Tukahdutan
Kävelin läpi elämääni,
tukahdutin sen pikkuhiljaa
mikä oli itseäni.
Toisten sanat sanoivat,
et sinä osaa, et sinä ole hyvä, ole hiljaa.
Heiltä keräsin sanat, joilla satutin itseni,
kadotin sen joka olin ollut.
Hylkäsin itseni ja kävelin lohduttomana,
mustana, synkkänä, kuolleena, torjuttuna.
Ikävöiden sitä kuka olin, lämpöä, aurinkoa, onnellisuutta
Hukutanko itseni tuhkaan,
sotkenko silmäni,
etten näe sitä kuka olen?
ja silti sisällä palan,
minä, pieni kipinä.
Kiellänkö jälleen itseni?
Tunteeni, haluni ja järkeni.
Olenko kylmä kasvoinen nukke,
Tyhjäpäinen kuvajainen?
Hailakkaa, apeaa, orjana oloa,
sätkynukkena hyppimistä.
Jatkuvaa viimeiseksi tuloa.
Miksi he vihaavat minua?
Miksi vihaan heidän silmin itseäni?
Orpoa oloa.
Miksi käteni vääntää tikaria rinnassain,
joka oma tekele, muitten kuvajaisten.
Sanojen viillot, joilla vain kärsimystä itsellein haen.
Hyväksynkö itseni? Kun toiset eivät?
Mitä minusta jää, jos itseni hylkään
Vain rantu olematonta elämää
Varpaillaan kituuttamista, stressiä, pelkäävää tulevaisuutta.
Kuolevaa olemattomuutta.
Vain jotain tukehtunutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti