Tälläiseen mietelauseeseen hahmottelin tässä pariviikkoa sitten.
Tässä hetkessä olet sinä. Ja kävely eli eteenpäin meneminen onnistuu kun itsestäsi nähden olet askeleen edellä ja askeleen jäljessä. Itse olet keskellä nyt. Tämä pätee ajatteluunkin kun olemme monta askelta edellä itseämme niin kuinka pystymme toimimaan tämän hetken vaatimalla tavalla? Tai menneessä? Emme silloin osallistu tähän hetkeen!
Missä mielesi on jalkoihisi nähden? Kehosi palauttaa sinut todellisuuteen viimeistään tilanteessa, jossa kaadut esteeseen, liekkö se kuoppa vai kohouma käytä silmiäsi tutkimaan tietäsi ja jalansiojasi. Sinä olet se joka ohjaat jalkojasi sille tielle minkä näät kuljettavaksi ja menneistä teistä on oppisi kertynyt ja muistat vain viimeisimmän, jonka juuri askellit? Mikä on näkysi, horisonttisi mitä kohden kuljet?
Tämä hetki, matkasta nauttiminen, jokaisen askeleen kokeminen. Kuinka toiset ovat vaimeita, toiset teräviä. Kuinka jokainen askeleesi on erilainen, kuinka muutut hetkihetkeltä vaikket liikkuisikaan fyysisesti minnekkään. Kuinka kuljet onko kulkusi leppoisaa ja katselet samalla sivupolut ja maisemat vai onko vauhtisi kuin pikajuoksu?
Muut pystyvät näkemään jäljet takanasi, sinä olet ainoa joka näkee edessäsi olevat jäljet tien minne olet kulkemassa! Siksi sinä itse päätät millaista askelkuviota elämäsi jättää! Onko se valssin pyörteistä, suoraa kuin ketun helminauha, pupujen ruutuhyppely, traktorin rengas, mitä vain ikinä päätät!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti