Mikä on ikävää? Kun maailma potkii päähän, kun kaikki vain valittaa? En pysty vaikuttamaan säähän, en siihen että järvet menee jäähän. Mutta siihen edes vähän, mitä ajattelen sisällä pään. Siihen etten vain jää tähän, maailmaa surkuttelemaan, ajattelen edes vähän, edemmäs tulevaan. Vaikka suru sydämessä kalvaisikin, se korjaa mua kyynelin. Heittää pois turhat saappaat raskaat betoniset. Unohtaa menneet, jäiset tai tuliset. Minuuden kuolemat: Olla taas jotain muuta puolta tai samoja yhä uudestaan. Heittää tuhkat pois mennessään, yrittämättä aivan kaikkea ymmärtää, sillä paljon on piilotettu ja monta julkisivun kuvaa kiillotettu. Ettei kukaan huomaisi ihmisyyttä, kukaan muistaisi järjellisyyttä, jätettynä vain oman onnen nojaan, tähän elämän lomaan.
Mitä on omaan onneen nojaaminen? Olenhan omasta onnestani aivan itse vastuullinen, turha sitä kiveä on toisille pyörittää, mistä tulen onnelliseksi? Olisi kai parempi ymmärtää? Kuinka mennä läpi harmaiden kivien? Tummien synkkien pilvien, heittää pois jo hukkaan heitettyä, kuollutta se jo on, kohta jopa peitettyä.
Miksi enää syleilisin kuolleita ajatuksia? Eivät ne nouse, vaan vievät energian, teen näille ajatuksille viimeisen leposijan, haudan, joka erottaa lihan. Sillä en niillä mitään tee, saattaa jäljelle jäädä vain ydin, ajatuksen luiset hileet.
Nuo kyynelin puhdistetut, rakkaat, muistot sileet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti