Kivisellä polulla

Kaaduin mä kerran vesilätäkköön, vaatteeni aivan märkinä nousin ylös ja itkin. Kaaduin pyörällä ja polveni verillä kun osuin  mä tiehen, minä nousin ylös ja itkin. Kaaduin lumen peittämään lehmän läjään haalarit ylläin, minä nousin ylös ja itkin.

Esimerkkinäni nämä fyysiset kaatumiset ja itkemiset, jokaisesta kaatumisesta ja itsensä satutetuksi

ja noloksi tunteminen kokemuksesta on noustu, ehkä kovia kokeneena vaan entistä ehompana. Nämä ovat menneet nopeasti ohitse, on niitä muisteltu, kipuina ja kokemuksina myöhemminkin, ne vain eivät ole tuntuneet enää niin pahoilta, pikemminkin ne ovat alkaneet muuttua huumoriksi.

Mietin sitä kuinka kamppaammekaan välillä itsemme omilla ajatuksillamme yhtä taidokkaasti nurin, kuin kaksi vasenta tai oikeaa jalkaa. Kuinka niin seikkailemmekaan ajatusvirheiden viidakossa. Juurakko jota emme huomanneet ja makaamme naamallamme maassa. Itkemme jälleen kun meihin sattuu niin...niin paljon. Ovatko ne edes virheitä, ehkä ne ovat vain kokemuksia jotka ovat koskeneet hyvin paljon. Jokainen on varmasti ajatellut ja olettanut jotain toisesta. Ja kun tuo olettamus on rikottu, rysäyttämällä koko kuvitelma kerralla alas. Kaikki ajatus työ on alkanut uudelta pohjalta, uudesta näkökulmasta.

Lopulta kysehän on siitä mitä on valmis tekemään tallotuksi tulemisen jälkeen, nouseeko uudelleen kasvamaan, yhä uudelleen. Kerta toisensa jälkeen. Taipuuko vai katkeaako elämän edessä.

Elämässä on joko kasvettava tai kuoltava, kun näitä kumpaakaan ei tee niin kituu.

Pystymme vaikuttamaan joihinkiin asioihin, suureen osaan asioita, kuten vaikuttimiin joiden pohjalta toimimme (taivunko vai valitsenko katkeamisen). Joissakin asioissa pystymme vain korjaamaan vahingot, katkeamat lastoitetaan ja ne vaativat pitkän ajan korjautuakseen. Kun maito kaatuu pöydälle, emme pääse ajassa taakse päin pysyvästi voidaksemme jättää kaatamatta mukia pöydällä. Voimme tietysti kuvitella ettemme kaataneet maitoa, lopulta huomaamme kuitenkin kuinka pöydältä lattialle valunut maito herättää meidät todellisuuteen kastelemalla varpaamme. Saa meidät näkemään ja tekemään asialle jotain.

Lopulta kaikki mikä on vienyt jalat alta elämässä, on jääneet parhaiten muistoina mieleen

juuri ne venymiset, joiden jäljiltä seisot hädin tuskin pystyssä. Ne joista olet kivunnut ylös viimeisillä voimilla, kaikkesi antaneena. Kun elämä on koetellut, ja olet nähnyt maailman uudelta suunnalta, vaikka selällään lehmänläjässä makaamalla. Eipä siinä juuri muuta voi kun nousta/ maata vielä vähän pidempään, pestä likaantuneet vaatteet, ottaa ilo irti siitä että voi kertoa miltä se tuntui. Ravistella loputkin ylpeydet pois ja jatkaa matkaa hieman humoristisempana, avarakatseisempana, ehkä hetken haisevampana, silti kokemus rikkaampana ja taipuvampana, kuin kokemusta ennen.