8.lokakuuta

Tänään ponkaistaan aamuu vanhemman musiikin tahdissa ja tänään on teetön päivä sillä olosuhteet pakottavat teettömyyteen.

Aloin tässä pohtia pimeyttä ja valoa jälleen kun kuljeksin vessareissuni pimeyden halki otsalampun valossa. Mieleeni palasivat lapsuuden leikit pimeyden keskellä. Olen pelännyt ja rakastanut pimeyttä aina sen mitä muistan.

Sillä tiedättekö mikä on mielestäni pahinta kun kävelee pimeydessä? 

Se että itse on valon jatke, joka käyttää valoa luovaa asiaa ja kokee itse olevansa valoa ja ympärillä on synkkä pimeys joka tahtoo sammuttaa valon. Pelkäsin pimeyttä pienenä, en oikeastaan pelännyt pimeyttä vaan mielikuvia joita mieleni pimeyteen piirsi. Toisaalta nykyään käy niinkin että minkä valo paljastaa joutuu mielikuvan valtaan pimeyden keskellä. 

Pystyn helposti kuvittelemaan lampun tuomaan valokeilaan kaiken maailman olioita scifi, fantasia ynnä muita öttiäisiä ja olentoja. Muttei se tarkoita että pelkäisin niitä. 

Sillä kun sammutan lamppuni minusta tulee osa pimeyttä, osa jotain suurta. Suurempaa mitä ymmärtää. Rakastan kävellä pimeyteen kääriytyneenä. Kadoksissa, niin etten nää edes itseäni. Ymmärtää vain olevansa olento joka on pimeydessä. Ei muuta. Silloin näkee kaikki valonlähteet. 

Olemme varmaan kaikki kuulleet sanonnan ei saa mennä valoa kohti. Liekkö se ettei tulta kohti kannata mennä, yöperhoset lepattavat valoakohden ja tippuvat lamppuun osuttuaan alas. Juna/ auto... tulee vastaan. Pimeydessä oleville olennoille tämä voi olla vaarallista ja valoa pitää väistää, jotta ymmärtää mitä valoa hohtava jokin on. Ei mennä suoraan eteen.

Mikä loistaa siinä on sähköä, tulta, reaktio kahden asian vuorovaikutus jotta syntyy valoa. Valo mitä valo tuo esiin voi olla paljon karunpaa kuin se jonka pimeys peittelee. Pimeys onko se levähdyspaikka vai koko elämältä tuntuva aika? Onko valo pehmeämpää kuin pimeys? Voisi luulla että valo on kuumaa ja pimeys kylmää.  Sanot sinisen olevan kylmää vaikka se on oikeastaan kuumempaa kuin punainen. Kylmäkin tuntuu kuumalta kun on tarpeeksi kylmää. Voiko siis pimeys olla valoa kun on tarpeeksi pimeää? Ja valo pimeyttä! Ääripäässä muuttuuko aina toiseksi? Mikä on siis hyvä heilahtelu suhde valossa tai pimeydessä. Sillä onhan parempi tuntea molemmat kuin antaa toisen vain haavoittaa itseä. Tai sanotaan mielummin näin haavoittaa itseitsensä valossa tai pimeydessä. Kuuman ja kylmän ymmärrämme miksi siis valoa ja pimeyttä ei haluta ymmärtää? 

Mikä tekee pimeydestä pimeää ja valosta valoa? Oma kehittyminen voisin veikata. Oma turtuminen ja kyllästyminen jollakin joka imeytyy sisinpään. Ihoon ja olemukseen, eli kaikki kokemukset, tunteet elämä. Jos elämä näin määrää sen onko minussa valoa vai pimeyttä, sillä on väliä miten itseään määrää. Asenne jolla toimii. 

Asenteeseen vaikuttavat pelot, mitä toiset ajattelevatkaan minusta. Suurempaa on se mitä itse ajattelee muiden ajattelevan itsestään. Kirjoitin tuossa ylempänä uskomuksen että pimeys ympärillä tulee sammuttamaan valon. Mitä valo on jos se ei saa loistaa pimeydessä? Valoa joka valaisee karusti kaiken jonka haluamme peittää? Kaikki se mitä häpeämme. Kaikki se pimeys, tietämättömyys, kaikki jonka koemme olevan väärin. Epäonnistunutta. 

Koenko siis sen että minulle on oltava pimeää ja epäonnistunutta ympärilläni jotta itse uskallan tehdä jotain niin että epäonnistun? Mielenkiintoista. En koe häpeää jos nään muidenkin epäonnistuvan ja jatkavan matkaa seuraavaan.

Siksikö kurjuuden keskeltä nousee tähtiä? Koska he ymmärtävät molempia voimia ja sen vaihteluiden pakollisuuden että voivat kehittyä. He luovivat ympäristössään ja ymmärtävät valon karikot ja varjojen karikot. Siispä taistelua ja rinnakkaiseloa hyvän ja pahan välillä tarvitaan, jotta löydämme omat väärin ymmärryksemme. Niin valon luonteesta kuin pimeydenkin luonteesta. Ja pystymme korjaamaan ajatusvirheitä, joita jokaisella ihmisellä on.

Kuvasin aurinkoa lehden läpi

Se kuinka kestämme elää omien valintojemme kanssa on yhtä valon ja pimeyden taistelua. ehkä emme sitä mietikkään kunhan vain kuljemme ja luovimme karikkojen ohi. Monesti menemme myös karikolle ja hukumme elämään. Kunnes opimme korjaamaan itsemme ja lähdemme jälleen liikkeelle. 

Rakastan kuutamo öiden himmeää valoa joka lakaisee kaiken kuin päivän valo,

Mutta se jättää häivähdyksen hämäryyttä pysyä pimeydessä. 

jos kuvailisin itseäni

Niin olisin Täydenkuun heleä valaiseva valon varjo pimeässä syysyössä vs. Kevään heleä aurinko siivilöityen pienten lehtien lomasta.

Siis hieman viileä ja silti lämmin. 

Sitä taitekohtaa joka keskitien molemmin puolin.

Minulle sanottiin kerran autokoulussa etten voi elää keskitiellä ehkä sitä ei autoillessa voi tehdä pitkään, kuin yksi suuntaisilla. Muttei se minulle tarkoita keskellä oloa ja keskiviivaa. Se tarkoittaa molempiin suuntiin ajamista, kävelyä kulkemista. Vaihtelua suunnanmuuttamista. 

Erilaisuuden kohtaamista.

Ajattelussa se on sitä että vastaanottaa ja lähettää lähetystä eri aikaan. Ja tämän kun hoksasin ymmärsin miksi itsellä kestää vastata asioihin. Olen yleensä vastaanotto moodiin asennoitunut lähetin. Ja tästä syystä kestää hetken ennenkuin pääsen lähetys moodiin. Hyvää keskustelua varten tarvitaan lähetystä ja vastaanottoa. Mutta myös ymmärrystä mikä on lähetyksen sisältö!

Ja sitä kukin pohtikoon omalla kohdallaan millaista lähetystä kuuntelee! 

Vaihda kanavaa ja tuota jotain uutta kyllä joku aina kuuntelee. 

Kaadu pimeydessä, kaadu valossa, nouse ylös ja jatka matkaa!

kuinka suuri merkitys on omalla matkallasi, siitä sinä päätät itse! Mihin olet kulkemassa sitä emme aina itse nää, mutta usko siihen että itsestä tulee jotain josta voi olla itselle ja toisillekkin hyötyä on jo itsessään tavoittelemisen arvoinen asia.

Että aamuja vaan!