Miten tämä liittyy todellisuuden havainnointiin? Meillä jokaisella on mielikuva kauniista maailmasta ja rumasta maailmasta. Ja aina kun näemme jonpaan kumpaan osuvaa näkymää niin arvioimme sen kauniiksi tai rumaksi. Miksi emme koe sitä vain alati muuttuvana maailmana? Jossa on aste eroina se että roskaisen tilan siivoamme, kierrätämme ja kauniista nautimme ja ihastelemme. Ne ovat vain kaksi erilaista astetta joihin tulee suhtautua erilaisilla ajattelu tavoilla.
Voisin sanoa kokeneeni kohta kolme rumaa viikkoa kipeänä, olen nähnyt paljon kaunistakin ja tämä lepäily on saanut minut näkemään. Maailmaa jälleen uusilla tavoilla, eikä vain omasta näkökulmasta, olen käynyt monta valaisevaa keskustelua ihmisten kanssa joita en ole ikinä aijemmin nähnytkään.
Ja olen iloinen että olen ollut sittenkin kipeänä sillä noita keskusteluja ei olisi käyty.
Olen kiitollinen kaikesta saamastani avusta sillä yksin minulla olisi ollut vaikeampaa.
Ja vielä on tervehdyttävä jotta olisi jälleen kunnossa ennenkuin sairastui. Tätä mietin onko aina tavoiteltava toiminta kykyä joka oli ennen? Mielestäni pitäisi katsoa totuudenmukaisesti asiaa silmiin mihin tilaan on päädytty? Millä toiminnan asteella toiminta kyky on nyt? Ja mitä ovat ne asteet joita lähdetään tavoittamaan?
Minun ohjeeni kuului lepää ja ota rauhallisesti 3 kuukautta, onnekseni en ole mikään himo urheilija, joten ei pitäisi tuntua niin pahalta.. mutta jo tämä aika jonka olen lepäillyt kuumeen kourissa on ottanut hieman hermoon koska tykkään kävellä. Joten ajattelun muutokset ovat olleet minunkin kohdallani aiheellisia. Kyllä minä sentään liikun ja teen ruokaa yms. Mutta se että lähtisin kävelylle ei tule mieleen. Sillä en halua rasittaa elimistöä sen vielä yrittäessä tervehtyä taudista.
Ulkona on jo ihanan vihreää
Sairastuminen on hiljentymistä kuuntelemaan mitä keholla on sanottavanaan ja kuten jokainen kipu saa ihmisen olemaan onnellisempi terveydestä. Tiedämmekö koskaan mitä meillä on ennenkuin menetämme sen?
Olen ollut lähes kaksi viikkoa äänilähtee, äänipaineessa, käheänä, ja arvostan ääntäni eri tavalla kuin ennen tätä. Hiljentyminen, on ollut luontaista tämän taudin takia. Mutta se että puhuu vaikka puhuminen koskisikin on ollut toinen oppitunti. On pitänyt miettiä hieman mitä sanoisi että tulee ymmärretyksi ja asia menee perille.
Ja koskeeko menettäminen vai se ettemme halua hyväksyä todellista tilaamme?
Miksi emme halua nähdä todellista tilaamme? Mikä on nykyinen tilanteesi terveytesi kohdalla? Sattuuko meihin myötää olevamme väärässä? Niin paljon että pyrimme pimentämään oman tilanteen mielikuvilla, jotka eivät ole totta.
Vai piilotammeko totuuden mielikuvaan joka syntyy uudentilanteen alussa? Emmekä nää parannusta vaikka parannusta tapahtuisi?
Miten kohtaamme todellisuutta totuuden mukaisesti?
Millainen asteikko mittari sinulle on annettu toimia?
Mihin huomiosi kiinnittyy sitähän sinä mittaat? Mittaatko kipuasi? Terveyttäsi? Onnistumista? Epäonnistumista? Ja vetaatko sitä omaan toimintaasi vai toisen toiminta kykyyn?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti