Perhosten siipien havinaa näköni rajamailla,
Tippuvan höyhenen lailla kulkeva terä mieleni ja minun välillä,
Riutuva sisin, kuin pimeä sisäänhengitys.
Kaatuva muistutus, kaupan hyllyllä
Kuolemaa jokaisessa muistavassa katseessa,
Toivo unohduksesta, jota ei tule.
Jälleen haavat auki, vain siksi että muistan
ja rakastan. Taas mieleni kaamoksessa, mustelmilla ja hakattuna.
Potkiiko kaamos päähän? Vaikuttaako kaamos sinuun? Jäin pohtimaan kun minulta tässä kysyttiin vaikuttaako kaamos minuun? Ei vastasin kaiketi, mutten voi kieltää ettenkö kaipaisi aurinkoa ja lämpöä. Viekö kylmä ja pimeys hengen multa? Vastaan olevani menninkäinen joka heräsi säteisiin ja jäi kaipaamaan valoa, mutta elää kotonaan pimeydessä
Minulle kaamos on kuin ero, ikävä ja kaipaus, jostakin rakkaasta, jota en voi nähdä samoin kuin kesällä. Mutta se on myös oppimista rakastamaan itseä ja pimeässä eläviä olentoja. Se on rakkauden löytämistä muustakin kuin jo rakastamistaan asioista tai sitä että löytää rakastamansa asian pimeästä huolimatta.
Jos on valon lapsi sytytä kynttilä, valot huoneeseen, nauti tarkoista rajoista ja pue lämpimästi, juo lämmintä juomaa jos haluat olla valoa lähellä. Mutta jos mielesi halajaa tutkimaan pimeyttä, huomaat sulkiessasi valoja että jostain löytyy aina valoa, sumenevia rajoja ja hämärää joka peittää alleen kookkaatkin asiat. Huomaat tutkivasi itseäsi, ajatuksiasi, mieltäsi, koska silmäsi on pimennetty antamasta ärsykkeitä. Anna aistiesi tuntea muuten kuin näön tukena. Kaamos on kuin kaipaus joka ei saavuta kohdettaan, sillä välimatka on niin pitkä. Kyse lienee siitä jäämmekö piehtaroimaan tuohon kivuliaaseen kaipauksen tunteeseen, joka rakkauden muistutuksena on joskus todella riipaisevaa. Mutta eikö sydän surut häviä rakastamalla! Tässä tapauksessa pimeyttä ja kaamosta. Hengähdys taukoa. En tiedä johtuuko se että tykkään pimeästä ja kylmästäkin siksi että olen syntynyt talvella? Vaikka kylmä on totuttelu kysymys itsellenikin talvella.
Se ettei kaamos minuun vaikuta niin pahasti johtuu että olen oppinut ymmärtämään kaipuun tunnettani. Olen kaivannut ja paljon asioita, vaikkei se aina päälle päin näykkään.
Tämä kaipauksen tunne tuntuu solar plexuksen kohdalla ylävatsalla navan yläpuolella pallean alla ja johtuu siitä että tunteet ei ole tasapainossa! Fiilis että syöt itseäsi vetämällä vatsaa sisään. Siinä oma kaipaukseni tunne esiintyy. Eikä liene ihmeellistä että tämä kohta liitetään aurinkoon sillä hermosolun hermotus haaroittuu kuin auringon säteet. Ja vaikuttaa iloon, jolloin vähäinen energia voi saada aikaan masennusta. Mielestäni kaipaus kuluttaa energian juuri tuosta kohdasta ja tuntuu iskuna vatsaan. Kuinka lievittää kaipausta ja irrottaa sen otteesta!
Mitä kaipaus on? Odotusta, ikävöintiä, kaihoa, surua
Odottavan aika on pitkä ja tässä tietty kuukausimäärä ennenkuin valaistuu! Emmekä voi nopeuttaa sitä! Joko on karattava täältä pimeästä etelän aurinkoon, otettava valolamput käyttöön, tehtävä jotain koska voimme! Onko pimeys aihe suruun? Onko pimeys surua? Suosittelen lämpimästi ihmisiä perehtymään myös suruunsa! Menetyksen tunteeseen, siihen ettei kaikki mene niinkuin tahtoisit! Miten piristäisit itseäsi? Olen käsitellyt monesti kuolemaa, joka sisältää menetyksen, eron ja surun, ikävän. Ja aihe on kiinnostava, sillä kaikki tuo liittyy kaipaukseen.
Pimeys vie hengen multa sanoi päivänsäde. Ja ero toisista kaltaisistaan voi olla kuin kuolema. Muistan kuunnelleeni radio ohjelman siitä että jo ero sukulaisista ja perheestään on kuin kuolema. Sillä eroat kaikesta jo oppimastasi ja näin häät ovat rajakohta jossa juhlitaan niin iloa kuin suruakin. Ero muuttamalla toiselle paikkakunnalle, kaikki ystävät, tutut jää taa. Ihmissuhdeverkosto kuolee ja raja löytää uutta on löydetty. Vanhaa kaivataan ja uutta löydetään. Raja on muutos josta ei ole enää paluuta. Jokainen jonkin elämässään tapahtuneen raja aidan ylitettyään huomaa kaipaavansa vanhaa minää, mutta kaikki tuntuu jo sittenkin laimealta. Mietin onko jokaisen kuoleman tuovan eron, ajatusmaailman hylkääminen uusi tunnemaailma!? Minä mielelläni eroan kuollakseni ja ollakseni uutta jälleen. Vain muutos on varmaa. Siispä syleilen pimeää kaamosta kuin vanhaa tuttua, sillä se jälleen näyttää minulle jotain uutta. Opettaa rakastamaan muutakin kuin kaikkea, jonka jo nään. Se auttaa kokemaan uutta, kartoittamaan pimeää ja ottamaan askeleet haparoivalla polulla eteenpäin.
Muistan monesti kävelleeni tähtien valossa takaisin kotiin, olen löytänyt pimeydestä itsevarmuutta ja iloa. Oppinut rakastamaan pimeyttä. Sitä rajaa jossa kohtaan pelkojani ja otan askeleen muutokseen. Ja otan kaamoksen luomaa juopaa kädestä kiinni ja kuljen sokeana jälleen valoon rakastaen, hyväksyen, iloisena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti