Liian vanha?

Mitä on olla vanha? Norsuilla sanotaan olevan pitkä muisti, sille mistä löytyy vettä. Millainen on ihminen joka on vanha, muistaako hän sen mistä on joskus saanut ruokaa ja vettä? Etsiikö hän kasvoja ja ilmeitä, jotka ovat olleet hänelle hyviä? Ympäröikö hän itsensä hyvyydellä? Vai osaako hän elää enää nykyhetkessä vai elääkö hän menneessä koska kaikki menneessä on tuttua?

Sivuan jälleen Star warsia jota olen tässä nyt katsonut ja jäin miettimään vanhan Yodan sanoja Anakinille" Kaipaus on ahneuden varjo."  Miten siis rakastaa kaipaamatta? Ja mitä kaipaus oikeastaan on? Onko ahneutta säilyttää siis muistoa toisesta ihmisestä? Olennosta? Hetkestä jolloin oli onnellinen?  Mitä tuon muiston muistaminen tekee minussa? Sehän on enää menneisyyteni kaiku tähän hetkeen ja jokainen muistamis kertani muuttaa tuota muistoa kaikua erilaiseen suuntaan. Omien tavoitteideni pohjalta jota ajattelen, mihin rooliin hahmon laitan? Mitä hän on minulle? Minun ajatukseni muuttaa kuvaani hänestä joka kerta kun ajattelen ja muistan häntä. Luonko näin hänelle merkityksen elämääni? Vai onko kyse vain että elän omassa menneisyydessä , jossa voin kontrolloida häntä? Vähän kun kopiosta, kopiosta, kopiosta... kopio ja koko ajatus on rapistunut siitä mitä se alussa oli. Sillä pystyn muuttamaan sanoja sellaisiksi joita ei ikinä sanottu tai jättää paljon pois. Ja mitä enemmän ajattelemme sitä enemmän se vie meitä tästä hetkestä pois? Menneisyyteen vai tulevaisuuteen?

Ja kahlitsemalla kuvan mieleeni, minä en ole kokonainen minä, vaan odotan toisten  sanovan jotain mitä olen ajatellut heidän minulle puhuvan, elän valhekuvassa. Jossa menetän tilaisuuteni elää tätä hetkeä. Ja siksi maailma tuntuu niin arvaamattomalta. Koska emme näe itsenämme, omina kokemuksina ja tunteina, omina sanoina. Hetkessä. Spontaanius on tukahdutettu odotusten alle ja jättäydytty näin itse uhrin asemaan. Odottamaan että muut tekevät omasta puolesta.  Varokaamme siis mitä kaipaamme ja miten kaipaamme.  Miten kaipaaminen liittyy vanhuuteen? Samalla lailla kun huomio, mihin kiinnitämme huomion vahvistuu? Mitä tapahtuu kun kiinitän huomioni kaipaamaani asiaan, kaipaan sitä vain enemmän ja jos kiellän itseäni kaipaamasta se on vieläkin pahempi impulssi kaivata kovemmin sillä en hyväksy kaipaamista ja se herättää enemmän tunteita kuin pelkkä hyväksytty kaipaus? Miksi ja mihin siis kaipaamme? Yksinäisyyteemme? Tyytymättömyyteemme? Nälkäämme? Himoomme? Puutteeseemme? Mikä riittää tyydyttämään tuon kaipauksen tyhjiön? Mitä sinä kaipaat? Ja miten se liittyy vanhuuteen? Emme täytä omia kaipauksemme kohteita? Emmekö ymmärrä niitä vai puremmeko vain hammasta ja sanomme emme tarvitse, kyllä minä pärjään. Siinä mielessä 0-7 vuotiaat osaavat olla vanhempia kuin sitä vanhemmat ihmiset, he kyllä kertovat mistä eivät tykkää ja mitä tahtovat ja ilmaisevat hyvinkin selvästi mitä kaipaavat. Ovatko he ahneita? Eivät he muistavat pitkään kuin elefantit, jos jokin jäi saamatta tai oli epämukavaa, he jaksavat myös iloita siitä mikä oli mukavaa.
Vanha? Mitä vanhuus siis tarkoittaa, itsensä ja oman olemassa olonsa ja omien tarpeidensa kieltämistä? Vai ymmärtämistä vain useampien vaihtoehtojen kanssa? Venymistä omien ajattelumallien kanssa? Vai oliko ne toisten ajattelumallit, jotka ehdollistuimme ottamaan myös omiksemme?
Millaista on olla
1 vuoden vanha
2 vuoden vanha
3 vuoden vanha
...siihen ikä vuoteen joka nyt olet? Mitä olet oppinut ja mitä olet kohdannut, ja kaikesta tuosta on tullut sinä. Oletko oppinut kokemalla, vai kuinka ajattelusi on oppinut uusia tapoja katsella maailmaa, onko se edes tarkoitus? Mitä tapaa käytät katsella maailmaa? Kuinka vanhan itse itsestämme teemme?
Ovatko silmämme sokeat todellisuudelle ja näämme vain oman mielemme rakennelman tilasta jolla yritämme huijata itseämme?
Vai näämmekö tähän hetkeen ja mitä pitäisikään siinä tehdä, olla vain ja kulkea sinne jonne jalat johdattaa vai eläytyä ja näyttää itsensä jokainen väri, jokainen hetki eläen hetkessä. Mutta kuinka usein jäämmekään kaipaamaan juuri hetki sitten tapahtunutta asiaa? Sitä kaunista aurinton nousua, halauksen kosketusta, levollisen mielen rauhaa ja tyyneyttä. Ja kuinka usein tartumme huonon olon kipuun ja kuinka usein tuo kaiku meitä kiusaakaan, negatiivinen sävy menneestä ryöstää päivästämme ilon. Kaipaammeko pahaa oloa? Vai onko tämä pahaolo vain kääntynyt kaipauksemme ajatus.

Miksi etsimme vikoja? Kun voimme etsiä taitoja ja tuoda niitä esiin, etsimmekö niitä vikoja, jotta voisimme työstää noista vioista parempia? Vai etsiäkö taidot ja tehdä niistä loistavia? Mutta miksi etsimme, miksi emme elä? Mitä teemme sitten kun löydämme tuon etsimämme? Kaipaamamme asian? On helppoa kaivata ja rakastaa kaukaa, mutta kuinka rakastamme kun ihmiset ovat lähellämme, joita olemme kaivanneet? Kuinka pitkään oletkaan kaivannut? Kuinka pitkään olet ollut ilman? Osaatko olla ihmisten kanssa? Osaatko syödä tarpeeksi vähän vai syötkö itsesi yli? Onko janosi kuinka pitkä? Kuinka ahneutesi näkyy sinusta ulospäin?  Kuinka paljon otat että olet tyytyväinen? Otit paljon mutta pystyitkö antamaan mitään takaisin?



Olenko liian vanha pitämään nallea? Ikäkö sen määrittää tai vanhuus? Minulla on nalle, jota voin halata kun kukaan muu ei ole halaamassa. Tuo nalle on varmaan nähnyt enemmän kyyneleitäni kuin kukaan ihminen lähipiirissäni, nalle ymmärtää hiljaa, ääneti, eikä valita vaikka kuinka kovasti halaan, nalle on minun olkapääni. Josta saan lohtua. Nalle kun on paikalla. Silloinkin kun ihmisiä ei halua nähdä ja haluaa olla vain yksin. (Haluanko olla yksin?) Nalle on nähnyt kaipausteni odotuksien tuottamien pettymysten suruja. Tekeekö kaipaaminen surulliseksi?
Luopuako kaipaamisesta? Mutta kuinka kaipauksesta luovutaan?

Kun ympäristössä on asioita jotka muistuttavat kaipauksen kohteesta? Pitääkö ne kaikki poistaa elämästä? Elääkkö ilman vai etsiä tuo kaipauksen kohde? Muuttaa ympäristöä, muuttaa ajatuksia. Vaiko vain elää hetkessä unohtaen menneet. Kuinka unohtaa mennyt? Ehkä tarvitsemme surua luopuaksemme asioista. Suru lakaisee menneen pois. Suru tekee vahvemmaksi, se avaa silmät välittömästi tähän hetkeen. En nimittäin koskaan muista itkun jälkeen murehtineeni tuota menneisyyteen jäänyttä muistoa jonka vuoksi olin itkenyt. Kyynelistä kasvaa uutta elämää ja tätä hetkeä.  Olemmeko vanhoina ja "viisaina" liian vanhoja itkemään? Luopumaan mistään? Lapset itkee naama punaisena, he itkevät pitkään ja hartaasti. Kunnes lähtevät seuraavaan seikkailuun. Ehkä kannattaa kaivata ja luopua toisinaan.ja kaipaushan kertoo toisinaan mitä rakastamme.  Katse ja ajatukset siihen kuinka kaipaa ja mitä kaipaa ja sitä kohti tai uusia seikkailuja