Millaista maailmaa sinä rakastat?

Kuin ensi askeleet pitkästä aikaa, pimeään yöhön, kosteaan ilmaan keuhkot taipuvat kuiskaamaan hiljaa. Varpaat tuntevat asvaltin, iho ilman kylmän kostean, askel toisen perään punoutuu ja katse kulkee kuultavaa veden pintaa. Kuu luo hopeista loistoaan ja kaupungin valot kiiltelevät taivaanrannassa tuolla kaukana. Tuuli aatoja rantaan kuljettaa ja kuinka kivet pysäyttävätkään matkan hopean ja lyö ne takaisin alas palaamaan.

Tähdet tiukuina kuiskivat yllä pään, monta kertaa paikoilleni jään? Vain tuijottamaan kuun siltaa, joka kulkee rantaan. Pilvet kulkevat hitaasti kadoten syliin pimeyden ja minä pimeyteen kadoten vaiko valossa kylpien?

Kaiken sen pimeyden keskellä valossa josta nautin niin. Kulkee askeleet, hitaasti ja juoksien, pysähtyen katselemaan puiden muotoja, runkoja ylös asti nähden lehden jokaisen kimmeltävänkö kultaisen? Hiljaisen mustan ja pimeän varjon takaansa valo vain välkehtii, hiljaa piirtyvät nuo mustat rungot, puu puulta, lehdet kuiskivat tuulen sävelmää, niin että kuulen sen.

Vielä lämmintä seassa kylmän häivähdys, onko se minua, kun rakastan pimeitä iltoja joiden suojaan saan piiloutua ja olla vain minä. Ilman kasvojen työtä, ilman ketään, vain kadota pimeään. Unohtua olemaan osa yötä osa valoisaa yötä, himmeää valoa. Olenko siis himmeä valo?  Valo hopeinen, heijastus kuultava.

Katselen yön värejä, ne pukeutuneet tummaan siniseen hopeaan, mustaan kuultavaan, moneen sävyyn siniseen. Merkkivalot vain välkkyvät vihreää veden päällä, sekä kaupunki kullanhohtoinen, sekoitettuna punaiseen olevaan....

Matka jatkuu, kaarteet nää, hiekkatiet pimeät askeleet asvalttia mittaa ja olen jälleen voimissani, enkä jaksa välittää mistään. Askel, askel, seuraava jälkeen toisen ja kulku jatkuu vaivaton.  Ehkä nukkumaan mun matkani on?