lauantai 23. toukokuuta 2015

Joitakin asioita rakastaa ja toisia vihaa.



Mietin tässä sitä kun toisen luona käy kylässä ja miten jotkin esineet vain sopivat toisen persoonaan kuin lisättynä jatkeena. Silloin kuin jokainen esine talossa kertoo tuosta ihmisestä tarinaa, mikä on kunkin esineen tarina ja elinkaari? Ketkä ovat nekin tavarat kuljettaneet ja minne, miksi, milloin, mitä varten? Niin monta kysymystä ja vain tiedossa tavaran tämän hetkinen tarina, jos sitäkään. Esineessä ja ihmisessä näkyy koko elämän kaari jokaisena hetkenä. Materiaali, sen työstäjän ja valmistajan jäljet. Käyttäjän jäljet, huolto, toisten käyttäjien jäljet. Jokainen tekee jäljen jokaiseen kun on tarpeeksi lähellä edes pienen hetken. 

Ihmisten sieluihin tarttuu muistin jälkiä, kohtaamisia, eroamisia, kosketuksia, tunnetta, kaipuuta yms. Kun taas tavaroihin jäävät jäljet joutuvat tarttumaan, lommottamaan, säröttämään, kolhimaan, naarmuttamaan yms. Jokainen jälki kertoo käytöstä tai väärinkäytöstä. Kaikkia haavoja vaan ei voi parantaa. samasta ei saa enää samaa kun se on muuttunut ja oppinut elämänsä aikana jotain uutta, nähnyt jotain muuta ja silloin hän on jo jotain muuta. Mitä oli hetki sitten.Ehkä ei tarvittu kuin sekunti tai sydämenlyönnin verran aikaa että maailma muuttui täysin, ehkä siihen kestikin useampi vuosi ymmärtää jo kuinka oli muuttunut vuoden takaiseen verrattuna. 

Ehkä kaikkien lommojen ja säröjen takaa joku meistä näkee miten kauniin komea joku ja jokin on. Hän päättää tehdä toisesta jälleen kauniin ja komean. Hän päättää uhrata ajastaan, jotta voisi työstää nuo kaikki säröt, kuin uudeksi ja työstäessään ja ajankuluessa hän huomaakin rakastavansa joitakin säröjä ja päättääkin jättää ne näkymään merkiksi elämästä, kokemuksista ja koitoksista joita on kokenut. Muut hän käsittelee, hioo ja huoltaa, nauttii noista vaiheista rakastaen lempeästi, työstäen pikkuhiljaa koko ajan uudistaen. Ja jokainen hionta vie palan pois menneisyyttä, palan katkeruutta siitäkin naarmusta. Ja lopulta kun kaikki naarmut ovat poissa ja muutama särö antamassa luonnetta, työstäjä viimeistelee työnsä ja antaa sen jälleen olla käytössä. Joitakin rikkoutumisia emme koskaan pysty ehjäämään vaikka kuinka liimaisimme palasia yhteen, kaikki särkyy käsiimme, murenee pala palalta  ja kulkeutuu tuulen mukana pois. Jotkin ovat kuluneet puhki, voimme paikata kunnes lopulta kaikki on vain paikkaa, eikä mitään ole alkuperäisestä jäljellä. Elämä on muuttanut muodon aivan uuteen. 

Muruistani ei saa enää minua kasaan vaikka kuinka koettaisin, olen jo jotain muuta. Jotain uutta jotain jota minun pitää tutkia itsessäni, uutta puoltani johon olen viimein kääntänyt silmäni. Näkemääni ajatusta, jonka pystyin vasta nyt näillä muuttuneilla silmilläni näkemään.Näenkö koskaan kaikkia puoliani, jokainen päivä on minulle edelleen yllätys. 

Ehkä päivät toistuvat lähes samoina, toistensa kaltaisina ja silti eivät koskaan samanlaisina, aina on jokin erilaista. Mikään säätila taivaalla ei ole ollut samanlainen samaan aikaan perättäisinä päivinä. En ole nähnyt saman sadepisaran tippuvan samaan aikaan samassa kohdassa? Kuinka edes tunnistaisin sen samaksi? Kaikki muuttuu, miksi ja mitä varten? Enkä itse olisi sama minä jos ymmärtäisin kyseessä olevan saman sadepisaran. 

Miksi kaikki toistuisi samanlaisena useanpaan kertaan? Ja tavallaan samat asiat toistuvatkin, ne ovatkin vain saman asian monia versioita. Toistuvuus luo jatkuvuutta. Mitä tuo jatkuvuus luo? Kasvua? Kasvua mille? Ja kerran jatkuvuus toistuu ja kasvaa, se suurenee. Mitä koko ajan suureneva asia tekee? Uloin kerros venyy ja suurenee, olkoon se sitten puun oksa tai avaruus, monimutkainen tai suora. Kerrostuminen on havaittavissa. Ajatus laajenee kerroksittain sekin yhä edelleen tiedon lisääntyessä mielessä. Maapallossa on kerroksia, ihmisessä on kerroksia ja kaikki on yhteydessä kaikkeen. Jos me olemmekin vain jossain avaruuden kosmisessa kerroksessa, mikä siirtää meidät seuraavaan kerrokseen? ja mistä tiedämme että olemme päätyneet uuteen kerrokseen? Mitä me sillä tiedolla edes tekisimme? yrittäisimmekö yhdistää ne? Miksi? emmehän edes tiedä mitä kerroksissa tapahtuu, hyvä jos edes tiedämme mitä itsessämme tapahtuu? Mitä omissa kerroksissamme on?
Kananmunasta syntyy uusi kanalintu oikeassa lämpötilassa, mitä mieli voikaan tehdä kun se on kypsynyt oikeassa lämpötilassa ja ympäristössä? 

Mitä mielestä voikaan syntyä? Mitä ihmiset tekevätkään omalla mielellään? Mikä on ajattelun tarkoitus? Mitä ajatuksia haudommekaan ja ne toteutuvat, oman aikansa kypsyttyään. Millaisia ajatuksia kypsytän mielessäni?

Olen huomannut joidenkin asioidan tarvitsevan aikaa niinkuin noiden ajatusten kypsyminenkin tarvitsee aikaa muutenhan yli innostuneina, kypsennämmekin ajatuksen, emme saa sitä elämään, toisaalta voimme syödä nuo ajatukset ja ne ravitsevat meitä. Joten mitkä asiat ovat mielessäni omaksi ravinnokseni ja mitkä tahdon eläviksi. Seassa voi myös olla muutamat mädätkin munat/ajatukset joista ei koskaan tule mitään, ehkä lopulta lannoitetta hajottuaan uusille ajatuksille.  Olemme ajattelevia, tekeviä olentoja, kuinka nopeasti meidän ajatuksemme oikein toteutuvat?

Ehkä niin nopeasti, riippuen siitä kuinka kipeästi jotain ajattelemme, että on mielessämme jokainen päivä, jokainen hetki. Niin pitkään kunnes toteutamme sen tai saamme sen jollain muulla keinolla mielestämme pois. Ajatus muuttuu kun maailma muuttuu ja maailma muuttuu kun ajatus muuttuu. Muuta maailmaa muuttamalla ajatusta. Ajattelevien ajatuksia. Kuinka ajatella, kun ei ole koskaan ajatellut? Ajattelukin on opittava ihan itse, mikä ajattelu kenellekkin toimii. Jokainen ajatus todistuu teoilla, niin paljon on virheitä joita voimmekaan tehdä, kun emme ole itse kokeilleet emmekä tiedä yhtään mitään asiasta, johon vasta tutustumme. Ja jokaisella kokemuksella lisäämme tietoisuuttamme, välillä emme edes ymmärrä sitä ja toisinaan itkemme kun koskee, toisinaan iloitsemme ja aivan mitä vain. Aika antaa meille jokaiselle kokemus lisää, heille jotka ajattelevat, kokevat, tuntevat, elävät. Kaikille, kaikki vain eivät ymmärrä sitä mitä he saavat, he eivät ymmärrä omaa vastuutaan itsestään. Omista ajatuksistaan. 
Kaikki me syyllistymme toisinaan ajattelemattomuuteen. Ehkä se on elämiseen heittäytymiseen tarvittava ominaisuus ajattelun kolikon toinen puoli. 

Olen nimittäin huomannut etten pysty ajattelemaan kun nautin ympäristöstäni, tarkkailen ja tutkailen sitä, koen sitä ajattelu ei vain onnistu. Ajattelu tulee kun olen omien ajatusteni kanssa kahden, omassa mieleni maailmassa. Päiväkirjani sivuilla, piirtämieni kuvien väreinä ja muotoina, ajattelu tulee pohtimisestani. Siitä kuinka pystyn tekemään jonkin yksinkertaisesti ja parhaalla tavalla, ajatteluni tukee toimintaani ja toisinaan taas ei. En kuule ajattelustani jälkeäkään tai niin ainakin luulen. Puhun mielessäni itselleni joka päivä paljon ajattelematta asiaa, jokaista sanaa maistellen, sanoja joita olen sanonut, kuullut, nähnyt, puhunut. Muistojani, ajatusteni tuottamia mielikuvia, kertaan niitä mielessäni yhä uudestaan, ymmärtämättä että teen niin. Jokainen sana jota olen katsonut ajatellut mielessäni sen merkitystä ja jolla on ollut minulle merkitystä on jäänyt mieleeni yhä paremmin mitä useammin olen sitä toistanut. Muisti on toistamista ja muisti jäljen vahvistamista. Ajattelu on mielestäni sitä kuinka yhdistelee noita muisti jälkiä toisiinsa ja käyttää niitä. Kuinka pystyy nopeuttamaan ja lyhentämään ajattelun kulkureittiä omissa aivoissaan, sekä muistamaan asiat ja kuinka tuo ajatus leviää ihmisten kesken koko maailmassa. Kuinka siis tekee itsensä ymmärretyksi, siinä pitää joko itsensä oppia tai toisten oppia. Sinun ajattelusi sanavarasto ja tieto, jonka olet tähän mennessä oppinut. Mikä on oikeaa oppia? Ehkä kaikki se joka auttaa ihmistä itsenäisesti toimimaan ja tekemään asioita ettei hän tarvitse kaikkeen toisen apua, toisaalta on myös tärkeää oppia ottamaan apu vastaan ja tekemään yhdessä asioita. Lopulta kaikki riippuu siitä mitä kulloinkin korostaa, mihin kääntää huomionsa, mikä polttelee mielessä niin kiivaasti että sen on pakko toteutua ja toteuttaja toteuttaa sen. Hän tekee esineen nähtyään sen niin pitkään mielessään, hän tekee sen käyttöä varten. Käyttöä johon tarvitsee niin kovasti asiaa, esinettä helpottamaan kenties toimintaa. Mihin ajatuksemme vievätkään meitä? ja mihin me viemmekään ajatuksia mihin suuntaamme ne? Sitäpä joutaa pohtimaan useampanakin päivänä. Kenee tahdomme jättää muistin jäljen, kenen annamme tehdä meihin jäljet, kuka korjaa meitä ja milloin huomaamme muuttuneemme siitä kuka olimmekaan kerran? Ajatus sinullekkin.

En koskaan voi tietää mitä ajattelet ennenkuin kerrot sen minulle? Ja mietin sitä kuinka monet kerrat olen itsekkin vaijennut vaikka olisin tahtonut puhua juuri sinulle. Ehkä ajatukseni tyrmäsivät toisensa ja jättivät minut tekemään valinnan kumman valitsen, valitsenko kumpaakaan toteutettavaksi ja silloin huomaan sinun jo lähteneen. On jo myöhäistä, ajattelu ei toiminut ehkä seuraavalla kerralla en mieti heittäydyn vain hetkeen ajattelematta ja nautin läsnä olostasi. Luotan siihen että alitajuntani on valinnut sen mitä tahdon oikeasti. Itse valitsen rakastanko vai vihaanko tuota ajatusta ja ratkaisua, jonka ajatukseni minulle teoksi loi. Itsehän sen itselleni valitsin tai jokin muu sen minulle toi ja päätin ottaa sen vastaan enkä lähtenyt tai muuttanut mitään. Katselin vain kuinka elämä lipui eteeni ja työstyi ajatuksissani uusiksi teoiksi. 

maanantai 18. toukokuuta 2015

Kivisellä polulla


























Kaaduin mä kerran vesilätäkköön, vaatteeni aivan märkinä nousin ylös ja itkin. Kaaduin pyörällä ja polveni verillä kun osuin  mä tiehen, minä nousin ylös ja itkin. Kaaduin lumen peittämään lehmän läjään haalarit ylläin, minä nousin ylös ja itkin.

Esimerkkinäni nämä fyysiset kaatumiset ja itkemiset, jokaisesta kaatumisesta ja itsensä satutetuksi
ja noloksi tunteminen kokemuksesta on noustu, ehkä kovia kokeneena vaan entistä ehompana. Nämä ovat menneet nopeasti ohitse, on niitä muisteltu, kipuina ja kokemuksina myöhemminkin, ne vain eivät ole tuntuneet enää niin pahoilta, pikemminkin ne ovat alkaneet muuttua huumoriksi.

Mietin sitä kuinka kamppaammekaan välillä itsemme omilla ajatuksillamme yhtä taidokkaasti nurin, kuin kaksi vasenta tai oikeaa jalkaa. Kuinka niin seikkailemmekaan ajatusvirheiden viidakossa. Juurakko jota emme huomanneet ja makaamme naamallamme maassa. Itkemme jälleen kun meihin sattuu niin...niin paljon. Ovatko ne edes virheitä, ehkä ne ovat vain kokemuksia jotka ovat koskeneet hyvin paljon. Jokainen on varmasti ajatellut ja olettanut jotain toisesta. Ja kun tuo olettamus on rikottu, rysäyttämällä koko kuvitelma kerralla alas. Kaikki ajatus työ on alkanut uudelta pohjalta, uudesta näkökulmasta.

Lopulta kysehän on siitä mitä on valmis tekemään tallotuksi tulemisen jälkeen, nouseeko uudelleen kasvamaan, yhä uudelleen. Kerta toisensa jälkeen. Taipuuko vai katkeaako elämän edessä.
Elämässä on joko kasvettava tai kuoltava, kun näitä kumpaakaan ei tee niin kituu.

Pystymme vaikuttamaan joihinkiin asioihin, suureen osaan asioita, kuten vaikuttimiin joiden pohjalta toimimme (taivunko vai valitsenko katkeamisen). Joissakin asioissa pystymme vain korjaamaan vahingot, katkeamat lastoitetaan ja ne vaativat pitkän ajan korjautuakseen. Kun maito kaatuu pöydälle, emme pääse ajassa taakse päin pysyvästi voidaksemme jättää kaatamatta mukia pöydällä. Voimme tietysti kuvitella ettemme kaataneet maitoa, lopulta huomaamme kuitenkin kuinka pöydältä lattialle valunut maito herättää meidät todellisuuteen kastelemalla varpaamme. Saa meidät näkemään ja tekemään asialle jotain.
Lopulta kaikki mikä on vienyt jalat alta elämässä, on jääneet parhaiten muistoina mieleen


juuri ne venymiset, joiden jäljiltä seisot hädin tuskin pystyssä. Ne joista olet kivunnut ylös viimeisillä voimilla, kaikkesi antaneena. Kun elämä on koetellut, ja olet nähnyt maailman uudelta suunnalta, vaikka selällään lehmänläjässä makaamalla. Eipä siinä juuri muuta voi kun nousta/ maata vielä vähän pidempään, pestä likaantuneet vaatteet, ottaa ilo irti siitä että voi kertoa miltä se tuntui. Ravistella loputkin ylpeydet pois ja jatkaa matkaa hieman humoristisempana, avarakatseisempana, ehkä hetken haisevampana, silti kokemus rikkaampana ja taipuvampana, kuin kokemusta ennen.



sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Vihaanko vai rakastanko?

Tervetuloa öiseen näytökseen, katsomaan yksin puhelevaa ihmistä joka seisoo penkin vierellä katuvalon luomassa valokeilassa, hän on oman tunnon tuskissaan, hänellä on suuri esitys, pääosa tässä pohtivassa puhelussa jonka pimeys ympäröi. Ihminen kävelee hieman eteenpäin tarttuakseen näkymättömään kysyen itseltään...

Olitko elämäni suurin virhe vai onnenpotkuni?
olitko suurin oppini oivallus?
Vihasinko sinua niin paljon?
Koska rakastin sinua niin paljon ja
kuinka rakastinkaan noin vihaamaani,
vihasin itseäni rakastamisestasi
ja lopulta vihan sumentamana
en antanut enää rakkaudelle mahdollisuutta.
Sillä se oli noin saanut sydämeni tuskan valtaan.
Miksi antaisin sille mahdollisuuden?
Miksi saisin rakastaa sinua?
En nähnyt vihaani,
siihen tarvitsin ulkopuolisen silmät.
Sitäpaitsi sydämeni rakasti välittämättä
vihastani, katkeruudestani, tuskastani.
Se vain rakasti vailla rajoja,
se rakasti kaikkia ja minkä minä sydämelleni mahdoin.
Miksi olisin ruvennut kiistelemään itseni kanssa?

Siispä itkin vuolaasti, tuskaani, kipuani, ymmärrystäni
ja päästin irti tuosta vihasta.
Tuo raskaimpana kalvanut taakka tippui mieleltäni,
jota olin jo pitkän matkan kantanut ja
tuo huojennus mitä tunsin, valoi minuun uskoa
että uusi tilanne elämässäni voisi alkaa.

Siispä tuon kaiken valoon rakkaani, anteeksi erehdykseni
anteeksi vihani kohtaasi, et tarvinnut minun vihojani päällesi
Olin kuin musta myrsky pilvi happosateineen
syövytin yhteytemme, viljelin vihaa välillämme
Sitä satoa en olisi koskaan tahtonut nähdä
mustaa kasvustoa, silmien kantamattomiin
mustaa viljaa, jolla ruokin itseäni ja voin niin pahoin
anteeksi rakkaani, kuinka hyvittäisin tämänkin vääryyden
jonka sinua kohtaan tein?

Anteeksi vuolas rakkauteni, kun sinua vihan padoin
yritin noin padota taakseni, pois luotani ja ylitse vuotavasti särjit padon
siirsit sen kuin korren, palautit minut alkuasetuksiini.
Annoit säväyksen jota en edes voinut ymmärtää.
Olethan tuo lempeä kiintymys jota sinua kohtaan niin tunnen
Olethan tuo herkkä kosketus jonka tunnen ihollani kun rupean nukkumaan
minne oikein viet minua?
Olethan se paatunut romantikko, joka uskoo kaikista hyvää?
Että elämä voittaa ja kaikki kääntyy parhainpäin?
Olethan kanssani vielä tulevatkin vuodet?

Vai onko
Minun on annettava sinun mennä
kun et enää ole luonani
minun on päästettävä irti
kaikesta siitä, mitä niin kaipaankaan
voinko koskaan elää niin
ilman sinua?
Sellaisena kun olin ehjä,
olinko ehjä milloinkaan?
Enkö vain nähnyt kanssasi
kuinka rikki olinkaan

Sinä olit se joka
joka uskoi minuun
uskoi meihin
uskoi itseensä

sinä näit minut ehjänä
minä vain pelkkänä palojen kasana
on minun siis aika
koota itsestäni ehjä kuva

Kuka siis olet?
Aivankuin tuntisin sinut ennestään?
Ehkä tapasimme edellisessä elämässä,
jossa olimme jotain muuta kuin nyt


Kuka olet nyt?
Lähden ottamaan siitä selvää!

... ja niin ihminen katosi valokeilasta pimeyteen selvittämään mitä hän on nyt.



Olen huomannut että ihmiset pystyvät lukemaan omaa historiaansa vain taaksepäin, tulevaisuudesta on löydettävä kuva mitä kohden suunnata. Ilman että alkaisi elää päässään noita kuvia yhä uudestaan, valittu kuva on yleensä selvä ja määritelty, yleensähän me kaadumme omiin ajatuksiimme. Ainakin minä ja olen huomannut että yksinkertaistaminen toimii loistavasti ja niinkuin hetkessä eläminen ja niiden hetkien kulkuun vaikuttaminen. Olin pitkään vihainen, surullinen, ja kehossani oli epämukavaa olla. Siksi pakenin mielikuvituksen syövereihin ja kirjoitin tarinoita, joita nyt lukiessani huomaan mitä olen niin todella kaivannut ja mitä olen itselleni tehnyt. Toisaalta tarinani ovat auttaneet minua ymmärtämään mieleni maailman kehitystä suuresti. Tarinoita lukiessani huomaan miten ajatukseni ovat nivoutuneet eri henkilöihin ja olen käsitellyt mieltäni heidän kauttaan. Eräs tarina jota en ole julkaissut, käsittelee sitä miten hyljätyksi tulleet, samoihin oloihin joutuneet lapset, nyttemmin tarinassa aikuiset ovat lähteneet ponnistamaan samasta lähtökohdasta
ja kuinka erilaisiin johtopäätelmiin he ovatkaan tulleet ja kuinka erilailla he ovatkaan nähneet maailman ja siksi päätyneet niin eripuolille ajattelussaan. Kaikkihan riippuu siitä mitä näkökulmaa painottaa elämässään, etsiikö jotain ja kun etsii mitä tekee sen löydettyään? Päättääkö etsiä kauniita asioita elämässään ja tehdä kauniita asioita vai päättääkö löytää vain valittamisen aihetta? sitä kaikkea mikä tuntuu pahalta? Tuo paha saa olonkin tuntumaan pahalta, yhä kurjemmalta ja itsensä alistumaan maailman ja tilanteiden uhriksi. Kun näkee hyvän, saa hyvää oloa, onnea ja tyyneyttä, voimaa tehdä asioita, innostua. En tarkoita että kaikki tuo häipyisi elämästä, en todellakaan, tarkoitan vain sitä kuinka ajattelumme muuttuukaan näkemään asioita eri tavalla.
Joskus ne ovat toisen kauniit sanat jotka herättävät, ja toisinaan ne ovat ne rumimmat sanat jotka saavat ajatuksemme heräämään. Palaan takaisin siihen että koin siis vihaa ja muita ns. ikäviä tunteita. ja käsittelin niitä tarinan muodossa jotta oppisin ymmärtämään mitä nuo tunteet minussa saavat aikaan. 

Huomasin suureksi asiaksi sen että minun oli kuoletettava ajatukseni joistakin hahmoista, olihan minulla murhaaja tarinassani, jolla pystyin purkamaan kohdistamalla vihan tunteita. Tein hahmon kautte asioita tarinassa joita en oikeassa mailmassa koskaan tahdo tehdä. Sanoisin sen olevan turvallista tunteen purkua, koska, joillakin hahmoilla oli todellisuuspohjaa ja joillakin ei, mutta totesin että tuollainen, ajatuksista luopuminen, siitä millainen toinen on minun mielestäni. Oli vapauttava ja puhdistava kokemus, koska vasta sitten pystyin näkemään ihmisen tai hahmon uudella tavalla. Huomattavaa oli kuinka välillä vihasinkaan itseäni, ja silloin eläydyin uhrin osaan, olen ollut siinä oikein loistava vaikka itse kehunkin. Olen onneksi itseni kehumisen, vihaamisen sijasta ja se on tuottanut tulosta ja huomannut mihin haluan oikeasti keskittyä, mitä oikeasti tahdon elämääni. Millainen oikeasti tahdon olla, mitä minun tarvitseekaan tehdä ollakseni jotain jota tahdon? Ja olen ottanut opikseni ettei se tule ainakaan odottamalla että muut tekevät sen puolestasi. 

Tarvitaan tekoja, toimintaa ja työskentelyä palapalalta, itsensä korjaamista takaisin oikeaan suuntaan, muistutusta, jatkuvuutta, rituaaleja jotka saavat hyvälle mielelle. Haluamani elämä tarvitsee tekoja joita haluan. Esimerkkinä. Rakkauden täyttämä elämä tarvitsee rakkauden tekoja, onnellinen elämä onnellisia tekoja, mitä haluat sitä teet ja se tulee osaksi elämää. Itse halusin halauksia, joten aloitin halaamisen, halusin hymyjä aloitin hymyilyn, niin yksinkertaista. Halusin tuloksia aloitin työn niiden eteen.

En koskaan ole tosissani vihannut ketään ihmistä, olen vihannut tekoa jonka hän on tehnyt. Syyllistänyt toisia ja itseäni, huomatakseni senkin turhaksi. Nuo syyllisyyden pistot. Millä teolla pystyy korvaamaan aiheuttamansa haitan? Se joka syyllistää vain toisia olisi syytä katsoa peiliin ja syyllistää välillä itseään tunteakseen miltä se tuntuu, niinkuin eräs tuomari nodredamen kellonsoittajassa. 

Kuka on vihasi arvoinen? Tietääkö ihminen edes että vihaat häntä? Mitä siitä vihaamisesta hyödyt? Minä en mitään. Viha luo vain risuja välille. Jokainen haavoitettu tahtoo olla yksin, löytääkseen jälleen itsensä.
Lopulta huomaamme nimittäin elävämme itsemme kanssa, toisten kanssa. Ja silloin huomaamme arvostavamme myös yksin oloa aikaa itsemme kanssa. Ajatustemme kanssa ja ymmärrämme ettei koskaan ole tylsää kun pystyy ohjailemaan omia ajatuksiaan. Kulkiessaan kuumaa auringon häikäisemää tietä, pystyy kuvittelemaan talven kylmän viiman ehkä helpompaa on talvella pimeässä kuvitella itsensä kesän aurinkoon.
Ajatuksillasi on valta juuri sinuun. Päätä siis itse mitä ajattelet!

Välillä voi olla parhainta oppia tyhjentämään mielensä  ja vain olla ja tehdä asioita. Mennä automaatilla ja nauttia hetkistä. Päästää irti noista itseään vahingoittavista ajatuksista, kummassakaan ääripäässä. Ymmärrys kuinka elää vihantunteiden aikaan ja ilon tunteiden aikaan ja muiden tunteiden aikaan antaa jo suuren tyyneyden siitä että hallitsee jotain. Ainahan tietysti tulee tilanteita, joissa jokin on liikaa tietylle sietokyvylle, se kun on saanut sen kuuluisan viimeisen pisaran ja kaikki tulee yli. Ehkä kyse on vain siitä mihin kanavoi nuo suuntautuvat energiat, asioiden ratkaisuihin vai johonkin muuhun?






    

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Muistoille, elämille ja tarinoille!

Muisto

Ohi lipuvat päivät
siinä vierellä oot
ja ajan mukana
katoat ilmaksi.
Hetki vain ajankulkuun
ja oot jo mennyt.
Tässä oot koko elämän ajan
katsoen kuinka
vuodet vaihtuivat,
vaihtuivat ihmisetkin
ympäriltä katoavat hetket,
vain ollen
katsellen elämää,
silmästä silmään
eläen elämää.
Se jo tähän hetkeen tullut on
jolloin jätetään hyvästit,
vilkutetaan viimeiset jäähyväiset.

Ymmärretään elämästä
Halataan kun ollaan lähekkäin
Rakastetaan kun ollaan lähekkäin
Viedään toisemme sinne,
mitä haluataan toisillemme näyttää
Kokea elämässä.
Eläytyä toistemme iloon ja riemuun
kietoutua elämään ja sen kiertoon.

--- Salla 6.5.2015


Muistoissa on monta hyvää hetkeä, jotka ovat muistelemisen arvoisia, Suurin osa niistäkin on tullut ihan itsestään kun on elänyt elämää sen enempiä miettimättä, ihan vain hetkessä liidellen. Silloin kun on ottanut oman kehon haltuun ja tehnyt sillä jotain vaikka antautunut hyvään keskusteluun, opetellut rullaluistelemaan, 
hyppinyt naurusta silmät kyyneliä tihkuen
Itse asiassa kirjoittaessani päädyin useaan mielikuvaan ja tapahtumaan, muutamaan oikeaan muistoon ja siitä ajatusten sarjasta mielenkiintoisinta oli se kuinka näin itseni istumassa keittiön penkillä, ja kuinka elämä ympärilläni liikkui ja minä vain istuin paikallani. Katsoen kuinka ihmiset vaihtuivat pöydän ympärillä ja kuinka he katosivatkaan pois. Sitä kuinka ikkunan takana vaihtui maisema syksystä-> talveen ->kevääseen ja kesään ja yöhön ja päivään ja minä vain istuin penkillä. Pimeydessä ja valossa, yksin ja yhdessä, se kuinka tunnen ihmisen muiston vierelläni ja kuinka se haipuu pois. Katoaa ajan mukana, häviten vähitellen, kuin lämpö tasautuen lopulta. Kaikki lähti tähän ideaan siitä kun pikkusiskoni kanssa mietimme millainen olisi jonkun huoneen elämän tarina, ketä siellä olisi käynyt, mitä siellä olisi tehty, se olisi kuin läpileikkaus aikaan tuossa huoneessa. Elämän jatkumoon aikaan. Huoneen synnystä, kuka sen maalasi työ miehistä ja heidän puheistaan,  ensimmäisistä asukkaista, heidän kasvustaan, otteena elämästä. Kaikki mitä tuo huone on nähnyt. Syvällisemmäksi tämä meni siinä vaiheessa kun ajattelinkin tuon keittiön silmieni taa ja itseni katselemaan silmieni taa"ikkunoista" maailmaa. Päästäänkin siihen mitä ihmiset näkevät kun he elävät elämäänsä. He ovat aina yksin vaikka olisivatkin yhdessä, Mikä elämän tarina, kaikki mitä olen nähnyt? Tosi paljon! Entä talot, jotka ovat olleet monia vuosisatoja, mitä ne ovat nähneet? Mitä tietyt paikat ovat nähneet?
Kuinka monta ihmistä tästäkin on kävellyt ennen minua ja millaiset heidän tarinansa ovat olleet? Ovatko he katselleet samoja maisemia kuin minä? Mitä he ovat ajatelleet ja miksi? Voisinhan tuijottaa sinuakin silmiin tietämättä mitä ajattelet. toisaalta voisin katsoa silmiisi ja tietää ilmeestäsi mitä ajattelet. Ehkä ne olivatkin vain sukat jotka unohdit pyykistä eilen kun pyysin sinua pyykkäämään. Toisaalta ne aivoituksesi mitä ajattelet ovat vain sinun paljastettaviasi, kerrot kun tahdot ja koet olevan niiden kertomisen aika. Toisinaan olemme olleet liian hiljaa ja tarvitsemme sanoja. Toisinaan olemme puhuneet niin paljon että mielemmekkin kaipaa hiljaisuutta ja lepoa. Niin kuin minä nyt tarvitsen mennä nukkumaan


Tänään ikkunallani paloi kynttilä muistamisen arvoisille ihmisille, heille jotka ovat ottaneet osaa minun elämääni tavalla tai toisella. Heitä on paljon,
ja anteeksi niille jotka olen unohtanut, elämä vie meitä jokaista eteenpäin, jokainen lehti elämän kirjassa tuo uudet mielenkiinnon kohteet joihin katse tarttuu, joten joidenkin on aika mennä ja vaihtua,
elämähän vie tunnetusti mennessään.

Kevät päivänä

Kevään kunniaksi, elämästään onnelliset
Suutelevat omenan vaaleankeltaista aurinkoa,
jokaisessa säteessään on rakkautta ja tuo rakkaus
on auringon paistetta sielulle.
Jokainen hetki on kuplivaa riemua, elämän iloa.



























Rakas ystävä joka luet tätä,
voin nähdä kuinka mielesi
hakeekaan sanoilleni merkitystä.
Niinhän me kaikki haemme
toistemme sanoille merkitystä.
Olemme kuin puro
liikumme toistemme sanoilla,
yhteisillä päätöksillä
kuroudumme toisiamme kohden.¨

Sanattomana ravistelen korvaasi
kovemmemmin kuin yksikään ääni tai laulu.
Hiljainen tuuleen jätetty kuiskaus,
kadoten samalla huulilta kun on lausuttu ääneen.
Minne ääni hajoaa? Minne se oikein katoaa?
Kuuletko kuinka saippuakuplat iskeytyvät maahan?
Kuulen vain sen kuinka ne rikkoutuvat.
Kuplat kuinka ne tanssivatkaan veden pinnalla,
liitelevät pitkälle, lopulta kuin usvaksi kadoten.
Kuinka tuuli kietoo niihin sormensa
ympäröi ne ja heittelee niitä.

Valonsäteet särkyneet veden pinnasta,
kuvastuen irronneina kierteinä, aaltoina
säikeinä.
Kuin tuulessa leijuvat hiukset
Kaukana laivan humiseva hengitys
Autojen murisevat vatsat
Aikaan kerrostuvat kokemukset.

Meissä sitä upeaa ajan hehkua,
jota on jokaisessa joka elää itse elämää!
Kokee sitä hetkissä
ja nauttii niistä jakaisista kokemuksista.