty näkemään mitä näkymättömiin kadonneessa maapallossa tapahtuu. Tiedämme sen olevan siellä. Ja voimme havainnoida mitä siellä tapahtuu kun huomiomme keskittyy vain sinne. Mikä on meidän painovoimamme. Mikä pitää meidät paikallamme ja minkä ympärillä elämämme pyöriikään. Mitä ovat nuo miljoonat ja miljoonat planeetat ja niiden lukemattomat kuut ynnämuut tekevätkään elämässämme. Jokainen solumme liikkuu meissä, atomien osaset jotka vaihtavat paikkaa! Mitkä pitävät meidät elossa! Mitä siis galaksi kiertää? Mikä on suurempi galaksia? 

Millainen on tajunta kun se on koko ajan alati kasvava avaruus ja entä jos olemmekin kuin tuo puu, omena ja siemen. samanlainen avaruus on sisälletty mieleemme jonka tuolla taivaalla näemme? Kaikkeuskin voi mahtua suuruudessaan hiekan jyvään. Tai omenan siemeneen. 

Mikä on alati kasvavan avaruuden rajojen tuolla puolen? Missä avaruus kasvaa? Mikä on se mitä emme näe? Mikä on kasvavan avaruuden muoto?
Ja kun ja jos noita maailmankaikkeuksia olisikin enemmän missä ne olisivat mikä olisi se tila jossa ne ovat? Onko se uusi maailma kuolleille hengille? Mihin ne sieltä matkaavat ja mitä sen jälkeen on ? Mitä tapahtuu lopussa? Olemmeko jälleen siemen ja aloitamme kaiken alusta vai pysähtyykö aika ja painovoima? Miltä se näyttää ja tuntuu? Passiivisuus missä on tapahtumatta mitään kaikki vain ovat tekemättä yhtäänmitään, liikahtamatta. Kysymys kuuluukin mikä suunta on ylös ja mikä alas. Ja olemmeko lopulta mistä lähdimmekin? 

Minne sinä olet matkalla? Mielesi avaruudessa? Oikean maailmasi teoilla?

Mitä sinä näet?

Onko harhaa nähdä
joka aamu erillainen maisema
ikkunansa takana?

Harhaan johtaminen. Mikä on sinulle harhaa voi olla minulle täysin totisinta totta? Eikö vain kysehän on lopulta siitä mitä sinä itse uskot. Esim. Minä sanon että uskoisin ufoihin ja sinä sanot niitä humpuukiksi. Olet siinä aivan oikeassa koet ne huijaukseksi koska et ole kokenut niitä itsellesi tärkeiksi etkä usko niihin. Ja toisaalta minä joka uskoisin ufoihin ja maapallon ulkopuoliseen elämään niin ne ovat minulle tärkeitä ja totisinta totta.

Meillä jokaisella on omat kokemukset. Kysymyksenä kuuluu onko nuo harhat/ todellisuudet jotka jokaiselle ovat omat harhoja vai todellisuuksia joita muut vain eivät näe?

Sanotaan että joku näkee pieniä tonttuja ja metsän henkiä, ovatko ne toisen todellisuuden olentoja jonka taajuudella hänen aivonsa ovat ja siksi näkevät senkin todellisuuden ilmentymät vai ovatko ne harhakuvaa jota hänen aivonsa hänelle tuottavat? Ja silloin se on todellisuus jota hän itse luo itselleen?

Millä keinoin tälläistä voi tutkia? Ja mikä tai mitkä asiat tuollaisia aiheuttavat, ilman huumaavia aineita.

Sivuan aiheeni mietelmässä ystäväni kanssa käytyä keskustelua. Mistä siis tiedämme mikä on totta ja todellista ja mikä taas ei? Itse en ole tavannut ketään kuka näkisi asioita rinnakkaistodellisuudesta ja uskoisi niin. Tai se että näkisi kummituksia? Jotkut näkevät minkä värinen aura toisella on? Mitä sinä näet?
 
Voin kertoa vain omakohtaisesta ajattelustani ja siitä millaisia ajatus näkyjä nään kun kirjoitan. Nään nimittäin kuvina tarinoideni tapahtumat kun kirjoitan niistä ja välillä kun aivoni toteuttavat kuvaa mitä voisi tapahtua todellisessakin maailmassa valveilla ollessani. Tässä pitää olla tarkkana ettei sekoita omien aivojen kanssa käytyä keskustelua todellisuudessa käytyihin ja pitää ymmärtää milloin kannattaa lopettaa jokin kuvitelma.

Huomaan nimittäin eri ihmisten ääniä tallentuneen muistiini elämäni varrelta, he kuiskivat jotain sanontaa tai menneisyyden tapahtumaa joka on iskostunut mieleeni heidän sanomanaan. Onkin seuraavien kysymysksien aika mikä merkitys noilla mieleen jääneillä asioilla on? Onko minulla niistä jotain opittavaa?  mikä niissä sanoissa on oikein puhutellut? Mikä siinä ihmisessä ja siinä hetkessä kun nuo sanat on sanottu on minua koskettanut?

Runot nään tekstinä ja yksittäiset tutut sanat kuvina, kirjaimet värillisinä Esim. N on sininen, A ja Ä on punaisia sana nään on sininen jossa on punaista keskellä. En ole ajatellut tätä aijemmin. Sanat koostuvat minulle siis väreistä ja mielikuvasta mitä tuo sana minulle tuo. Minkä värisiä teidän sananne ovat?

Miksi me ylipäätään unohdamme asioita vai unohdammeko? Jäävätkö ne alitajuntaan käsiteltyinä ajatuksina joita ei tarvitse enää yhdistää toisiin ajatuksiin, jolloin muisti yhteydet vain katoavat? Jääkö siis tieto muistiin ilmanmuisti yhteyttä?  Muistuvatko asiat mieleen kun yhteys palautuu.

Harhautatko itse omia aivojasi?

Puut

Kuinka ihmisiä voi vertailla toisiinsa? Hehän ovat kuin eri puulajeja, joilla on aivan eri ominaisuudet. Ollakko tammi, haapa, mänty, koivu, omenapuu... Voimme tutkailla vain omia kasvettuja vuosirenkaitamme. Mitä kulunut vuosi on tuonut tullessaan. Kuinka suuri onkaan kasvettu kehittymisen kehä mielemme puussa, mielemme vuosirenkaissa? Ehkä olen jo 1000 vuotias vanha kuusi ja luulet minua ihan nuoreksi pienuuteni tähden, se johtuu että kasvan kylmässä ilmassa tai ehkä et osaa edes olettaa että se voisi olla lajini ominaisuus ja ehkä olen itsekkin nuori monituhat vuotisiin verrattuna. Mikä on minulle ominaista voi olla sinulle aivan muuta. Kun olen mänty voit katsoa vain kuinka minusta kasvaa mänty, kun minä olen koivu voit katsoa kuinka minusta kasvaa koivu ja kun olen tammi voit vain nähdä minusta kasvavan tammen. On tyhmää odottaa muuta tai sitä että voit muuttaa minut vaahteraksi tai haavaksi joka itse olet. Siksi olisikin viisasta tutkailla itseään, jotta tietää mikä itse on. Mitä ominaisuuksia elämä on luonut jo aivan itsestään juuri sinuun.

Kysynkin sitten kun näät yhden puun, oletko näkemättä metsän sen ympärillä? Näetkö vain itsesi etkä ketään ympärilläsi?  Entäs silloin kun näät metsän? Näätkö sen puut vaiko vain metsän, kuinka monta lajia tunnistat? Metsä on terveimmillään sekametsänä ja kysymys kuuluukin ketä on ympärilläsi? Oletko Kuusi kuusikossa. Koivu haapojen keskellä? Leppä mäntyjen alla? Koska seka metsässä, metsä jää yhden hävitessä, pelkkä yhdenlaisuuden vallitsemassa paikassa koko metsä voi hävitä tuholaisten takia.

Jokainen puu kuin ihminenkin kasvaa lajinsa mukaan kasvupaikasta ja muista tekijöistä riippuen niin pitkään kun se on mahdollista. Kuka siis tietää millainen olet? Millainen olet tällä hetkellä?

Puu:  Oletko huomannut että palokärki on tehnyt pesän runkoosi? Tunnetko lumen painon oksillasi? Kuuletko kuinka nariset tuulessa? Sinua heilutetaan! Ja silti olet paikoillasi. Kuivunut lehti pitää sinnikkäästi kiinni oksasta, sormesi päästä. Mietit milloin tuo vanha muisto päästäisi irti otteensa etkä edes huomannut kun iso oksa repesi irti rungostasi. Talvi on aikaa hiljentyä ja kuunnella hiljaisuutta ja pimeyden ääntä. Kuunnella lumen valkoista hohdetta, joka kimmeltää tuulen tanssiessa ympärilläsi. Hymistä hiljaa pakkasen kanssa. Tuntea hämärinä päivinä kuinka linnut pitävät kiinni oksista pienillä varpaillaan. Kuinka oravat juoksevat kilpaa runkoasi pitkin. Katsella tosissaan sitä elämää ympärilläsi, kuinka viereinen pihlaja ruokkii tilhiä marjoillaan, joita on ollut runsaasti tänä vuonna. Tunnet kuinka maailmasikin tärisee kun vieressäsi kaatuu lapsuudestasi vierellläsi kasvanut puu. Tunnet kivun myös itsessäsi, juurenne ovat olleet niin lähekkäin että osa sinunkin juuriasi on paljastunut hänen kaatuessaan. Osa on repeytynyt kokonaan irti. Suret hiljaa.
Tunnet kylmyyden, kylmempänä kuin koskaan, siksi kun se on sinun juurillasi. Juurillasi jotka on yleensä niin lämpimät. Etkä sure vain puuta, joka on elänyt vieressäsi, suret myös pieniä muurahaisia jotka ovat kulkeneet kesäisin rungollasi, heidän pesänsäkkin on rikki. Katsot tuota rikkimennyttä runkoa, joudut katsomaan kuinka hän peittyy lumeen ja sulaa sen alta kesän tullessa. Kuinka hän hajoaa pieniksi paloiksi ja katoaa luonnonkiertoon ajan kuluessa, siihen taisi mennä useampi talvi ja kesä, et enää muista kuinka monta, ne hämärtyvät toisiinsa. Ja siinä paikalla, jossa vanha ystäväsi oli kerran, kasvaa nyt uusia taimia. Katsot heitä lohdullisena näät noissa taimissa ystäväsi. Muistat kuinka itse silloin taimina kilvan kasvoitte toistenne lomassa. Katselet kaukaisuuteen tuuli käy tuolta suunnalta, etkä ole enää suojassa.
Ystäväsi ei ole enää ottamassa vastaan ensin tuulen viimaa. Nyt on sinun vuorosi olla vasten viimaa ja suojata toisia, suojata heitä koollasi ja näyttää esimerkkiäsi.

Jokaisen päivät tulee joskus loppuun, se on varmaa ja lohdullista on, että jokainen osasi palautuu kiertoon, osa sinua kasvaa seuraavassa sukupolvessa. Seuraavassa elämän kierrossa. Ollessaan puu on pakko kohdata jokaisen päivän erilaisuus ja kodata ne sillä hetkellä kun kaikki tapahtuu. Nähdä kuinka nuoret kasvavat täyteen mittaansa vierelläsi, he ovat puita pienestä pitäen kuolemaansa saakka. Niinkuin ihminenkin on ihminen koko elämänsä. Ihminen vain unohtaa välillä kohdata jokaisen päivän elämällä jotain vanhaa hetkeä uudestaan. Vanhat iloiset asiat ovat lohdullisia, ja niinkuin puun juuret jotka paljastuivat pakkaselle, välillä meidänkin elämissämme Kipu toisen pois menosta tuntuu maailman kaatavalta. Välillä narisemme kuin puut monta päivää yhtenään elämän tuulten heilutellessa meitä, kunnes tulee tyven, tuuli lakkaa heiluttamasta meitä ja nautimme vain heilumalla tuulessa ja palaamme ajatuksinemme juurelle joka on tyyni. Mitä tuo juurien tyyneys meille oikeastaan sitten on? Se turva satama mikä pitää meidät elämässä kiinni. Ovatko ne nuo lohdulliset ja rakkaat muistot joita kuljetamme mukanamme, joista saamme voimaa. Onko se rakkaus kaikkea elämää kohtaan?  Mikä pitää meidät maassa kiinni, kohta josta käsin ajatuksemme heiluvat?
Tiedän että me ihmiset itse valitsemme paikan jossa olemme ja kasvatamme omaa ajatusten oksistoa. Ja kuuntelemalla omaa sydän puutaan voi varmistua siitä kuka oikein on. Ja vain katselemalla ympärilleen ja elämällä tässä päivässä ymmärtää miten erilaisista ihmisistä koostuu elämän metsä ympärillämme. Sitä voimme kokea näinä talvisina päivinä ja katsella elämää ja kaikkia heitä jotka kasvavat ympärillämme ja lähellämme missä ikinä satummekaan elämään.