tiistai 10. huhtikuuta 2018

Miksi kuolema on tabu? -Pohdintaa jälleen kuolemasta

Minä olen jostain syystä pitänyt kuolemasta, sellaisena olentona asiana, jota ei tarvitse pelätä. Hugo Simbergin maalaama kuoleman puutarha ja muutkin hänen töissään esiintyvät kuoleman hahmot ovat lohdullisia ainakin minusta.
Pitäisikö kuolemaa pitää loppuna? Kuolema on rajakohta, jolle me elävät emme voi seurata, mutta mitä kuolema on? Onko kuolema aina läsnä, kun solumme kuolevat? Onko se hahmo, joka seuraa askeleitamme? Vai saapuuko se sitten kun aika on lähellä?

Kuolema on jokin, joka muuttaa elävän elottomaksi. Kuolema on jotain, joka on kiinnostanut minua maallikkona lapsesta asti. Siitä ei ole puhuttu, mutta se on ollut läsnä. Vain hautajaisten muodossa, muuten kuolemasta ja kuolemisesta ei olla puhuttu. Jos silloinkaan. Pois nukkuneista ja vainajoista, joskus ohi mennen. Älkää pelätkö, En ole kiinnostunut tappamaan ketään.  Olen lempeä sielu, mieluummin pelastan ja hoivaan sairaat takaisin eläväksi.

Minusta vaan tuo tapahtuma itsessään on hyvin mielenkiintoinen. Mihin pohjalle nykyihminen pohjaa kuoleman uskomuksensa ja tietämyksensä kuolemasta?
Kuolemanjälkeisestä? Uusista elämistä? Vain tästä yhdestä elämästä? Sielun vaelluksesta, taivaaseen pääsystä tai helvettiin joutumisesta?  Pohjautuuko uskonnot aina sen päälle, mihin uskonto katsoo kuoleman jälkeen päätyvän. Miksi kuolemalle on niin vähän sanoja?  Miksi kuolemasta on niin vähän kirjoitettu?
Millaista on ymmärtää oma kuolevaisuutensa?
Miksi jotkut tahtovat kuolla? Mitä kuolemalla halutaan sanoa?
Kuinka kuolemaa kuvaillaan elävän näkökulmasta?

Kun joku tai jokin kuolee kuten
Sielun kuolema, älyllisen hengen kuolema, rakkauden kuolema.
Ero, loppuminen, muuttuminen, erottautuminen, Se joka on ollut katoaa, se jonka kanssa on ollut, ei enää ole. Se jota on rakastanut, ei ota vastaan enää sinun rakkauttasi, ei ota mitään vastaan. Eikä vastaa..
Kuolema on muutos, joka on rikkonut sidoksen kahden väliltä
Kuluttanut loppuun mitä oli käytettävissä.

Kuka minä olin hänen kanssaan, kuka minä olen ilman häntä?
Mitä kaikkea hän minulle oli ja minä hänelle?
Kuinka elämää eletään menetyksen kanssa?
Kuinka päästää irti tuosta haamusta, henkilöstä jota ei enää ole, jonka aivot vielä osaavat luoda näkyviin.
Mitä minun tulee ymmärtää rakkaudestamme? Ystävyyydestämme? Yhdessä olostamme?
Siitä mitä hän minulle oikein oli?
Mitä hän näytti minulle elämästä?
Mitä kertoi? Teki? Oli?
Miksi katson hänen kuvaansa niinkuin sitä katson?
Mitä hän on minussa? -> Kuinka hän muutti ajatustani elämästä, olemassa olosta, elämisestä?
Miten hän muutti minua enemmän minuksi?
Kuinka hän muovasi minusta minua? Kuinka toimi kanssani? Mitä hän näki minussa? Entä minä hänessä?
Oliko hän missä mielentilassa jutellessaan minulle?
Mitä hän toi minulle ja mitä vei? Mitä annoin hänelle, mitä hän sai? Mitä lahjoitin?

Kipu, kun ei voi antaa, sitä minkä on tottunut antamaan vai kipu, kun ei voi saada, sitä minkä on tottunut saamaan?
Tuo surun hämärävarjo, puutoksen tunne, jolle ei ole täyttäjää. Vajaus ja liian täynnä samaan aikaan. Sanoja joille ei ole kuulijaa ja sanoja, jotka tahtoisi kuulla. Tunne, jolle ei ole täytettä, tunne joka painaa sisältäpäin, eikä lähde itsestään. Se on surtava pois, tunnettava, kaikki kipu. Kipuna, joka syntyy erossa rakkauden tuottamana.

Laimea rakkaus ei luo siteitä keneenkään tai mihinkään. Ja juuri tuo kuvia tuottavan tunne-fyysisen siteen katkeaminen luo kivun ja tuska, koskee ja satuttaa. Pistää itkemään lohduttomasti omaa osaasi, jonka olet mielesi ja kehosi muistiin pistänyt.
Se kertoo ihmisen olevan olento, joka rakkaudeksi kutsutun sidoksen avulla, pystyy kiinnittämään ulkopuolellaan olevia olentoja ja asioita, itseensä niin ettei halua erota noista osista ikinä.

Keho muistaa, kun mieli yrittää unohtaa, muistuttaa muistuttamistaan. Miten keholle sanotaan päästä irti, miten mielelle sanotaan unohda? Pystymmekö koskaan päästämään irti oikeasti?  Rikkoutuuko rakkauden side koskaan vaikka ero tuleekin?

Toiset eivät luovu rakkaudestaan, he oppivat rakastamaan seuraavaa, muita. Kun näkevät surunsa lävitse, eivätkä katkeroidu, sillä he hyväksyvät muutoksen ja alkavat etsiä seuraavaa. Silläkun toista rakastaa oikeasti toivoo hänen parastaan kaikessa. Päästää irti ja antaa mennä.

Entäkun takerrumme, kuinka yritämmekään pitää toisen luonamme kaikin keinoin, emme halua kadottaa tai päästää irti siitä kaikesta mitä tuo toinen edustaa itselle. Mitä hän ja minä=me tarkoittaa ja edustaa minulle minun elämässä.
Miltä siis menettämisen kohtaaminen tuntuu?

Pohdin tätä eron käsitteellä ja muutoksella
Jokainen elämämme tapahtuma niinkuin kuolemakin on muutos, muutosten ketjussa. Tai kerroksissa. Miten kukakin elämänsä näkee.

Jokainen elämän tapahtuma, muutos on vaihtokauppa, puntari kahden välillä.
Toisinaan emme edes mieti sitä esim. Mennessämme kouluun, töihin jne.
Me eroamme siitä olentojen piiristä, jota kodiksi sanotaan. Ja silloin muutamme kotiin jäävän olentojen käyttäytymistä vaikuttamalla perheen sisäiseen vuorovaikutukseen. Ja sinuun kanssa ero vaikuttaa mutta miten? Olet myös toisessa ryhmässä ja kuinka vaikutat siihen? Ja kuinka he sinuun. Kuinka sinä vaikutat perheeseesi, kokemiesi muutosten myötä?

Kun ihminen kuolee, tuo hahmo katoaa ja hänen toimintansa noista vaikutuspiireistä, joissa hän elää. Jättäen näin toimintoja ja tekoja auki ihmisten elämästä, joita hän on toisille ja toisten kanssa tehnyt ja tuosta syystä häntä joko kaivataan tai ei.
On siis väliä miten kohtelemme kanssa ihmisiämme. Sillä me muistamme, toisista asioita, kuinka he ovat tehneet asioita, millaisia he ovat. Jotta osaamme toimia kun he ovat menneet? Onko siis syytä opettaa toisia niin että he osaavat? Mitä jää jäljelle jos sinä katoaisit toisten elämistä, joiden elämien osallisena olet ollut? Menetyksien kautta ymmärrämme arvon mitä toiset ovat elämiimme tuoneet.
Joten onkin kysyttävä Kuinka sinun osallistumisesi ja olemassa olosi muuttavat toisten elämää?

Hyväksytkö eron? Vai pidätkö mielikuvistasi kiinni, että hukutat elämäsi noihin kuviin? Et elä elämääsi vaan, katsot mielesi toisintoja, uusintoja uusintojen jälkeen. Ansa johon aivomme meidät ajavat. Muttei vierasta voi rakastaa? Kuinka tutustut uusiin tai vanhoihin tuttuihin tai tuntemattomiin. Kaikki alkaa alusta tutustumalla.
Tutustumme ihmisiin ja tutustumme maailmaan kunnes meidän on aika erota. On tehtävä elämällä merkityksellisiä hetkiä. Millä on sinun elämässäsi merkitystä? Mikä on jäänyt muisti jälkenä mieleesi? Mitä varten mieleen jää muistijälkiä? Pyyhkiytyykö olennon aivoista nuo muisti jäljet, kun tuo elävänä pitävä voima häviää. Lähteekö ne muisti jäljet hengen mukana? Vai lähteekö vain henki?
Joten onkin parempi tutkia sitä mikä on ihmisolennon elämää ylläpitävä henki? Mikä saa olennon olemaan elossa ja tietoisena olemassa olostaan, elämästään ja kuolemastaan? Siksikö kuolema tuntuu niin pahalta ajatuksena, koska tiedostamme elävämme elämäämme, muttemme ymmärrä mitä kuolema tekee tuolle tietoisuudelle tämän kuolemaksi kutsutun tapahtuman jälkeen?

Toivon että pohditte menetettyjä sukulaisianne ja ystäviänne, lemmikkejänne, kaikkia jotka ovat joskus ottaneet jollain tapaa elämäänne osaa ja sanokaa kiitos, sillä juuri he kaikki ovat tehneet sinusta juuri sinut. Sinut jonka elämää sinä elät, jonka elämänkulusta juuri sinä päätät. Juuri tälläkin hetkellä, kun olet päättänyt lukea minun kirjoitukseni ja anteeksi ja ole hyvä, jos sysäsin ajatusmaailmaasi johonkin suuntaan. Sillä ajattelin sanoa tältä päivältä hyvää yötä ja ruveta nukkumaan, jotta voin huomenna herätä taas jälleen merkittävään päivään!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti