Onko se rohkein joka pelkää eniten ja kohtaa pelkonsa, rohkaistuen tekemään mitä piti?

Tiedätkö tunteen kun pienenä oleminenkin jo pelottaa? Entäs sitten kuin tulisi olla iso aikuinen? Sitä tunnetta kun kokee olevansa alempi arvoinen kuin ihminen? Sitä tunnetta kun kuvittelee kaikkien muiden olevan fiksumpia kuin itse on? Voin oppia heiltä kun he opettavat minua, opettavatko he minua? Tajuta se että itsensä on opetettava itseään, minun kannattaa opetella pärjäämään omillani, itsenäni? Kuka määrittelee milloin pärjään? Minun kannattaa opetella ajattelemaan,  ketkä siis ovat olleet maailman menneitä suuria ajattelijoita ja nykyisiä ajattelijoita? Mitä he ovat ajatelleet ja mitä itse tahdon ajattelullani saavuttaa? Saamaan muutkin ajattelemaan, mitä? Voihan pahus se on vielä ajattelematta???

Lähdin löytämään ihmisyyttäni ja omanarvontuntoani, olin kadottanut ne omanarvoni vähättelyllä ja alemmuuden tunteiden takia, ettei kukaan minua arvosta mistään. Sitä tuntee silloin olevansa hieman hyljätty, nurkkaan heitetty ja unohdettu ihmis hylky pohjaan uponneena. Tunteeton, välinpitämätön, merkityksetön, eikä millään ollut merkitystä kenellekkään. Minun piti etsiä elämälleni uudestaan merkitykset, miksi näin sen vaivan? Nyt minulla on merkitys itselleni ja elämälleni. Koen elämäni jollain tapaa sen että jonkin sielussani oli kuoltava jotta voisin syntyä jälleen ja tunne on kuin rumalla ankanpoikasella. Sitä että kaikki sanovat olet ruma olet ruma olet ruma ja lopulta huomaan katsoessani kuvajaista olevani kaunis, kaunis omaitseni kaltaisteni joukossa!

Siispä kerron että kannan arpiani ylväänä ne ovat todiste haavoista ja taisteluista joita olen käynyt. Minua on haavoitettu ja poltettu monet merkit. Hyväksyn niistä jokaisen osana historiaani, jokainen arvistani tekee minusta minut ja jokainen haavani on saanut hellän hoitoni, rakkauteni ja parantunut. Jokainen arpi kertoo rakkaudesta jota olen saanut osakseni itseltäni ja toisilta. Jokainen niistä on ollut haava, jokainen on puhdistettu, käsitelty ja sidottu, kivut kipuiltu, levätty ja parannuttu. Elämän fyysiset jäljet näkyvät ihollani
ja henkiset arvet kuuluvat puheessani tai puhumattomuudessani, mieleni sanoissa.

Tiedän nyt että olin kerran katkera kohtaamistani vääryyksistä, vihasin heitä jotka olivat minua satuttaneet, kiusanneet, lopulta annoin anteeksi itselleni ja heille jotka olivat minua kiusanneet, koska huomaamattani olin ollut itseni pahin kiusaaja.

Entä kuinka henkiset haavat parannetaan? Armoa itselle, anteeksi anto ja hyväksyminen, alistuminen ja luopuminen. Surutyö luopuminen menneestä ajattelusta, lapsen montavuotta sitten koetusta tuskasta, Hyväksyvä nykyhetki -> Erilaisten tunteiden tuntemisen hyväksyntä, ilman radikaalia toimintaa hetkessä itsensä ja kehon kuuntelemista.

Kyse oli lopulta siitä että minun olisi tarvinnut puhua jollekkin vaikken halunnutkaan, kuuntelijaa joka olisi ohjannut oikeaan suuntaan ja kuinka olisin lapsena osannut edes ajatella sellaista. Kun jo aikuinen ihminen tuntui silmissä niin isolta ja ymmärtämättömältä, kuinka aikuinen voisi ymmärtää mitä lapsen mielessä pyörii? Kun itse lapsi on ymmärtämättä mitä pienessä mielessä pyörii?

Enpä silloin pienenä ymmärtänyt mitä toiset ovat voineet kokea.

Halloween maalaus