Tänään sanoin kauniin sanan anteeksi ja annoin anteeksi
Minulla oli siskoni kanssa tässä jokin aika sitten hieman kränää keskenään ja en muista edes mitä se oli tai mitä sanoin, mutta olin epäreilu koska menin nimittelemään. Ja oli mielestäni pyytää anteeksi parempi myöhään kun ei milloinkaan. Minun lehmän hermonikin ovat välillä kärtsäyksen puolella.
En ole ihmeemmin nimittelyä tai riitelyä harrastanut, mutta kaikista inhottavinta on nälvintä, se että kun jo koskee niin veistä pyöritetään haavassa vielä vähän enemmän. Jokaista loukkaavaa sanaa vastaan pitäisi pyytää anteeksi. Ja kuinka loukkaammekaan itseämme? Mutta kuinka monesti annamme itselle anteeksi?
Se on harvinaista tai hyvin kätkettyä, sillä en ole kuullut ihmisten kyselevän antavatko he anteeksi millaisia asioita itselleen? Mitä voi antaa toiselle anteeksi? Voiko sen myös antaa anteeksi itselle?
Minusta anteeksi antaminen ja anteeksi toiselta pyytäminen, on ollut hyvin harvinaista, mutta samalla se on myös suuri ymmärrys siitä että huomaa loukanneensa toista ja samalla ehkä myös itseään, sillä kyllä siitä pahaolo jää jos haukkuu itselle rakasta ihmistä. Sillä satuttaa rakasta ihmistä satuttaa samalla itseään. Joten kun antaa anteeksi toiselle ja pyytää ja saa anteeksi, niin se vapauttaa tuosta loukkauksesta ja kaunasta, haavasta joka on isketty mieleen.
Irrottaa nuo kuvannolliset veitset ja parantaa haavat.
Anteeksi anto eheyttää ja on mielestäni monen väärinkäsityksen paras lääke! Omassa pääkopassakin tapahtuvalle omalle kommentoinnillekin.
Anteeksi kaikista pahoista sanoista
Anteeksi kun olen kohdellut sinua väärin
Anteeksi etten ole pitänyt yhteyttä
Anteeksi etten ole hymyillyt sinulle, sillä tiedän mitä se sinulle merkitsee
Anteeksi
Anteeksi pyytämisessä pitää olla tunne mukana muuten se ei ole anteeksi pyyntö
Tämä oli kepeä anteeksi pyyntö, siltikin hyvin merkityksellinen. Ja tunne oli mukana, sillä en tahdo kantaa kaunaa, jostain asiasta jota en edes muista. Mutta muistan että fiilis tuon riidan iltana ei ollut ollenkaan kiva ja anteeksi pyyntö silloin olisi ollut hyvin vaikea kun kumpikin oli suuttunut, ja olen huomannut mitä suuttuneempi on tuntee olevansa uhri tilanteessa. Minä muistan pohtineeni jo seuraavana päivänä että voisin pyytää anteeksi, mutta nuo suuttumuksen tunteet olivat pinnassa joten en tehnyt asialle silloin mitään. Koin olevani uhri, jolta olisi ensin pyydettävä anteeksi.
En käyttäytynyt kovinkaan aikuismaisesti...enkä halunnut puhua asiasta kun se oli ajankohtainen. Vielä fiksumpaa??? No asiahan ketale unohtui että mistä suutuin, onneksi unohdan nopeasti! Mutta ymmärrän että olisi ollut fiksua reagoida hieman eri tavalla kun itse reagoin siinä hetkessä.
Tulin siis huomanneeksi etten minäkään kaikkia loukkauksia hyvällä katso, on minullakin rajani. Voin kertoa etten pidä itse riitelystä yhtään ja olen yleensä sovittelijana. Ja olen katsonut loukkausia läpi sormien toisten ärsyttäessä, kokematta niitä loukkauksina, joten en yleensäkkään ihmeemmin reagoi kiukun purkauksiin joita siskollani on ollut tai sanoisin sen olevan kismitystä, eli pientä ärsytystä. Olen yleensäkin ollu hiljainen tälläisissä tilanteissa kun ne ovat menneet ohi omalla painollaan. Kun pikkusisko on kertonut mikä on nyt niin paljon ärsyttänyt. Mietin sitä että ärsyttikö minua itseäni kertyvä pieni ärsytys joka sitten vähän ryöpsähti ylilyönniksi kun siskokin oli ärtynyt.
Ehkä koin ettei minua kuunnella kun sanon jotain, sillä itse olen yleensä se kuuntelija osapuoli ja tykkään huolehtia toisten tarpeista. Yritän tehdä toisille mukavamman olon jos se on mahdollista, ehkä unohdin huolehtia itsestäni ja omista tarpeistani. Tämä myös kiteyttää sen millainen olen ollut pienestä pitäen. Ajattelen ensin muita ja sitten vasta itseäni. Sillä kun nään että toiseen koskee minuun koskee kanssa, empatiaa ja myötätuntoa toisen kärsimystä kohtaan. Olen kokenut olevani auttaja ja minua todella turhauttaa silloin olla yksin kun tahtoisin itse apua ja kuuntelijaa. Luin tässä hieman myötätuntouupumuksesta.
Ei tästä pitänyt tulla valitusvirsi siitä, ettei kukaan auta minua
Mutta niin minä toisinaan koen maailman, ehkä siksi olen opetellut olemaan yksin kun en saa apua ja yksin olemalla koen auttavani itse itseäni kun käännän oman huomioni itseeni??? Siksikö pohdin asioita, ymmärtääkseni itseäni ja toisia, auttaakseni.
Anteeksi että vaivasin teitä lukijoita tälläisellä mutta mielestäni tämä oli tärkeää tuoda esille ettei auttajakaan aina jaksa kaikkea. Auttajaakin on autettava. Ja annettava anteeksi itselle se, ettei pysty kaikkeen yksin, että on ajatellut tälläisen ajatuksen. Ja huomannut olevansa väärässä. Ehkä on aika etsiä yhteyttä muihin ja tehdä enemmän yhteistyötä. Vaikka yksinkin pärjää, niin yhdessä on enemmän voimaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti