Pidin tänään hauskaa yhden oikein energiaa pursuavan pikku tytön kanssa ja siinä leikkiessä tuli mietittyä tai ehkä sen jälkeen, että miksi aikuisille on niin vaikeaa olla hetken vietävänä kuin kutitusleikki, jossa kaadutaan maahan kutittamaan. Tai kuinka vastavuoroisuus kun vaihdetaan hymyjä ja heitellään palloa, annetaan vuoroin toisella lahja tai teetä, vain siitä että otetaan toinen huomioon ja kuunnellaan toista. Ilmeillään ja nauretaan, miksi aikuisista tulee vakavia? Ovatko he vain väsyneitä? Nälkäisiä???
Miten aikuisista saa kaivettua leikkijän takaisin!? Minusta löytyi helposti, sillä olin tekemässä hiekkakakkuja ja liukumassa mäkeä ihan innolla. Opetin voikukkatorvella soittamista ja kukkopillikädet kuin heinällä vinguttamistakin ja sain sellaiset haltioituneet ilmeet että en voinut kuin hymyillä.
Johtuuko aikuisen hetken nauttimiseen vaikuttavana tekijänä ajan ymmärtäminen ja maailman hahmotus sillä ymmärrämme miten tekomme ja käytöksemme vaikuttavat. Ja pidättäydymme tarttumasta hetkeen, koska näämme varjopuolia. Välttelemme vaarantunnetta. Emme heittäydy kutitusleikkiin ja pakita kutittavista käsistä hullunnlailla rimpuillen koska pelkäämme että lyömme päämme jonnekkin tai kaadumme? Sitähän me aikuiset pelkäämme lapsen tekevän, satuttavan itsensä kun meno menee riehakkaaksi.
Viemmekö silloin lapselta suuren ilon kun kiellämme ettei saa innostua noin koska pelkäämme jotain sattuvan. Ja mietin sattuuko se enemmän vanhempaan kun lapsi satuttaa itsensä jotenkin kuin itse lapseen, sillä lapsi ei osaa peilata kipureaktiota niin kuin aikuinen joka on jo elämänsä ajan kolhinut itseään ja tietää mitä kipu on ja sen erilaiset muodot. Eli viemmekö ilon ettemme kohtaisi suurta surua? Joten kysynkin osaammeko kohdata surun, kivun ja tuskan? Osaammeko kohdata ne lempeästi ja laannuttaa surun, lievittää kipua ja tuskaa? Antaa ensiavun? Ja jatko hoidon?
Puhallettiin muutamat kivut pois kun heiteltiin pehmopalloa joka on yllättävän kova kun se tulee aikuista päin naamaa. Minusta on oikein kertoa lapsille että aikuisetkin tuntevat kipua ja vaikkei puhaltaminen olekkaan mikään ihmeempi parannuskeino se antaa mielestäni lapselle mahdollisuuden olla parantamassa aikuisen oloa kun häneen koskee koska lapsi ilahtuu siitä kun aikuinen tulee paremmalle mielelle. Ja näin peilaavana kokemuksena lapsi oppii myötätuntoa toista kohtaan, myös sitä mikä sattuu!
Näin on helppo oppia tunteita ja erilaisia ilmeitä, joita ei kovin monesti näytetä lapsille. Tee sinä minä teen perästä! Mitä kaikkea voi oppiakkaan? En sano että vedetään tiukkapipoista suorittaja opettaja roolia, vaan sitä että heittäytyy hetkeen ja tekee asioita lapsen ehdoilla ja pitää hetkessä hauskaa, ja keksii mikä voisi olla kanssa hauskaa. Kuten osoita jotain ja nimeä se! Äänitehosteet on aina hauskoja!
Millä saa aikuisen kiinnostumaan siitä mitä lapsen päässä pyörii ja mistä hän on kiinnostunut? Milloin aikuinen osaa olla kuuntelija oikeasti ja kuunnella mitä sanottavaa lapsella on! Miten aikuinen voi tietää ellei hän hiljenny kuuntelemaan, katselemaan tai jopa leikkimään itse lapsen kanssa? Välittömyydestä aikuisilla on vielä paljon opittavaa lapsilta, harjoittelu tekee mestarin! Ja tietoisena lapsien ajatuksista pystymme vaikuttamaan heidän tekemisiinsä paremmin ja opettamaan miksi jotain kannattaa ja ei kannata tehdä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti