Kun vihaan ihmisiä, silloin vihaan myös itseäni, sillä minäkin olen ihminen. Tämän tajusin ainakin 10 vuotta sitten sillä ei vihaamisessa mitään järkeä ole, itse olin tuhlannut aikaani turhalla vihalla ja nähnyt toisten vihaavan jotain vuodesta toiseen. Edistymättä mihinkään. Päätin silloin luopua vihaamisen kuluttavasta toiminnasta ja elämä helpottui todella paljon. Siinä tuli annettua tapahtuneille teoille anteeksi, ihmisille anteeksi, itselle anteeksi ajan ja energian tuhlaamisesta. Ja jatkettua eteenpäin. Kyse etteikö olisi asioita joista en tykkää, mutta minun ei tarvitse vihata niitä sillä vihaisena olen sokea kaikelle muulle ja muille vaihtoehdoille.
Miksi minä olisin parempi kuin toiset tai toiset parempia kuin minä, kun vain siksi että olen jossain osaavampi kuin toiset. Opettaa toisiakin olemaan sitä mitä on, en minä toista voi pakolla muuttaa. Jokaisella kun on oma perusluonteensa, eikä kaikkia vaan voi kiinnostaa samat asiat kuin minua. Heitä joita kiinnostaa opetan mielelläni.
Vastavuoroisuutta vai antamista?
Olen monet kerrat käynyt ihmisten luona, nähnyt toisinaan vaivaakin päästäkseni käymään. Ja silti se olen vain minä, joka on se joka liikkuu toisten luo. Jos odottaisin vastavuoroisuutta olisi monet hyvät jutut jääneet kuulematta ja kertomatta, joten miksi jättäisin menemättä, vain sen tähden että toiset ei vaivaudu tulemaan minun luo. On osa heitäkin, mutta harvemmassa vain.
Onhan lähtemisessä oma vaivansa, kun pitää häipyä tutusta ja turvallisesta. Minulla on monta tuttua keittiötä ja kotia ja ihmistä.
Tehdä tutuksi ne, joissa ei ole käynyt.
Itsekkyyden valtakunta, kun omii vain itselleen, eikä anna muille. Itsekäs hylkäisitkö, lapset, vanhukset, sairaat, vammautuneet, hylkäätkö kaikki vähemmän tietävät? Vähemmän osaavat?
Vähemmän tekevät?
Pitäisitkö kaiken tiedon itselläsi? Osaamisen omanasi, omana tietonasi?
Olisit yksin ja kuka olisikaan arvollinen olemaan seurassasi?
Kaikki muut saavat kuolla, kunhan vain sinulla on kaikki hyvin?
Etkö auta lapsia, opettamalla ja kertomalla mitä heistä voi tulla. Oletko koskaan esimerkkinä toisille? Näin toimin ja tulos on tämä. Ohjaatko toisia toimimaan vai vain katsot kun päätulee lyödyksi seinään. Jos kerran osaat? Miksi et opeta! Kun kerran olet niin hyvä tekemisissäsi!
Etkö todellakaan antaisi mitään toisille? Opettaminen on antamista, tiedon ja taidon lahjoittamista. Etkö siis jaa nälässä olevalle ystävälle ruokaasi ja annat hänen kuolla nälkään silmiesi edessä? Vain siksi että se on sinun päätös mihin sinun rahasi menevät. Eihän sinulla ole ystäviä. Etkö näe että itsekkyytesi viha on kylmää ja kuolettavaa ja saa sinut ja ajatusmaailmasi pienenemään, sillä sinä olet jotain vailla. Sinulta puuttuu anteeksi anto ja myötätunto, sinulta puuttuu paljon, sillä vihaamalla emme aukaise mitään ratkaisuja mihinkään, tuijotamme omaan napaan ja toisten tuhoon, väheksymiseen.
Arvottamiseen.
Toiset ovat silloin parempia kuin toiset ja vertaaja olemme me itse. Pitäisikö siis lopettaa vertailu, tavallaan kyllä. Onhan selvää kun tulet huoneeseen kuka huoneessa olijoista on pisin tai lyhin. Kuka lihaksikas kuka laiha. Vertaamme itseämme toisiin ja arvostelemme sen mukaan minkä koemme hyväksi, kauniiksi...
Minusta jos näämme jotain siistiä, jotain mitä haluamme eikö olisi parempi mennä juttusille ja kysellä. Siinä saattaa päästä testaamaan asioita ja oppimaan.
Kun opettaa jotain ei ihmeemmin pysty valitsemaan kuka tulee kursseille. Kuka pyörii elämässä ympärilläsi, sinä voit vaikuttaa siihen opetatko enemmän oppimisen haluisia vai et. Opetatko heitä, jotka pyytävät opetusta.
Muttei jokainen hetki saa olla oppitunti, emmekä saa toisen puolesta päättää mitä hänen on opittava. Pakolla kun mistään ei tule mitään.
Miksi elämästä sitten valitetaan?
Kun se tuntuu potkivan päähän, kun kukaan ei auta. Ratkaisemattomat asiat ja toimimattomat asiat, kun emme pääse etenemään. Valitamme kun koemme vääryyttä.
Toivomme jonkun auttavan, kuulevan ja kertovan ratkaisun, silloin kun emme sitä itse löydä.
Vääryys, kuten lapset valittavat, jos jaat karkkipussin epätasan, sillä miksi samasta pussista syövä saisi enemmän tai vähemmän? Ja silti saatuaan karkkeja menee kavereitten luo ja jakaa saamansa karkit kavereitten kesken, joilla ei ole karkkeja. Toisinaan karkit syödään itse, mutta jaetut karkit on makeampia, sillä on saatu yhteinen kokemus.
Mietitäänpä kuka toi karkkipussin, jompi kumpi vanhemmista tai vaikka isovanhempi. Joka on käyttänyt rahaa (aikuisten karkkia) ostaakseen ja jakaakseen omastaan heille, joista välittää.
Keräämme rahaa, jotta voisimme olla hyödyksi ja iloksi niille joista välitämme. Ja lahjoittaa heille, joilla ei ole mitään, koska pystymme antamaan.
Kuinka antaa mitään, kun sinulla ei ole mitään. Kuinka voisit hyödyttää toisia.
Entä kun he, joilla on paljon, joilla on tietoa ja osaamista, tavaroita, hyödykkeitä. Eivät itsekkyyttään anna mitään toisille?
Enkä tarkoita että olisi pakko jakaa kaikki omistamansa kaikkien kanssa ei. Vaan sitä että minun tietotaitoni on käytettävissäsi, kun haluat esim. Oppia jotain piirtämisestä. Tai minulla on auto, tarvitsetko kyydin, voin samalla heittää sinut kun olen menossa itse.
Itse päätämme kenelle jaamme aineellisen ja aineettoman hyvinvointimme. Suurin osa kotimme hyödykkeistä on tavaraa, joita käytämme harvoin. Aineeton hyvinvointimme on tieto ja tuntemus, kaikki se tieto mikä päässämme vaeltaa.
Miten syntyy arvostus, arvostushan on arvottamisvalinta eli vertailu ja päätös mitä haluaa. Arvostusta saamme siitä kuinka omaosaamisemme hyödyttää muita. Auttaminen, omantaidon hyödyntäminen toisen hyväksi ilman rahaa. Kaupankäynti rahan kanssa.
Joten onkin hyvä kysyä mitä vertailemme ja miten!
Vertailemme mitä haluamme elämäämme lisää. Tuommeko toisen elämään mitä? Tuommeko omaan elämään mitä?
Ja suurin onkin kysymys. Minkälaisesta ajatusten karkkipussista sinä jaat karkkeja? Tykkääkö toiset niistä? Miltä sinun hyvät asiasi maistuvat? Kyllä muutama paha karkkikin mahtuu sekaan, sillä hyvät maistuvat silloin paremmilta, kun on mihin verrata!
Milloin rikas ymmärtää auttaa köyhää? Entä milloin köyhä auttaa rikasta? Milloin tunneköyhä tapaa tunnerikkaan?
Milloin opettaja on saanut vertaisensa ystävän? Ajattele äitiä joka opettaa lapsensa tekemään kanssaan ruokaa, opettaa hänelle kaiken mitä osaa ja opettaa opettamaan itseään, jotta voi opettaa lisää. Opettaminen on vastuun jakamista, jotta jokainen voi toimia. Ja se kuka milloinkin johtaa on sovittavissa. Jos sinä teet yksin, ketä tekemisesi hyödyttää? Perhettäsi? Muita?Itseäsi?
Opeta siis oppijoita oppimaan ja opettamaan, anna arvoa avulle jonka saat. Anna arvoa myös hyödykkeille, joita hankit, sillä joku saa siitä rahaa, jotta voi hankkia hyödykkeitä omille rakkailleen. Arvosta, oppimista, prosessia, lopputulos on aina arvaamaton, joten ole vain opettamisen matkalla!
Etsi ja kysele asioista jotka kiinnostavat, opettele. Sillä toisten silmissä voimme näyttää niin aloittelijalta, kuin mestariltakin, riippuen siitä kuka vertaa ja ketä ja mihin. Myös omissa silmissämme!
Joten mieti aina mihin vertaat, kun vertailet! Ymmärrän kyllä rahanteon kannalta, että aloittelija ei ole tuottoisa tekijä, mutta jos emme koskaan opeta ketään. Miten kenestäkään voi tulla yhtähyvää tekijää, kuin sinä! Ja ellemme kerro missä asioissa on vielä opittavaa ja kuinka jokin tehdään vaihevaiheelta, niin kuinka voimme kuvitella että taitomme noin vain siirtyvät toiselle, esimerkin kautta, ellei tekniikkaa ymmärrä.
Joten palatakseni otsikkoon, millaista ihmistä rakastan! Sellaista joka auttaa oppimaan asioita!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti