Kerronnallisesti tämä on kiehtova tarina ja musiikillisesti sykähdyttävää kuunneltavaa. Tarinana tämä kertoo: Opettajan ja oppilaan suhteesta, jossa oppilas Christine on kiinni isänsä menettämisessä ja tämän lupauksessa lähettää enkeli häntä vartioimaan. Luullen kummitusta kuolleen isänsä lähettämäksi enkeliksi ja kuuntelee hänen neuvojaan. Pohdin myös luuleeko hän kummituksen ääntä oman mielensä ääneksi? Vaikka se kuuluukin aivan eri henkilölle?
Sekä kummitus opettaja joka tahtoisi myötätuntoa ja rakkautta osakseen, eläessään yksin piilossa ja varjoissa teatterin kätköissä rujojen kasvojensa tähden, hän tahtoi piilottaa kasvonsa joista oli tehty pilaa, joita oli pelätty ja töllistelty. (Kysymyksenä mitä me itse tahdomme peittää ja piilottaa itsessämme? Mitä arpia me itse kätkemme toisilta suojaan? Mitä tarinaa itsessämme emme tahdo julki. Kuinka se voisi muuttaa tilannetta, jos sen kerromme? Kuka kertoo tarinamme ellemme itse? Ja jos emme kerro tarinaamme kuinka kukaan voi tuntea meitä? (Ja Ihmettelen itse miksi kirjoitan tätä me muodossa, taitaa olla sisäinen klonkku äänessä/yhdessähän me lukijan kanssa ollaan nähty leffa?))
Mietin hahmon kontrollin tarvetta, lapsuudessaan ollessaan sirkuksessa hän ei todellakaan itse saanut päättää mitä olisi tehnyt. Hän oli yksin vaikkakin ihmisten läheisyydessä. Ooppera talo oli hänen kotinsa, jota hän alkoi kontrolloida. Antaa käskyjä kuinka siellä tulisi toimia, tehkää sitä tehkää tätä. Äärilaidasta toiseen. Suistuen lopulta jälleen murhaamaan ja tästä alkoi kapina.
Sekä kolmantena sopassa Christinen lapsuuden tuttu Raoul joka toimi järjen äänenä sekä oopperan henkilökunnalle että Christinelle.
Tarina on luopumisesta vaikka rakastaisikin kuinka kovasti, eteenpäin menosta. Menettämisen tuskasta, prosessin hitaudesta. Tunteiden kärjistymisestä.
Ja jättää kysymyksen mihin ajatukseen onkaan itse jumittunut. Mistä ei haluaisi päästää irti?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti