Leon

Itse asiassa tämäkin on opettaja oppilas elokuva, kysymys vain on kumpi opettaa kumpaa? Oppiminen kun on vastavuoroista
Kerroin että kirjoitan kaltoin kohtelusta ja tässä on hyvä esimerkki käsitellä kaltoin kohtelua. Mathilda on kaltoin kohdeltu lapsi.
Onko elämä aina näin rankkaa?
On
Kaltoin kohtelu, mitä se on? Rakkaudettomuutta, välittämättömyyttä, oloa että parempi olla kuollut kuin täällä, solmun tunne mahassa, alituinen pelko, syyttely ja alistaminen. Vanhempien hälläväliä asenne. Lyöminen. Fiilis että on aina tiellä, tyhmä ja vain vaivaksi.

Mathilda sanoi että on rakastunut Leoniin. Tiedättekö miksi? Miettikää millaista on saada välittävä huoltaja kaltoin kohtelun jälkeen. Joka oikeasti on läsnä, opettaa asioita, välittää mihin lapsi päätyy.

Väitän ettei Leonkaan ollut ihan kasvanut aikuiseksi, ajatus maailmallisesti, hänen nuoruusvuosina tapahtuneen vääryyden vuoksi.

Ja  tästä elokuvasta herää kysymys pitääkö kaikkien päivien toistaa samaa kaavaa?  Millaisilla uusilla kokemuksilla maailmamme avartuukaan? Kun poikkeamme tietystä kaavastamme.

Myös elokuvan juoni oli erilainen, hyvis olikin palkkatappaja ja pahis huumepoliisi, siksi onkin kysyttävä kenen tarinan me näämme? Onko siellä sankareita ja roistoja vai vain ihmisiä joille tapahtuu asioita ja riippuen katsojan näkökulmasta mihin tulokseen päädymme.

Mihin ympäristöön ihmiset kasvattavat juurensa?

Kaltoin kohtelusta vielä tarina:  Olenko eläin? Koira, kissa, hiiri, karhu, susi vai pantteri? Vai ihminen?

Minulla ei ole arvoa, en ole toisten olevaisten kanssa yhdenvertainen, olen se jotain jota voi lyödä, jota voi hakata kun siltä tuntuu. Jonka voi sulkea häkkiin ja pitää siellä niin pitkään kuin sinne laittajalle sattuu sopimaan tai hän sattuu unohtamaan, minultahan ei ikinä kysytä mitään. En voi kun alistua kohtalooni olen ollut täällä syntymästäni asti ja näin minua on aina kohdeltu. Olen oppinut laumani tavat ja olen pahnan pohjimmainen, saan selkääni kaikilta, kun he katsovat sen tarpeelliseksi. Minulla ei ole mitään sanavaltaa keneenkään, kukaan heistä ei tunne myötätuntoa kohdallani, he vain käskyttävät, enkä voi kuin totella tai muuten saan selkääni, joten helpompaa on totella kuin ottaaturpa sauna ja tehdä työ kumminkin. Vaikka toisinaan he saattavatkin läksyttää minua vain omaksi huvikseen, se kun on vain tapa, jonka he kokevat oikeudekseen?

Vailla sanavaltaa mihinkään kuljen kuin sokea kädet sidottuna narunpäässä etten vain eksy, pässinä valmiina teuraalle. En elä kuljen vain massan mukana.
Kun kulkee alituisen pelon kanssa, niin että voi tulla millä hetkellä hakatuksi, kulkee ainainen pelkoharteillaan, eikä milloinkaan koe olevansa turvassa, aina jollain on keino höynäyttää, näpäyttää, ojentaa, hakata jollain tapaa hankattua, satuttaa sorrettua!

Satuin syntymään valmiiseen häkkiin ja kauan olen kaivannut tuonne vapauteen, jonka näen kaltereiden väleistä. Mutta siedän sen mitä täällä tapahtuu, koska niin on tapahtunut niin monet kerrat ennenkin, että olen turtunut siihen mitä tapahtuu, sillä se on minun normaalini.
Ja minua hieman askarruttaa mitä tuolla ulkona on? Minne edes lähtisin?  En tunne muutakuin tämän talon, nämä ihmisten nämä tavat?

He ovat antaneet minulle ruokani, he ovat huolehtineet minusta vai ovatko? He ovat kahlinneet minut kiinni itseensä. Olen heidän sätkynukkensa, en mitään muuta. He ovat kaltoinkohdelleet minua jo niin pitkään ja minä olen sen hyväksynyt, koska en tiedä omia voimiani, koska milloinkaan en ole niitä uskaltanut täysin kokeilla, koska minut on alistettu paikalleni. Pelkään muutosta koska silloin ottaisin vallan ja vastuun itsestäni. Pelkään että käyttäisin valtaani kuin he,
Kaltoinkohtelisinko muita? Sitä en halua!  En enää hyväksy kaltoin kohtelua! En itselleni enkä toisille!

Kumpi pahempi tuttu kaltoinkohtelu vai tuntematon uusi maailma, johon en ole vielä astunut jalallakaan?
Jokaiselle tulee rajansa vastaan, jolloin he joko kuolevat lopullisesti tai löytävät hampaansa. Ja hampaansa löytävät purevat kaikkia, koska he kokevat kaikkien satuttavan heitä. He eivät osaa enää hillitse itseään ja ottavat oman tilansa, jolloin he tahtovat olla yksin ja kokeilla voimiaan ja tuntojaan, ollen hieman sekaisin uusien tuntemusten pommittaessa aivojen ärsyke keskusta. He raivoavat ja poukkoilevat, joka suuntaan ja lopulta voimien huvennuttua vaipuvat nukkumaan silti valppaina puremaan jokaista joka sattuu tulemaan liian lähelle. He ovat silloin ottaneet vallan itsestä, omasta reviiristä, omasta alueesta jolle muilla ei oo tulemista.

Nään sinun tulevan lähemmäs kohti minua, murisen älä tule lähemmäs en tahdo tänne ketään! Hiljaa seurailet kauempaa minua ja minä katselen sinua. Olet vain siellä kaukana ja seuraat minua. Totun lopulta läsnä oloosi, jossa olet siellä kaukana ja katselet vain. Nään sinun syövän ja minun on nälkä. Lähestyn sinua hitaasti ja katsot minuun kun istuudun hiljaa valopiirisi laidalle.
Jaat yllätyksekseni ruuan ja ojennat omastasi minua kohti, paljastan hampaani ojennetulle kädelle, luulen sen olevan valmis lyömään. Lasket ruuan maahan ja siirryt itse kauemmas.

Katsot minuun ja minä sinuun,  sinä nyökytät ja rupeat syömään omaa osaasi. Minä lähestyn hitaasti omaa ruokapalastani epäilevästi ja jokaisesta rasahduksesta olen valmis pakenemaan.
Nälkä pistää minut etenemään varovaisesti ruuan luo, nappaan sen suuhuni ja pakenen pimeyteen hieman pois valosta, hämärän rajamaille. Näät minun syövän osani nopeasti, näät minun tuijottavan sinua. Katsot pimeyteen kunnes näät minun katoavan.

Annat minulle ruokaa useampana päivänä peräkkäin ja jään jo nuotion valoon syömään.... luotan jo siihen että annat minulle ruokaa, eikä kohotettu kätesi tarkoita hakkaamista. Nään kuinka katselet kaikkia haavojani ja arpiani, tulet joka päivä hieman lähemmäs ja eräänä päivänä sinä kurotat kättäsi ja jätät sen hieman irti minusta. Luottamustesti, luotanko sinuun niin että annan koskea itseeni.  Kuulostelen hetken itseäni ja painan sitten kasvoni vasten kättäsi. Olen valmis katsomaan mihin tämä vie? Liikautat kättäsi ja samassa säpsähdän ja pakenen, se on liikaa minulle tällä kertaa. Sillä jokainen haavani huutaa minulle, minuun koskee ja jokainen kosketus tekee kipeää.

Hienoa että olet sitkeä ja haet luottamustani, lopulta puhdistat ja sidot haavojani, korjaat minua kuin mestari työstää työtään. Minullanikin on työni antaa haavojeni parantua, osaa on pidettävä auki jotta kaikki mätä ja lika tulevat pois, osien on annettava arpeutua ja loppujen lopuksi kasvaa yhteen.  Olen sinulle kiitollinen kaikesta avustasi olet nähnyt minun heikkouteni ja haavoittuvuuteni ja ymmärtänyt olla kohdallani ymmärtäväinen ja lämmin. Olen parantunut.

Pyydät minut mukaasi, olet saalistaja ja katson sinua tarkkaan opin sinua. Jokaista liikettäsi, tapaasi, nään kuinka saalistat ja keräilet, lopulta metsästän kanssasi, välillä yksin.
Kysymys mitä sinä minulta opit kun opetit minut pärjäämään paremmin tässä maailmassa?