Teetä 10. Lokakuuta

Tänään on classic chai teen vuoro, joka on ollut aijemminkin kuvissa.

Tänään löytyi http://hulluussarjakuvia.sarjakuvablogit.com

Olin etsiskelemässä hieman pohjaa ideaani kun törmäsin näihin värikylläisiin kuviin joilla on tarinoita kerrottavinaan. ja sitäkin enemmän sanottavaa.
Siispä muutinkin tämänpäivän aiheeni

Ja kerronkin miten olen hieman friiki, hullu, sekopää, outo, kummajainen.
Tykkään piirtää ällöttäviä kuvia ja ahdistun niistä itse. Myös kirjoittamiseeni pätee samahomma toisinaan. Kuten olen kertonut miten käyn hahmojeni tunteet läpi kun he kulkevat tarinoissa, se tarkoittaa todella tunteiden läpikäymistä. Kun kirjoitan esim. Kauhua uhrin näkökulmasta, olen uhri joka kokee kaiken hänelle tapahtuvan, eikä se etenkään kauhussa ole kivaa.

 Sanoisin että minulla on tehokkaat peilisolut ja olen imenyt peilaamalla paljon itseeni tunnetiloja yms. Voinko sanoa että tämä olisi tiedostettua? Ei ainakaan aluksi sillä luulen että se on juuri se syy miksi rasitun ihmisten seurassa. Peilaanko heitä ja miten se näkyy minussa. Olen huomannut että toisten kanssa on helpompi olla, liekkö johtuen siitä että peilattava henkilö on rennompi ja hyvällä päällä tai kehonkieli on helpommin tulkittavaa ja näin ollen itsekkin on rennompi.  Entä he joiden kanssa en koe voivani hyvin? Peilaanko heidän tunnettaan ettei heillä ole hyvä olla? Välillä kun pääsen pois jonkun läheisyydestä huomaan kuinka kuin kivi pyörähtäisi sydämmeltä. Sellainen vatsanpohjan tunne siinä lisäksi.
Varautunut olo on kaikista pahinta, sillä se jännittää suurimman osan lihaksista. Ja saa näin olon tuntumaan jäykältä. En tiedä kokeeko toiset tälläistä ilmiötä. Siksipä vuorovaikutustilanteet ovat toisinaan hyvin uuvuttavia. Toisinaan on pakko tietoisesti sulkeutua juuri tämän takia omaan maailmaan tai musiikin sekaan. Sillä on päästävä tunnetilasta seuraavaan.

Olen seiska luokalta asti olla ajattelematta mitään, ei se aina onnistu,suurimman osan aikaa kyllä. Kuinka tuosta hetkestä tuli merkityksellinen minun elämässäni? Sillä juuri se hetki katkaisi ainaisen selityskoneen toiminnan, tämä sitä tuo tuota...

Siispä tämän tyhjän tilan täyttävät joko sanat joita kirjoitan tai laulan... tai kuvat joita piirrän, joista haaveilen, voisin sanoa niiden olevan jonkinlaisia valveunia. Kuten tarinaakin kirjoittaessa nään silmilläni tapahtumat ennenkuin kirjoitan niistä, elän ne.

Monesti autossa ollessani minusta on hauskaa miettiä itseni eläimeksi loikkimaan tai lentämään auton rinnalle. Fiilistelen tunnetta kuinka tassut osuvat maahan tai kuinka liidän puiden lomassa. Kuinka loikan ponnistus venyttää kehoa ja kuinka jalat ottavat vastaan painon ja ponnistavat jälleen. Ehkä se on tietoista itsensä irrottamista itsestään, aivankuin antaisi osan itseään irrottautua liikkumaan kun oma liikkuminen on rajallista. Toisaalta tämä on toisinaan hyvinkin väsyttävää ja toisinaan hyvinkin antoisaa. Muistan leikin lopuksi pyytää osani takaisin itseeni vaikka se kuulostaa hulluta, minun on kiva silittää katseellani pöllöä, joka katselee minua polvellani tai sormellani tai työntää käteni tiikerin turkkiin. Tykkään mielikuvitusleikeistä. Sillä en muista että oliko minulla koskaan mielikuvitus ystävää?

Onko elämäni tylsää, en sanoisi niinkään sillä neljän seinän sisällä pystyn matkustamaan ties minne? ja ulkona ollessa iskee se tarkkailija päälle, joka imuroi kaikenlaista mielensopukoihin. Siispä olen herkästi häiriintyvä ja katselen mitä muut tekevät, sen sijaan että keskittyisin siihen mitä itse teen. Joten tarvitsen olla yksin, jotta pystyn tekemään jotain. Tai sen on automatisoiduttava niin ettei sitä tarvitse ajatella. Sen vain tekee sillä sitten kun pystyy höpöttämään ja työskentelemään samanaikaisesti voi aivojen antaa pyöriä runolyriikoiden parissa. Siinä on vain se huonopuoli että runot on kirjoitettava ylös heti muuten ne unohtuu. Niiden muistaminen on niin haurasta.

Tämmöinen putkahti mustekynästä

Pienenä mieleni toi kaikenlaisia mörököllejä mieleeni ja niistä kehkeytyi ehkä se että nään rumuudessakin tietynlaista kauneutta. Kuinka kuvailisin kaunista rumaa. Lohdutus on varmaan sellainen niinkuin kaipauskin. Lohdutus siksi että jotain on särkynyt ja autetaan toista ymmärtämään ettei maailma kaadu siihen, pääsee eteenpäin. Kaipaus siksi että riuduttaa kaivata jotain jota ei voi vielä saada, mutta tietää saavansa sen.  Ruma kaunis kuinka kaikista rumimmista voi löytyä kaunistakin kun vain oikein tarkastelee. Kukaan ei ole yksilukuinen. Jokaisella on syynsä toimia ja minä etsin rumaa löytääkseni kauneutta ja kauneutta löytääkseni rumaa. Tukahduttaminen ehkä kuuluu samaan kategoriaan. Pidätetään itseltä mahdollisuus ja riudutaan tuossa tuskassa. Kituminen voisi kuvata näitä kaikkia, kipu josta ei pääse irti. Se on kuin elämä joka ei päästä irti niin pitkään kun elää. Ja kuolema on kaunista juuri siksi että se irrottaa ja antaa levon, luopuu kaikesta. Elämä tahtoo pitää kaiken itsellään. Elämä ja kuolema, kiinnipitäminen ja luopuminen. Mitä kovemmin pitää kiinni sitä kovemmin koskee päästää irti? Vai koskeeko?  

Mitä hulluutta näenkään itsessäni, rakastan hulluuttani, sillä se on omaa hulluuttani. olen oppinut elämään sen kanssa.  Kokemaan sen tuskat ja myötäilemään sen oikut, näkemään sen silmin, kuuntelemaan sitä. Ymmärtämään tilanteita.  Hakemaan myös apua kun sitä tarvitsen.

Hullua tiedän sen.