Voin vain kuvitella mitä toiset tuntevat omien kokemusteni pohjalta, minkä olen tuntemuksena tallettanut sisimpään ja siitä minkä heidän ulkokuorensa ja sanansa kuvastavat. Pystyn peilaamaan ja tuntemaan ehkä jotain samaa, mutten koskaan todella tiedä mitä toinen tuntee tai kokee. Kun tietyn tapahtuman pistää eriherkkyydellä toimivaan koneistoon on tulos yleensä eri. (Huom. En tarkoita että ihminen olisi kone, koneisto on helpompi kielikuvana ymmärtää)
Mille olemme herkkiä, mitä olemme virittyneet vastaanottamaan?
Mutta se että jollain tapaa ja jollain tasolla ymmärrämme toista. Samoja asioita kokeneet ovat usein samalla tasolla toistensa kanssa. Saman tasoisuus tuo yhteenkuuluvuuden tunnetta. Siksi terapiaryhmät, käsityöpiirit yms. Toimivat. Entä työporukka? Oma luokka? Oma perhe?
Mille tasolle itseemme nähden luokittelemme ihmisiä? Ovatko he samanlaisia vai erilaisia? Etsimmekö yhdistäviä vai erottavia asioita? Mitä teemme yhdessä?
Kun tunnemme tunteita, herkistymmekö silloin huomaamaan jotain samanlaista. Kun tunnemme iloa, etsimmekö lisää iloa?
Kun tunnemme vihaa, etsimmekö lisää vihastuttavia asioita? Kun tunnemme kipua, herkistymmekö havaitsemaan kivuntunnetta, mihin koskee?
Vai etsimmekö vastaliikettä kokiessamme kipua, etsimmekö rentouttavia asioita?
Itku pitkästä ilosta ja huomaamme rakastavammekin asiaa jolle olemme osoittaneet hetki sitten vihaa?
Vihaamme puhdistaa jotain, kuten minä tiskien pesua, mutta rakastan sitä tunnetta kun ne on saanut pestyksi. Miksi siis edes vihaan tiskien tiskaamisen aloittamista?
Mikä ärsytyksen määrä, saa minut vihaamaan likaisia tiskejä? Vai tuleeko vihaisuus likaisten tiskien paljoudesta joka sitten pistää toimimaan. Kyllähän ihminenkin ärsytettynä ärähtää lopulta. Mutta mikä on se vaihe jossa tunne jää päälle, kipu herkistää ärsytyksen tunnereaktioita. Päänsärkyinen ei halua kuulla kovia ääniä ja iloisena emme niinkään välitä vaikka mehut kaatuu pöydälle vaan siivoamme ne ilman tuohtumusta ja mahdollisesti, jopa vauhdilla. Kuinka suuresti kipuherkkyys liukuu tunneskaalalla.
Kun meihin koskee puramme kärkkäästi tuohtumustamme muihin, kun tunnemme kipua, niin etsimmekö silloin mahdollisuutta saada tunne ulos toisen avulla? Emmekö löydä muita kivun lievitteitä? Emmekö ymmärräkkään että vain itsellämme on paha olla ja muitten ei tarvitse tuntea samoin, saada meiltä itseltämme huonoa kohtelua vain sen takia kun itseä kiukuttaa.
Monesti itse nälkäisenä olen kärkkäämmin sanomassa vastaan ja ehkä pahemmin. Verrattuna siihen että olen kylläinen.
Mutta vaikka minulla on paskapäivä, ei minusta oikeuta aiheuttaa toisille paskamyrskyä. Vaan se että voin saada toisilta ymmärrystä rauhallisesti. Rauhoittumalla toteamaan että onpa ollut paskapäivä tähän mennessä ja yleensä, joku kenen seurassa nyt on sattunut olemaan on pyrkinyt, jollain tapaa piristämään. Minulle vihastumisen hylkääminen, on monesti ollut vapauttavaa. Sillä arkisissa asioissa siitä ei ole ollut hyötyä, kuten kun itse toheloi jonkun asian kanssa eikä mene ihan putkeen, niin mielestäni kiihtymys ei auta asiaa onnistumaan, vaan päinvastoin vaikeuttaa monessa asiassa työskentelyä.
Minulle rauhallisuus ja rentous on asioita, joihin haluan pyrkiä, sillä yleensä mieli on rauhallisen tyytyväinen olipa asia mikähyvänsä. Minua jopa naurattaa aikuisten ihmisten kiukunpurkaukset, asioissa kuten liikenteessä. Hirmuinen selostus siitä mitä muut tekevät väärin ja ajavat hitaasti, tyhmiä ohituksia jne. Huutavat omassa autossaan toisten ajajien tyhmyyttä, ihan kuin se kuuluisi toiseen autoon ja aivankuin itse olisi niiiiiin loistoajaja. Jokainen meistä syyllistyy tyhmyyksiin, kun meihin koskee, mutta suosittelen tutkailemaan omaa ja toisten kipukynnyksen ja ärsytyskynnyksen rajaa.
Ja huomaamaan kuinka tyhmistä asioista onkaan tullut kivahdettua toiselle, tunnistakaa omat tunteenne ja vaihtakaa suuntaa kun tarve vaatii ja pitäkää taukoja!
Niin ja liikenteessä voi joutua joskus odottamaan tai ajamaan hiljempaan kuin oma kiihdyttelevä kaasujalka haluaisi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti