Last samurai

NoKuinka voimmekaan palvella paremmin omaa maata, kuin opettaa oppilaitamme paremmiksi ja taitavammiksi kuin itse olemme. Opettaa heitä löytämään itsensä ja oman äänensä. Ja kaiken tämän tehden kunnioituksella opastettavaa kohtaan. Arvostamalla häntä  jakaen hänelle kaiken tiedon ja taidon, jonka itse hallitsee.

Kyse on oppimisen halusta, mitä tahdommekaan oppia? Kuinka sen teemme? Kuinka sinnikkäästi tahdomme jotain, minkä vuoksi taistelemme?

Saimmeko taistelemalla kunnian takaisin vai saimmeko kunnian jäämällä henkiin? Minkä vuoksi arvostaisin vain häntä? Mitä arvostettavia luonteen piirteitä itsessäni on? Entä hänessä tai hänessä? Tai seuraavassa? Mihin riennämme, minne kaikilla on niin kiire? Uudistamaan mitä ja miksi?

Kaikki elävä on kunnioitettavaa elämänsä vuoksi ja kaikki kuolema eletyn elämänsä vuoksi, ketä kaikkia kerkeämmekään koskettamaan elämämme aikana?
Ja miten meistä pienellä asialla voi olla niin suuri merkitys toisen ajattelun suunnan muutoksiin?

Kuinka palvella heitä jotka ovat omaa maailmankuvaamme noin muuttaneet? Ketä opimmekaan rakastamaan ja miksi?

Tässä elokuvassa käsitellään menettämistä, ja jatkamista senkin jälkeen. Kuolema pysäyttää ja silti on tehtävä askareita, jotka on velvollisuus tehdä, kunnia tehdä. Mistä etsiä täydellisyyttä? Mitä se onkaan? Kaikella on väliä, kuinka sen tekee? Niin anteeksi pyynnöllä kuin sen anteeksi saamisellakin

Sisällään kantaen hiljaista surua, he kulkivat eteenpäin.
Kunnioittaen kunniaa, jonka olivat toiselta saaneet,
täyttäen tehtävät jotka oli tehtävä.
Etsien täydellisyyttä arjessa, yhdellä mielellä
käyttäen käsiä, liikkuen liikeitä seuraavaan
jatkaen, uudelleen suunnaten,
rakastaen ja palvellen,
elämän täydellisyyttä kuunnellen.

Itkin jälleen silmät punaisina tämän leffan mukana, miten kuvat voivatkaan saada samaistumaan ja kaipaamaan, jotain roolien mukana. Kuinka isä rakastaa poikaansa? Kuinka vaimo miestään? Kuinka poika isäänsä? Millaisella rakkaudella on voimaa? Menettäminen saa meidät näkemään kuinka paljon jotain oikeasti rakastamme ja suurimmat menetykset saavat itkemään? Ne saavat ymmärtämään kaiken sen kivun ja tuskan, jota koetaan kun menetetään jotain hyvin rakasta, jolla on arvoa, jota kunnioitetaan.  Myötä elämisen taito tuo hiljainen täydellisyys. Palvelemisen taito kunnioittaen toisia eläviä ja heidän elämäänsä

Moulin Rouge

Tämä on yksi suosikki leffoistani ja minun on pakko sanoa. En tykännyt tästä ensimmäisellä katselu kerralla, koska en kerennyt ymmärtämään kaikkea. Toisaalta siksi leffaa onkin ollut mukava katsoa uudelleen ja kulkea tarina eri henkilö hahmojen näkökulmasta läpi.

Moulin Rouge on siis värikäs musikaali ja tapahtumaa siinä riittääkin moneksi: On
kauniita pukuja, draamaa, juonia, rakkautta, mustasukkaisuutta....
Leffaa katsoessa voi bongata myös monta tuttua laulua ja kerronta on elävää, erilaista.

Tämä leffa on ollut itse asiassa kestosuosikki, koska muista nauhoittaneeni tämän vhs:lle telkkarista, jokunen vuosi ilmestymisen jälkeen, joka tapahtui 2001. Nauha on jo hävitetty, mutta muistan siinä olleen hieman eri tekstityksen kuin dvd versiossa.

Olette varmaan huomanneet että useammassa leffassa on musiikkia, teatteria, draamaa, kirjoittajia, sillä näyttämö taide ja elokuvat ovat kiehtoneet minua aina. Kirjoittamisestakin minulla on jo uraa 20 vuotta pöytä laatikkoon, päiväkirjaan, paperilappuihin, ostoskuitteihin, värityskirjoihin.

Kirjoittaminen on minun himoni ja huomaan etten voi pakottaa sitä väkisin. Minulle inspiraatio on himo saada kirjoittaa, tunne kuin kehoa ei olisi vain että mieli lentää. Sanoen sanat suullani, käsilläni, kynälläni.
Koko keho resonoi, mieli on yhtä kuin käsi ja toisinaan mieli on nopeampi ja on pakko äänittää. Etteivät hyvät sanat unohtuisi tulvansa alla. Jostain nuo sanat tulevat?  Aivan kuin lintu lentäisi, kirjoittaminen tulee luonnostaan.

Pakottautuessani kirjoittamaan jotain mitä en halua, sanat tuntuvat takkuavan ja ovat epäjärjestyksessä, logiikkakin sanojen paikoissa kärsii. Ollen vain huonoa, vieden voimat minulta ja ehkä lukijaltakin. Onneksi editoin jossain määrin huonoa tekstiäni hyvinä päivinä. Ette halua sitä kuraa niskaanne, täytesanoja täytesanojen jälkeenkin, ympäri pyöreää ja sanottavana ei mitään.

Vaikka tykkään kuvailla laveasti, tykkään asiasta, onko tällä tiedolla hyötyä? Saako siitä jotain itselleen kun sen lukee vai onko se tyhjääkin tyhjempi kokonaisuus.

Ja mitä tällä kirjoittamisellani on yhteistä leffan kanssa. Katsokaas Christian kirjoitti oman rakkaustarinansa leffassa. Ja hän ei voinut kirjoittaa rakkaudesta ennenkuin oli rakastunut.
Siispä hänen rakkaustarinansa kerrottiin jotta hän voi kirjoittaa sen.

Minun rakkauteni on kirjoittaminen, enkä minä voisi kirjoittaa kirjoittamisesta ennenkuin olen kirjoittanut. Hassua sanoisin.

Anonymous

Kuinka monen huulilla sanani kaikuvat,
vai vajoanko hautaan kadotettuna?
Kenen sanoja suuni toistaa,
kenen keskustelut noin kokoaa,
kenen tarinaa kertoa saa?

Kenen nimellä sanamme kuulluiksi tulevatkaan?
Kenet he muistavat?  Näyttelijän, kirjoittajan,
sen joka esiintyi minuna vai muistavatko he vain sanat.
Jotka kerran kuulin mielessäni, ajatuksissani,
jotka kirjasin ylös, saadakseni ne pois päästäni.

Kuulen noiden äänien kuiskivan korviini,
näen heidät edessäni, koen heidän kanssaan.
Kirjoitan unohtaakseni, kirjoitan ollakseni hiljaisuudessa,
kirjoitan ettei minun tarvitsisi keskustella.

Mistä mieleni hahmot teille noin kertovat?
Sävelin taisteluihin vievät, rakastavin äänin teitä noin kutsuvat,
viekkaasti valtaan, murhaan, kuoloon katsomaan.
Petetyksikin ehkä tulemaan,
Himossasi kitumaan, tuskissasi kulkemaan.

Ei sanani sinusta kuulua tee,
ehkä kuunnellun, kuka lie.
Voit heittää sä arpaa kanssa kuninkaiden,
nähden haamut,neidot, aasitkin
lehdoissa suunnistaen.

Ollakko vai eikö olla? Siinäpä on tää pulma sulla,
kuullut oot mun näytelmistäin, mut ootko varma
kuka oon nimeltäin? Siispä hyvästi jää nyt
mun lukija ystäväin,
Mun juotava on
jo tätä myrkkyäin.

Perjantai 13.11.2015 salla

Shakespearen elämää käsittelevä elokuva tai yhtä vaihtoehtoa niistä.

Hän on kirjoittamiseni yksi esikuva, sillä hänen sanansa soljuvat, kuin tanssi helppolukukuisesti puhujan huulita kuulijoiden korviin tai lukiessa musiikkina mieleen. Noiden sanojen vahvuutta on tunne, rikas ulosanti, vahvuus ja rohkeus tuoda julki tradegiat kuin rakkaustarinatkin. Sekä syvimmät salaisuudet ihmismielen ja todellisuuden. Hän on jo mennyt ja sanansa elävät yhä? Kuinka hän sen teki, nuo teokset, joita näytellään yhä?
En viivytä teitä enää, katsokaa kuunnelkaa ja hämmästykää, kun kuuntelette tätä kirjoittaja selviytyjää.

Romeo+Juliet

Luulen kaikkien tietävän Shakespearen Romeon ja Julian idean, tämä versio on tuotu lähemmäs 2000 lukua (1996 ilmestyi). Tässä päivitettyssä versiossa heilutetaan pyssyjä, kaahaillaan autoilla, ollaan bileissä jne.
Kertoo edelleen tarinan rakkaudesta vihan keskellä ja se sai minut miettimään:

Kenen vihaa kannamme mukanamme?
Opimmeko vihaamaan samoja asioita kuin vanhempamme?
Mitä he siis vihaavat ja miksi?
Miksi me itse vihaamme samaa asiaa? 
Mitä vihamme meistä kertoo? Onko silloin aika tutkailla itseä vai vihata tunne täysillä pois ja ajatella vasta sitten? Vai toisinpäin?

Kuka on saanut vihamme arvon, emmekö hyväksy häntä vai tuota vihaamaamme asiaa hänessä vai itsessämme? Mikä on se syvemmällä oleva tunne, joka ärsyttää?
Mikä yleensäkkin ärsyttää? Mikä tekee ihmisestä ärsyttävän? Mitkä tavat ärsyttävät? Kannattaa tutkailla sarjojen, elokuvien ynnä muiden pahiksia! Mikä tekee heistä raivostuttavia? Vai sankareita?

Mikä lietsoo vihaa? Milloin ja mistä asiasta raivo nousee pintaan?  Mikä hillitsee ja rauhoittaa vihaa? Vähentää ärsytystä.

Iskeekö ärsytys ja raivo kun useampi asia menee huonompaan suuntaan?
Kun olo on päänsärky, musiikki liian kovalla, asento epämukava, joudut tiskaamaan ja näät toisen makoilemassa mukavasti ja silti vain valittaen kaikesta. Ilman kummempaa syytä edes valittaa mistään...

Kuinka paljon kestämme tuskaa? Kipua ja miksi yleensä puramme vihan ulkoiseen kohteeseen? Tai niin luulemme sillä emme nää sitä sisäistä vihaa jota mielessämme syyttelyillä harjoitamme. Moitimmeko itseämme? Kuinka usein? Kenen äänellä? Minusta Thomas Harrisin  punainenlohikäärme on esimerkki tästä kuinka ääni on jäänyt päähän häpäisemään häntä ihmisenä eikä tekona kastella oma vuode (onko se edes hävettävää? Lapselle, vahinkoja sattuu) ja häpeä tunteena on voimakas syyllistäjä joten häpeän aiheuttaminen lapselle vahigoittaa helposti häntä. Enkä ole nyt sitä mieltä etteikö punainen lohikäärme olisi mieleltään viallinen vaan se mikä aiheuttaa vikoja mieleen, jotta niitä voitaisiin  ennalta ehkäistä/torjua/ puuttua niihin ajoissa.

Takaisin vihaan aiheuttaako viha häpeää? Häpeä ainakin vihaa. Eli kun häpeämme, syylistämme itseämme? Ja vihaamme syylistäjäämme? Itsevihan kierre
Kerrytämmekö itsevihaa? Kuinka siitä pääsee eroon? Käsittelemällä tekoa joka aiheutti häpeää, niitä tunteita jotka jäivät tutkimatta, ehkä niitä tekoja jotka tuli tehtyä tai jätettyä tekemättä?
Miksi, miksi? Miten tämä kaikki vaikuttikaan sinuun?

Mitä tuolla itsevihalla ja itsesyyttelyllä kuvittelemme tekevämme?  Saavan paremman olon kuinka? Miten? Tuo ainainen itsensä nälviminen pitää haavat auki ja ihmisen katkerana. Itse itsensä uhrina, eikö ollut tarpeeksi kauheaa että niin tapahtui kerran? Miksi jättää muistutus päälle ja elää sitä hetkeä koko ajan uudelleen? Mitä emme ole ottaneet tästä tapahtumasta opiksi? Mikä siinä on vielä käsittelemättä? Mikä siitä vielä muistuttaa mikä siitä on vielä hyväksymättä? Sekö että vihasin ja häpesin itseäni? Vai se että syyllistin itseäni?

Toista vihatessa mistä häntä syyllistämme? Ja miksi? Miten niin hän ei saa olla sellainen kuin on?
Kumpi on se joka joustaa ja muuttuu? Muuttuuko toinen hänen mukanaan? Onko hän rakkautemme arvoinen että viha väliltä voi poistua, vai onko hän vain vihan arvoinen ja rakkauden on poistuttava? Vai eikö hänellä ole kunpaakaan arvoa?

Kuinka pitkälle olemme valmiit menemään rakkauden tai vihan mukana ja miksi?

Green mile

Elokuva kertoo kuolemaan tuomittujen osastolla työskentelevien elämästä ja vangeista, jotka odottavat teloitustaan. Tarinan kertojana toimii siellä työskennellyt Paul Edgecomb.

Millaista on olla kuolemaan tuomittu? Tietää lopun olevan kohta lähellä? Mitä oikeasti katuu? Mitä oikeasti kaipaa? Mitä kuolema pistää ihmiset ajattelemaan? Elämää ja kuinka he ovat sitä eläneet. Miksi he ovat sitä niin eläneet?  Mikä on tärkeää? Rakasta? Mitä arvostamme?

Ketkä ovat tehneet elämästä elämisen arvoista? Mikä hetki/hetket ovat muuttaneet elämän suuntaa? Jokin muisto joka on ja pysyy mielessä haihtumatta sieltä koskaan pois? Jotkut sanat jotka merkittiin muistiin polttokirjaimin, mitä ne sanat ovat? Kuka ne sanoi ja mitä ne merkitsivät  sinulle? Mitä tuo henkilö sinulle merkitsee/merkitsi?

Muistot nuo sanat, tunteet, kuvat, jollain tapaa ne ovat meihin rekisteröityneet ja tunneskaalaavaat meidät aika ajoin takaisin siihen kohtaan elämässämme. Tehden aikahypyn mielessämme takaisin menneisyyteen.

Minkä arvoisia ihmiset ovat? Millainen heidän oman arvontuntonsa on? Tuo itsetunto? Minkä tekojen kanssa pystyy elämään?  Minkä arvoista on rakkaus toista kohtaan? Mikä ihmisessä on arvokkainta ja millä arvolla näämmekään toisemme?

Mikä arvottuu korkeimmalle ajattelussa? Elämässä? Tekemisessä?
Mitä arvokkuus on? Mikä on se ideaali ajatus johon voimme vertailla tekomme toimivuutta? Työmme tulosta? Ideaali vakio joka on muuttumaton, kaikkien ymmärrettävissä. Käsite jota voimme muokata oman luovuutemme kautta. Idea pöydästä, olen nähnyt elämäni aikana jo todella monta pöytää ja ymmärrän käsitteen pöydästä.

Arvotamme hyvempää ja huonompaa, verrattuna mihin aikaisempaan työhön, toisen työhön? Kenen työhön miksi?

Mietin tätä piirtämisen pohjalta nyt: Jos nään kauniimman muodon joka sopisi paremmin kuvaan ja pystyn perustelemaan sen miksi vaihtaisin, esim. Katkonaisen epätasaisen viivan, suoraan linjakkaaseen viivaan, perusteena se tekisi kuvasta sulavamman ja kauniimman. Tai toisin päin
Tahtoisin epätasaista viivaa tuomaan rosoisuuden tunnetta, jättää katkoja jotka katsojan mielikuvitus saa täyttää! Kysymys kuuluu mitä olen hakemassa, mitä tavoittelen? Mitä tahdon olemassa olollani ilmaista, taiteessa jota teen näkyä? Mitä minä mielessäni käsittelen ja onko se sitä mitä tahdon? Vai mitä minun tulee opetella?

Millainen käsite mielessäni elää hyvästä ja huonosta?  Mikä arvo niillä on ideaani, tavoitteeseeni nähden, milloin olen tyytyväinen? Milloin voi jatkaa matkaa uuden opiskelun parissa? Mitä nään seuraavaksi?

Kuolema on luopumista vanhasta elämästä, vanhoista etenkin huonoista tavoista, tavoista jotka ovat tulleet tiensä päähän. Mistä muistoista pitelemmekään kiinni ja miksi?

Onko jo aika päästää irti?

Leon

Itse asiassa tämäkin on opettaja oppilas elokuva, kysymys vain on kumpi opettaa kumpaa? Oppiminen kun on vastavuoroista
Kerroin että kirjoitan kaltoin kohtelusta ja tässä on hyvä esimerkki käsitellä kaltoin kohtelua. Mathilda on kaltoin kohdeltu lapsi.
Onko elämä aina näin rankkaa?
On
Kaltoin kohtelu, mitä se on? Rakkaudettomuutta, välittämättömyyttä, oloa että parempi olla kuollut kuin täällä, solmun tunne mahassa, alituinen pelko, syyttely ja alistaminen. Vanhempien hälläväliä asenne. Lyöminen. Fiilis että on aina tiellä, tyhmä ja vain vaivaksi.

Mathilda sanoi että on rakastunut Leoniin. Tiedättekö miksi? Miettikää millaista on saada välittävä huoltaja kaltoin kohtelun jälkeen. Joka oikeasti on läsnä, opettaa asioita, välittää mihin lapsi päätyy.

Väitän ettei Leonkaan ollut ihan kasvanut aikuiseksi, ajatus maailmallisesti, hänen nuoruusvuosina tapahtuneen vääryyden vuoksi.

Ja  tästä elokuvasta herää kysymys pitääkö kaikkien päivien toistaa samaa kaavaa?  Millaisilla uusilla kokemuksilla maailmamme avartuukaan? Kun poikkeamme tietystä kaavastamme.

Myös elokuvan juoni oli erilainen, hyvis olikin palkkatappaja ja pahis huumepoliisi, siksi onkin kysyttävä kenen tarinan me näämme? Onko siellä sankareita ja roistoja vai vain ihmisiä joille tapahtuu asioita ja riippuen katsojan näkökulmasta mihin tulokseen päädymme.

Mihin ympäristöön ihmiset kasvattavat juurensa?

Kaltoin kohtelusta vielä tarina:  Olenko eläin? Koira, kissa, hiiri, karhu, susi vai pantteri? Vai ihminen?

Minulla ei ole arvoa, en ole toisten olevaisten kanssa yhdenvertainen, olen se jotain jota voi lyödä, jota voi hakata kun siltä tuntuu. Jonka voi sulkea häkkiin ja pitää siellä niin pitkään kuin sinne laittajalle sattuu sopimaan tai hän sattuu unohtamaan, minultahan ei ikinä kysytä mitään. En voi kun alistua kohtalooni olen ollut täällä syntymästäni asti ja näin minua on aina kohdeltu. Olen oppinut laumani tavat ja olen pahnan pohjimmainen, saan selkääni kaikilta, kun he katsovat sen tarpeelliseksi. Minulla ei ole mitään sanavaltaa keneenkään, kukaan heistä ei tunne myötätuntoa kohdallani, he vain käskyttävät, enkä voi kuin totella tai muuten saan selkääni, joten helpompaa on totella kuin ottaaturpa sauna ja tehdä työ kumminkin. Vaikka toisinaan he saattavatkin läksyttää minua vain omaksi huvikseen, se kun on vain tapa, jonka he kokevat oikeudekseen?

Vailla sanavaltaa mihinkään kuljen kuin sokea kädet sidottuna narunpäässä etten vain eksy, pässinä valmiina teuraalle. En elä kuljen vain massan mukana.
Kun kulkee alituisen pelon kanssa, niin että voi tulla millä hetkellä hakatuksi, kulkee ainainen pelkoharteillaan, eikä milloinkaan koe olevansa turvassa, aina jollain on keino höynäyttää, näpäyttää, ojentaa, hakata jollain tapaa hankattua, satuttaa sorrettua!

Satuin syntymään valmiiseen häkkiin ja kauan olen kaivannut tuonne vapauteen, jonka näen kaltereiden väleistä. Mutta siedän sen mitä täällä tapahtuu, koska niin on tapahtunut niin monet kerrat ennenkin, että olen turtunut siihen mitä tapahtuu, sillä se on minun normaalini.
Ja minua hieman askarruttaa mitä tuolla ulkona on? Minne edes lähtisin?  En tunne muutakuin tämän talon, nämä ihmisten nämä tavat?

He ovat antaneet minulle ruokani, he ovat huolehtineet minusta vai ovatko? He ovat kahlinneet minut kiinni itseensä. Olen heidän sätkynukkensa, en mitään muuta. He ovat kaltoinkohdelleet minua jo niin pitkään ja minä olen sen hyväksynyt, koska en tiedä omia voimiani, koska milloinkaan en ole niitä uskaltanut täysin kokeilla, koska minut on alistettu paikalleni. Pelkään muutosta koska silloin ottaisin vallan ja vastuun itsestäni. Pelkään että käyttäisin valtaani kuin he,
Kaltoinkohtelisinko muita? Sitä en halua!  En enää hyväksy kaltoin kohtelua! En itselleni enkä toisille!

Kumpi pahempi tuttu kaltoinkohtelu vai tuntematon uusi maailma, johon en ole vielä astunut jalallakaan?
Jokaiselle tulee rajansa vastaan, jolloin he joko kuolevat lopullisesti tai löytävät hampaansa. Ja hampaansa löytävät purevat kaikkia, koska he kokevat kaikkien satuttavan heitä. He eivät osaa enää hillitse itseään ja ottavat oman tilansa, jolloin he tahtovat olla yksin ja kokeilla voimiaan ja tuntojaan, ollen hieman sekaisin uusien tuntemusten pommittaessa aivojen ärsyke keskusta. He raivoavat ja poukkoilevat, joka suuntaan ja lopulta voimien huvennuttua vaipuvat nukkumaan silti valppaina puremaan jokaista joka sattuu tulemaan liian lähelle. He ovat silloin ottaneet vallan itsestä, omasta reviiristä, omasta alueesta jolle muilla ei oo tulemista.

Nään sinun tulevan lähemmäs kohti minua, murisen älä tule lähemmäs en tahdo tänne ketään! Hiljaa seurailet kauempaa minua ja minä katselen sinua. Olet vain siellä kaukana ja seuraat minua. Totun lopulta läsnä oloosi, jossa olet siellä kaukana ja katselet vain. Nään sinun syövän ja minun on nälkä. Lähestyn sinua hitaasti ja katsot minuun kun istuudun hiljaa valopiirisi laidalle.
Jaat yllätyksekseni ruuan ja ojennat omastasi minua kohti, paljastan hampaani ojennetulle kädelle, luulen sen olevan valmis lyömään. Lasket ruuan maahan ja siirryt itse kauemmas.

Katsot minuun ja minä sinuun,  sinä nyökytät ja rupeat syömään omaa osaasi. Minä lähestyn hitaasti omaa ruokapalastani epäilevästi ja jokaisesta rasahduksesta olen valmis pakenemaan.
Nälkä pistää minut etenemään varovaisesti ruuan luo, nappaan sen suuhuni ja pakenen pimeyteen hieman pois valosta, hämärän rajamaille. Näät minun syövän osani nopeasti, näät minun tuijottavan sinua. Katsot pimeyteen kunnes näät minun katoavan.

Annat minulle ruokaa useampana päivänä peräkkäin ja jään jo nuotion valoon syömään.... luotan jo siihen että annat minulle ruokaa, eikä kohotettu kätesi tarkoita hakkaamista. Nään kuinka katselet kaikkia haavojani ja arpiani, tulet joka päivä hieman lähemmäs ja eräänä päivänä sinä kurotat kättäsi ja jätät sen hieman irti minusta. Luottamustesti, luotanko sinuun niin että annan koskea itseeni.  Kuulostelen hetken itseäni ja painan sitten kasvoni vasten kättäsi. Olen valmis katsomaan mihin tämä vie? Liikautat kättäsi ja samassa säpsähdän ja pakenen, se on liikaa minulle tällä kertaa. Sillä jokainen haavani huutaa minulle, minuun koskee ja jokainen kosketus tekee kipeää.

Hienoa että olet sitkeä ja haet luottamustani, lopulta puhdistat ja sidot haavojani, korjaat minua kuin mestari työstää työtään. Minullanikin on työni antaa haavojeni parantua, osaa on pidettävä auki jotta kaikki mätä ja lika tulevat pois, osien on annettava arpeutua ja loppujen lopuksi kasvaa yhteen.  Olen sinulle kiitollinen kaikesta avustasi olet nähnyt minun heikkouteni ja haavoittuvuuteni ja ymmärtänyt olla kohdallani ymmärtäväinen ja lämmin. Olen parantunut.

Pyydät minut mukaasi, olet saalistaja ja katson sinua tarkkaan opin sinua. Jokaista liikettäsi, tapaasi, nään kuinka saalistat ja keräilet, lopulta metsästän kanssasi, välillä yksin.
Kysymys mitä sinä minulta opit kun opetit minut pärjäämään paremmin tässä maailmassa?

Phantom of the Opera

Kerronnallisesti tämä on kiehtova tarina ja musiikillisesti sykähdyttävää kuunneltavaa. Tarinana tämä kertoo: Opettajan ja oppilaan suhteesta, jossa oppilas Christine on kiinni isänsä menettämisessä ja tämän lupauksessa lähettää enkeli häntä vartioimaan. Luullen kummitusta kuolleen isänsä lähettämäksi enkeliksi ja kuuntelee hänen neuvojaan. Pohdin myös luuleeko hän kummituksen ääntä oman mielensä ääneksi? Vaikka se kuuluukin aivan eri henkilölle?

Sekä kummitus opettaja joka tahtoisi myötätuntoa ja rakkautta osakseen, eläessään yksin piilossa ja varjoissa teatterin kätköissä rujojen kasvojensa tähden, hän tahtoi piilottaa kasvonsa joista oli tehty pilaa, joita oli pelätty ja töllistelty. (Kysymyksenä mitä me itse tahdomme peittää ja piilottaa itsessämme? Mitä arpia me itse kätkemme toisilta suojaan? Mitä tarinaa itsessämme emme tahdo julki. Kuinka se voisi muuttaa tilannetta, jos sen kerromme? Kuka kertoo tarinamme ellemme itse? Ja jos emme kerro tarinaamme kuinka kukaan voi tuntea meitä? (Ja Ihmettelen itse miksi kirjoitan tätä me muodossa, taitaa olla sisäinen klonkku äänessä/yhdessähän me lukijan kanssa ollaan nähty leffa?))

Mietin hahmon kontrollin tarvetta, lapsuudessaan ollessaan sirkuksessa hän ei todellakaan itse saanut päättää mitä olisi tehnyt. Hän oli yksin vaikkakin ihmisten läheisyydessä. Ooppera talo oli hänen kotinsa, jota hän alkoi kontrolloida. Antaa käskyjä kuinka siellä tulisi toimia, tehkää sitä tehkää tätä. Äärilaidasta toiseen. Suistuen lopulta jälleen murhaamaan ja tästä alkoi kapina.

Sekä kolmantena sopassa Christinen lapsuuden tuttu Raoul joka toimi järjen äänenä sekä oopperan henkilökunnalle että Christinelle.

Tarina on luopumisesta vaikka rakastaisikin kuinka kovasti, eteenpäin menosta. Menettämisen tuskasta, prosessin hitaudesta. Tunteiden kärjistymisestä.
Ja jättää kysymyksen mihin ajatukseen onkaan itse jumittunut. Mistä ei haluaisi päästää irti?

Gladiaattori

Kysymyksiä joita elokuva pistää miettimään millainen on se koti, jonka vuoksi taistelemme? Minkä vuoksi me edes taistelemme? Onko meidän taisteltava? Mikä on ylhäistä ja mikä alhaista? Kateus? Kuinka paljon ihminen voikaan rakastaa perhettään?  Onko meillä yhtään ideaa, visiota, yhden ihmiseen unelmaa, viimeistä toivetta? Olemmeko lahjomattomia? Kuka on se joka osaa käskeä? Ketä kuunnellaan? Voitatko sinä yleisön puolellesi? Teetkö jotain ennen näkemätöntä, horjutatko näkymättömiä sääntöjä? Onko nimelläsi mahtava kaiku?

Gladiaattori on ollut pitkään yksi lemppari elokuvistani, koska se saa pohtimaan sitä mistä olemme kateellisia toisille? Ymmärrämmekö me sen että olemme kateellisia ja miksi? Olemmeko valmiit antamaan anteeksi niille joilta emme ole saaneet sitä jota tarvitsemme? Ja miksi tahdomme sitä juuri häneltä? Miten arvotamme hänet omaan elämäämme ja miksi?

Kuinka kateellisuus tekeekään meistä julmia? Jos minä en saa et saa sinäkään. Mistä sellainen katkeroituminen oikein kumpuaa? Mihin asioihin tuo kateellinen henkilö on laittanut huomionsa? Millaisia vihjeitä hän etsii? Mitä hän toivoo,millaisia kuvitelmia hänen mieleensä on kertynyt? Syntyykö kaikki se viha siitä kun toiveet eivät toteudu? Ja mahdollisuuksien ovi suljetaan hänen edestään. Se kun emme saa mitä tahdomme. Mitä se tarkoittaakaan itsellemme, sitä lienee hyvä miettiä.

Jokainen meistä voidaan korvata toisella henkilöllä, muttei hän ole sama kuin kuka minä olen ollut. Tämä pistääkin miettimään sitä ketä oikeasti jäämme kaipaamaan, ketä rakastamme ja miksi? Kenen läsnä olo tekee omasta olostamme mukavampaa?  Ja toisaalta myös he jotka saavat vihat päällensä ovat suuria opettajia, he kertovat mitä emme ainakaan halua, he ilmentävät huonoa käytöstä jne. Mistä opimme mikä on rakastettavaa. Vastakohdat!

Mikä tekee ihmisestä rakastettavan? Käytöstavat, mutta mikä on hyvää käytöstä ja missä tilanteessa? Siinä on elämän mittainen matka kulkea ymmärtääkseen. Ja entä jos ei ymmärrä mitä siitä? Mikä tekee ihmisestä vihatun? Käytöstavat.
Mikä käytöksessä ihastuttaa ja mikä vihastuttaa? Se kuinka suuri eroavaisuus oman ja toisen käytöksessä oikein on. Kun emme ymmärrä toista ja hänen periaatteitaan. Mitkä ovat periaatteet joiden pohjalta ihmiset toimivat kuin toimivat? Ovatko ne opittu kotoa vai keneltä? Mitä ajatuskaavaa on toistettu että on päädytty tähän tilanteeseen? Mille moraalisille periaatteille on annettu periksi ja kuinka monta kertaa on näin lepsuiltu itselle? Että ollaan päädytty siihen ettei enää omatunto kolkuta kun tehdään jotain julmaa? Ovatko muut ihmiset valmiita anteeksi antamaan sellaisia tekoja? Mikä on se syy taustalla miksi näin tehdään?

Kenelle annammekaan huomiotamme ja miksi? Keneltä sen eväämme ja miksi? Mitä elämämme meille kertoo, mitä vailla olemme? Mitä tahdomme saavuttaa ja miten? Miksi?

Kiitos niille kaikille jotka tekevät elämästä elettävän arvoisen ja heille myös jotka ovat tuoneet piikkejä, jotka ovat suunnanneet elämääni uuteen suuntaan.

Titanic

On tarina naisesta ja siitä kuinka hän valitsi valita oman päänsä mukaan,  eikä niinkuin hänen puolestaan oli valittu.

Tämä elokuva on pistänyt miettimään itsenäisyyttä.

Joten aloitankin kertomalla että näen naisen ja miehen ihmisinä, joilla on vain biologisesti eri sukupuolielimet ja siihen minusta erot sitten jäävätkin muuten olemme vain erilaisia ihmis yksilöitä, tunne skaaloin, mieltymyksin ja elämänkokemuksin. Olemme eläviä ja olevia olioita jotka harjoittelevat tekniikoita ja käyttävät niitä soveltaen eri asioihin. Olentoina olemme tasa-arvoisia, yksilöinä erilaisia ja tekniikoiden hallitsemisessa eri arvoisia, riippuen siitä kuinka paljon olemme työstäneet ja harjoittaneet tiettyjä taitoja olla jotain. Esim. Vaikka huippu kirurgi hänen on täytynyt opetella käytännön taitoja jne.

Pohdin sitä että jokaisen ihmisen pitäisi tehdä itsenäisyys julistus itselleen. Teininä yleensä tapahtuu niin, muttei aina ja silloin toinen ihminen jää toisen komennettavaksi. Hän siis alistuu toisen vallan alle, eikä saa päättää omista asioista. Ja siinä vaiheessa kun itsenäisyyttä ruvetaan haluamaan, tulee yleensä sota? Riita? Kahakka? Huutoa? Ja ovet paukkuvat!

Onko kyse silloin siitä ettei toinen usko toisen pärjäävän ilman hänen apuaan? Hän ei ole siis opettanut pärjäämään tässä maailmassa? Hän on antanut vain kalan, ei opettanut kalastamaan? Siispä jokainen ihminen joko julistautuu itsenäiseksi ihmiseksi tai jää toisen mielivallan alle. Niin voi käydä miehille sekä naisille, se ei katso sukupuolta. Ja yhdessä tekeminen vaikka tuo kalassa käyminen on mukavampaa kun kaikki osaavat, mietitään esimerkillä se että meillä on 10 ihmistä  joista yksi osaa kalastaa. Hän joutuu opettamaan kaikkia? Kaikki ei todellakaan halua koskea syötteihin, kalastaja laittaa ne? Muut odottavat, lopulta kalastus alkaa, kaloja nousee, muttei kaikki tahdo koskea noihin kaloihin. Kun opettajana tekee tämän toisten puolesta saa luultavasti tehdä sen aina. Laittaa madot ja ottaa kalat pois. Kun kaikki itse tekevät kaiken, he oppivat itsenäisiksi. Toimivat itse. Mietitäänpä lasten päiväkotia ja ulos lähtöä. Minä puen teidät sanoi hoitaja, pue kymmenen muksua ja aina joku joutuu odottamaan pitenpään kuin muut. Opeta lapset pukemaan itse, vaikka harjoittelussa menisikin pitkään on siitä lapsille enemmän hyötyä ja he kokevat onnistuneensa. Eipä ole sen jälkeen vaivaa pukea lapsia, kun he pukevat itse itsensä, joskin valvovien silmien alla, että tulee tarpeeksi vaatteita päälle. Opettaa siis ohjaamalla kuinka tehdään ja toisinaan on hyvä esittää kysymys miksi tehdään niinkuin tehdään? Jotta käytännötkin voivat kehittyä.

Oikeat kunnolliset, selkeät ja loogiset selitykset, näpäkästi tiivistettynä, saa oppimisen helpoksi. Ja kun oppii oppimaan ja tuntee siitä iloa, ei sellaisia ihmisiä voi pysäyttää joiden tiedon jano on valtava. He tahtovat kokeilla, testata, etsiä uusia muotoja toteuttaa itseään. Ketä olet valmis kuuntelemaan oppiaksesi? Onko hän vanhempi vai onko hän sittenkin nuorempi kuin sinä itse? Kysymys kuuluu mitä sinä olet valmis opettamaan ja oppimaan?

Titanic leffana käsitteli naisen elämän muistoja jotka muuttivat hänen elämänsä ja ihmisiä jotka olivat osallisina tuohon muutokseen.
Rose koki olevansa orjana menossa naimisiin. Hän oli äitinsä ja tulevan aviomiehensä alistettavana, eikä saanut olla oma itsensä. Se ajoi hänet epätoivon partaalle. Onneksi Jack puuttui tilanteeseen, muuten leffa ei olisi ollut Rosen tarina. 
Epätoivo ja rajoitettu oleminen, saavat voimaan pahoin, kun ne ovat toisen rajoja eivät omia. Kun toiset tekevät kaiken itsesi puolesta, niin mitä muuta silloin jää kuin epätoivo? Turhautuminen tilanteeseen? Millaisia pakokeinoja tuollaisesta alistetusta tekemättömyyden vankilasta on?  (Aion kirjoittaa kaltoin kohtelusta jossa sivuan tätä itsenäistymisen aihetta) sitä joko löytää hampaansa tai kuolee tavalla tai toisella.

Mitä naiset ja miehet tavoittelevat ja saavuttavat?  Mikä on heidän päämääränsä elämässä? Rose tahtoi olla oma itsensä ja vapaa päättämään mitä tahtoi. Rosen äiti Ruth tahtoi lapsensa hyviin naimisiin, säilyttää muistot. Laivan kapteeni tahtoi miellyttää lehtimiestä joka sai uutisotsikkonsa, joskin kapteeni koki karvaan epäonnistumisen kokeneena laivankapteenina antaen ajaa täyttä höyryä jäävuortapäin. Cal tahtoi Rosen ja oli hyvinkin mustasukkainen kun ei saanut. Molly tahtoi auttaa ja piti hauskaa. Spicer Lovejoy Calin oikea vihikoira oli uskollinen palkan maksajalle, vakaumuksellinen tottelemaan käskyjä keinoja kaihtamatta. Andrews hahmona oli mielenkiintoinen, hän oli laivanrakentaja, joka koki epäonnistumisen rakentajana, koska tiesi pelastusveneitä olevan liian vähän. Hänet oli jyrätty siinä kun kansi tilaa oli tahdottu enemmän. Hän koki velvolllisuudekseen auttaa samaan pelastusveneitä täyteen ja ihmisiä ulos laivasta vaikka tiesikin etteivät he kaikki tulisi selviämään hengissä.
Sitten Jack, mikä ajoi häntä eteenpäin? Seikkailun halu? Kaikki tai ei mitään mentaliteetti? Päivä kerrallaan missä ikinä meneekin? Jackilla ei ollut mitään mikä kahlitsisi häntä tiettyyn paikkaan tai tiettyihin sosiaalisiin ympyröihin.  Jack tavoitteli kaunista naista eri yhteiskunta luokkasta kuin itse oli, tutustui häneen,  sai hänet olemalla oma itsensä. Jotain erilaista mihin ensimmäisen luokan ihmiset olivat tottuneet. Hän oli vapaa, olemaan sellainen kuin oli ja oli sitä. Tavallaan Jack oli Roselle esikuva vapaudesta ja siksi hän lähti Jackin mukaan.

Päätänkin tänään kysymykseen kuka tai ketkä ovatkaan vapautemme, itsenäisyytemme, päämääränä esikuvia? Ketä tahdomme olla ja miksi? Ketä lähdemme seuraamaan, keneltä tahdomme oppia ja mitä? Miksi? Mitä tarkoitusta varten?