Kysymys kuvista

Miksi on niin helppoa räpsiä kuvia, miksi niitä on vaikea poistaa?
Mitä haluammekaan muistaa? Kenet ikuistaa?

Mitä sanomme kuvilla?
Mietin muoti kuvia ja piirtämistä. Mitä ajatusta kuvalla myymme vai myymmekö? Mietin jäätelöitä joita olen nyt syönyt, Olenko kuvannut kokemusta? En kuvallisesti vain tuotetta josta kokemus on tullut? Jos olisin kuvannut kokemusta olisi kyseessä videot ja omapärstä syömässä näitä! Kuvaan kokemusta sanoin? Riittääkö se?

Onko kuvan poistaminen mielessämme sen hetkenpoistamista? Kuinka syvästi kiinnymme kuviin? Muistoihin menneestä ajasta. Minullakin on monta itselle rakasta kuvaa ja niitä on hauska tutkia, ajatuksella että noissa lapsuus kuvissa oleva tyttö on yhä mielessäni muistona, mutten se ole enää minä. Osa kasvutarinaani vain. Vaikka se olin minä. Ilman kuvaa olisin unohtanut tuon hetken elämäni virrassa.

Tarina millainen minä olin, missä olin jne.
Mikä tarve ihmisellä on ottaa kuvia muistin tueksi? Siinä kuva on hyvä se kestää aikaa, lähes muuttumattomana ja puhun nyt valokuvista jotka haalistuvat. Mielikuvasta katoaa ja muuttuu paljon, kaikki hämärtyy, mutta vain hetken tunne jää. Ja sekin miltä meistä itsestämme tuntui silloin ja kuinka tuohon muiston tunteeseen olemme suuhtautuneet. Vahvistaneet sitä vai muuttaneet sen.  Ja käykö tälläinen myös kuvauksessa. Valokuva muistaa? Ja meille kehittyy tunneside kuvaan ja ainakun katsomme kuvaa vahvistamme tunnesidettä? Ikävät kuvat poistamme, ne jotka eivät edusta tai saa meille hyvää mieltä! Minkä kuvien poistaminen on sinulle vaikeinta ja mihin sinulla on kehittynyt suuri tunneside ja miksi? Mikä on se kuva jonka luo palaat yhä uudestaan ja uudestaan? Fyysisesti tai mielessäsi? Ketä tai mitä mielesi palvoo? Vai kaipaa? Mikä on tunne siellä takana?

Näämmekö tuon kiillotetun julkisivukuvan joka on vain pintaa vai näämmekö kuvia siitä millaisia oikeasti olemme? Koko kasvojen ilmekirjon  ja niiden yhdistelmät! Vai sielusta tulevia tunteen kuvia?  Eikös piirtäminen ole juuri sitä? Ainakin minulle on, tunteen luomista paperille, en tiedä miten toiset ajattelevat. Mutta minulle taide kaikissa muodoissaan on tunteen tie. Ja se kuinka tunne syntyy paperille on mielenkiintoista ja itsestänikin yllättävää. Sillä joka kerta saan erilaisen tuloksen.

Tänään tein tälläisen kuvan halusin testata kuinka osaisin saada fiiliksen avaruudesta, pelkkä planeetta ja tähtimeri (roiskeet)  tuntui tyhjiltä kuvassa, halusin käyttää valkoista sellainen voimakas fiilis. Ajattelin ensin avaruus alusta ja astronauttia killumassa, muttei ne tuntuneet sopivan kuvaan. Joten annoin siveltimen viedä, ja ensin piirtyi oikean laidan prinsessa, sitten pikkutyttö kuplineen ja viimeinen hahmo. Pikkutytön kuplat lentävät avaruudessa. He ovat mäellä ja maalatessani minulla oli fiilis että heillä on pitkät yöpaidat päällä. Ehkä ne on ihan perusvaatteet?

Toisaalta yöpaidat liittäisi kuvan unen näköön ja lapsuus vaikuttaa koko ajatteluun voimakkaasti, minullakin on prinsessa hetkeni! Ja maalasin viimeisen hahmon ajatuksella kuvaan tarvitsee miehen. Muttei selästä voi sanoa  muutakuin että taidan vaihtaa ajatukseni lyhythiuksiseen poikatyttövaiheeseen, niin hahmo on merkityksellisempi, aika kausia omassa elämässä. Kiinnostaisi tietää mikä on seuraava mielen hahmoni?

Kuva kertoo totuuden ja myös valheen. Etsimme selitystä, tietoa, haluamme yhteyden siihen mitä näemme. Etsimme merkitystä? Sillä miksi muuten edes säilyttäisimme sitä? Miksi tekisimme taidetta ellei se olisi keino ymmärtää sisintä? Miksi ottaisimme kuvia ellemme haluaisi palata tutkimaan mennyttä? Tavallaan kuvani tekevät minusta minut, mutta olisinko minä minä ilman niitä? Ilman tälläisiä kuva vahvistuksia en olisi minä? Sillä en pystyisi olemaan varma siitä mitä olin ollut sillä olisin unohtanut.