Nään vain katseettomia kasvoja kaduilla, kun katseet kulkevat katua pitkin ja ihmiset kulkevat ihmisten ohi. Kylmiä käsiä, jäisiä sormenpäitä, unohtuneita lapasia ja unohdettuja sellaisia, jotka lojuvat kaduilla litimärkinä. Varsin surkeina. Alakuloisina. Lähes kuolleina.
Mitä etsin pimeästä?
Löydän hitusen lämpöä sydämestäni ja nostan märän hukkuneen lapasen ylös maasta. Otan sen mukaani vaikka se on kylmä ja märkä ja eksynyt. Eikä se ole minun kadottamani. Täysin tuntematon.
Se kastelee jo valmiiksi kylmät sormeni, mutta päätän kestää. Kuljetan tuon surkeuden huipentuman kotiin, lämpimään. Sinne minne ulkomaailma ei ihmeemmin tule.
Pesen lapasta ja kylmettyneitä sormiani kuuman veden alla, pois nuo hiekan jyvät jotka ovat tarttuneet ja lianneet tuon karkulaisen. Pehmeällä lempeydellä asettelen ja silittelen lapasen suoraksi kuivumispaikalle. Aikaa, lapanen tarvitsee aikaa. Se puhuu minulle kyyneleitä, jokaisessa pisarassa, jonka se tarvitsee kuivuakseen. Jokaisella langansäikeellään joka on noussut ylös. Se kertoo tarinansa tähän päivään.
Lopulta lapanen kuivuu ja silittelen sen pehmoista kirjoneulepintaa. Josta voin nähdä sitä sitovien silmukoiden luovan tarinan. Katselen lapasta jolla on tarkoitus. Lämmittää jonkun kulkijan kättä. Ja se kertoo minulle kuinka kovasti siihen koskee, kun se on erossa itselleen tarkoitetusta kädestä, jonka mukaan se on muotoutunut, käden jonka se tuntee. Joka on sen elämäntarkoitus. Lämmittää kättä
Silittelen vielä hetken lapasta,juttelen sille kuin se tajuaisi: Ymmärräthän että emme tiedä tulemmeko koskaan löytämään enää sitä kättä johon olit tarkoitettu. Voimme etsiä ja etsiä, jos niin tahdot, mutta ymmärräthän mitä tarinasi teki minulle. Tulit kylmänä kuin syksyn yöt ja päivät, talven hyisenä, et ollut minulle mitään. Päätin silti auttaa sinua, sillä näytit niin surkealta lammikossasi, kylmissäsi, viluissasi. Säälin sinua, päätin antaa omastani sillä en tahdo tuollaista kohtaloa edes lapaselle, joka ei tunne. Mutta minä olen erilainen minä tunnen sinut, näin sen kivun jota koit tai ehkä se oli jotain outoa omaani, silti veit huomioni. Kaikesta kivustasi huolimatta jota aiheutit päätin auttaa ja huoltaa sinut, vaikka olet vain yksinäinen lapanen. Joka on kadottanut kätensä. Tiedä että sinua on rakastettu. Sinusta on välitetty. Sinusta on huolehdittu. Ja että olet upea lapanen ja lämmität kättäni vaikket olekkaan sopiva ja vaikka kaltaisesi toinen lapanen on jossain tuolla. Kaksosesi ja kätesi. Niin sinä olet juuri tänään täällä. Tarkoituksemme oli tavata ja kertoa tarina. Kiitos lapanen.
Tarina tästä antaa toivoa
Vaikka olisikin kuinka alhaalla ja märkä, kipeä, masentunut, ahdingossa. Niin jostain löytyy joku joka auttaa ylös. Ja se että kuten lapaset toisinaan kastumme räntäsateen kastelemana ja toisinaan olemme niitä jotka lämmittävät kylmissään olijoita, niin elämä on olotilojen vaihtelua ja voimme valita mitä pistämme päälle. Kuljemmeko kylmissämme vai lämmössä? Onko sydämmessämme rahtunen auttajaa, kotia joka kuivattaa kyyneleet. Sulattaa jälleen mahdollisuuden olla lämmin. Olla onnellinen vaikka olisikin pimeää, nähdä iloa vaikka olisikin pilvistä. Nauraa vaikka kaikki muut mököttäisivät.
Mitä etsimme pimeässä? Itse etsin valoa, sitä mitä nään ja tunnen. Olen kaatunut lätäkköön ja kastellut vaatteeni, itkenyt, ollut surullinen, hämmentynyt, nostanut jälleen hymyn ja kirmaillut jälleen eteenpäin.
Mitä etsimme pimeässä? Löysin lämpöä ja heijastuksen, löysin kylmiä öitä, löysin uusia tuntemattomia, kohtaamattomia kohtaamisia....löydämme jotain kunhan vain luomme katseemme johonkin tai johonkuhun tai se että joku tekee sen meille itsellemme. Elämä on pimeää ilman tarinoita, luokaa valoa ja kertokaa mihin kuulutte, mikä teidän tarkoituksenne on ja milloin katositte ettekä enää löytäneet takaisin vai löysittekö? Kuka teidät pelasti ja mitä opitte, mikä on seuraava suunta?
Ihanaa pimeää iltaa !! Rakastakaa lapasianne
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti