Luulen kaikkien tietävän Shakespearen Romeon ja Julian idean, tämä versio on tuotu lähemmäs 2000 lukua (1996 ilmestyi). Tässä päivitettyssä versiossa heilutetaan pyssyjä, kaahaillaan autoilla, ollaan bileissä jne.
Kertoo edelleen tarinan rakkaudesta vihan keskellä ja se sai minut miettimään:
Kenen vihaa kannamme mukanamme?
Opimmeko vihaamaan samoja asioita kuin vanhempamme?
Mitä he siis vihaavat ja miksi?
Miksi me itse vihaamme samaa asiaa?
Mitä vihamme meistä kertoo? Onko silloin aika tutkailla itseä vai vihata tunne täysillä pois ja ajatella vasta sitten? Vai toisinpäin?
Kuka on saanut vihamme arvon, emmekö hyväksy häntä vai tuota vihaamaamme asiaa hänessä vai itsessämme? Mikä on se syvemmällä oleva tunne, joka ärsyttää?
Mikä yleensäkkin ärsyttää? Mikä tekee ihmisestä ärsyttävän? Mitkä tavat ärsyttävät? Kannattaa tutkailla sarjojen, elokuvien ynnä muiden pahiksia! Mikä tekee heistä raivostuttavia? Vai sankareita?
Mikä lietsoo vihaa? Milloin ja mistä asiasta raivo nousee pintaan? Mikä hillitsee ja rauhoittaa vihaa? Vähentää ärsytystä.
Iskeekö ärsytys ja raivo kun useampi asia menee huonompaan suuntaan?
Kun olo on päänsärky, musiikki liian kovalla, asento epämukava, joudut tiskaamaan ja näät toisen makoilemassa mukavasti ja silti vain valittaen kaikesta. Ilman kummempaa syytä edes valittaa mistään...
Kuinka paljon kestämme tuskaa? Kipua ja miksi yleensä puramme vihan ulkoiseen kohteeseen? Tai niin luulemme sillä emme nää sitä sisäistä vihaa jota mielessämme syyttelyillä harjoitamme. Moitimmeko itseämme? Kuinka usein? Kenen äänellä? Minusta Thomas Harrisin punainenlohikäärme on esimerkki tästä kuinka ääni on jäänyt päähän häpäisemään häntä ihmisenä eikä tekona kastella oma vuode (onko se edes hävettävää? Lapselle, vahinkoja sattuu) ja häpeä tunteena on voimakas syyllistäjä joten häpeän aiheuttaminen lapselle vahigoittaa helposti häntä. Enkä ole nyt sitä mieltä etteikö punainen lohikäärme olisi mieleltään viallinen vaan se mikä aiheuttaa vikoja mieleen, jotta niitä voitaisiin ennalta ehkäistä/torjua/ puuttua niihin ajoissa.
Takaisin vihaan aiheuttaako viha häpeää? Häpeä ainakin vihaa. Eli kun häpeämme, syylistämme itseämme? Ja vihaamme syylistäjäämme? Itsevihan kierre
Kerrytämmekö itsevihaa? Kuinka siitä pääsee eroon? Käsittelemällä tekoa joka aiheutti häpeää, niitä tunteita jotka jäivät tutkimatta, ehkä niitä tekoja jotka tuli tehtyä tai jätettyä tekemättä?
Miksi, miksi? Miten tämä kaikki vaikuttikaan sinuun?
Mitä tuolla itsevihalla ja itsesyyttelyllä kuvittelemme tekevämme? Saavan paremman olon kuinka? Miten? Tuo ainainen itsensä nälviminen pitää haavat auki ja ihmisen katkerana. Itse itsensä uhrina, eikö ollut tarpeeksi kauheaa että niin tapahtui kerran? Miksi jättää muistutus päälle ja elää sitä hetkeä koko ajan uudelleen? Mitä emme ole ottaneet tästä tapahtumasta opiksi? Mikä siinä on vielä käsittelemättä? Mikä siitä vielä muistuttaa mikä siitä on vielä hyväksymättä? Sekö että vihasin ja häpesin itseäni? Vai se että syyllistin itseäni?
Toista vihatessa mistä häntä syyllistämme? Ja miksi? Miten niin hän ei saa olla sellainen kuin on?
Kumpi on se joka joustaa ja muuttuu? Muuttuuko toinen hänen mukanaan? Onko hän rakkautemme arvoinen että viha väliltä voi poistua, vai onko hän vain vihan arvoinen ja rakkauden on poistuttava? Vai eikö hänellä ole kunpaakaan arvoa?
Kuinka pitkälle olemme valmiit menemään rakkauden tai vihan mukana ja miksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti