Kiedoin käteni polvieni ympäri, istuin hiljaa hengittäen tuon harvojen kulkeman polun ainoalla suurella kivellä. Katsellen kun tuuli heilutti ruohoja aaltoilevina pyörteinä, jotka ponnahtivat pystyyn. Pystyin maistamaan kosteuden joka leijaili ilmassa, raikas henkäys niin monen masentavan hetken jälkeen. Ja jälleen ajatus oli hiipinyt mieleeni, tahdoin jättää sen, muttei tuo ajatus minua.
Niimpä katsoin sitä silmästä silmään, kaikkiin ajatuksiini, jotka liittyivät millään tapaa tuohon ajatukseen. Kiinitin ne lehtiin, ne eivät olisi enää minun ajatuksiani, ne olisivat kuin lehdet ja tippuisivat pois talven tullessa, osaan luopua, osaan elää, mutta sydämeni tekee sen toisinaan vaikeaksi. Se on romanttinen rakastuja, joka rakastuu kaikkeen mitä vain näkee, ja voi se tuottaa minulle pään vaivaa. Kuinka rakastaa ja päästää irti, kuinka elää ilman kipuja, jotka vain rakastaminen tuo.
En pysty siihen rakastamatta, rakastan jokaisen muutoksen vaihetta, jokaista kipuilua, sillä huomaan kasvavani uuteen suuntaan henkisesti, jokaisen luopumisen myötä huomatakseni, että etsin jälleen väärää asiaa väärästä paikasta. Annan anteeksi itselleni ja lähden etsimään jotain uutta. Tai samaa uudella tavalla.
Mitä masennus onkaan? Umpikuja ajatuksissa, samat todisteet joiden pohjalta ei tehdä ratkaisua, eikä edetä mihinkään suuntaan. Paikallaan oloa, jossa ei ymmärretä miksi ollaan paikoillaan. Mikä kasvamisen paikka tässä on.
Pettymystä, josta ei osata luopua, siitä vain pidetään kiinni kuin viimeistä päivää.
Kaipausta jolle et voi tehdä mitään, kärsimys, josta pidämme väkisin kiinni. Koska luulemme tarvitsevamme sitä. Vaikkemme voi tietää sitä, ellemme toimi.
Huomaan ettei kehoni erota, onko kyseessä, ajatus vaiko todellisuus, monta vuosisataa sitten kuolleen ihmisen teksti tai taideteos, vaiko vieressäni oleva ihminen, joka puhuu, jonka sanoja en ymmärrä. Minä vain katselen omaa maisemaani, johon lisään ja poistan tarpeen mukaan.
Ajatus on se, jolla erottelen, jäsennän ja toimin. Sydän on se, jolla rakastan, koen ja lisään ja hoen.
Rakkaus on se jolla haluan erota, kun jostain eroan. Sillä ei tule haavoja, sillä päästää kuin ystävän halauksesta, vapaaksi omaan elämäänsä. Vähän kuin lehdet, jotka tempautuvat tuulen mukana ilmaan.
Kyllähän se koskee, mutta luopuminen ilman vihaa tai katkeruutta löytää polkuja palata jollain tapaa myös takaisin. Anteeksi anto itselle, anteeksi anto toisille ja jatkamme matkaa. Päästän irti polvistani, nousen ylös ja jatkan matkaani polulla, ja muistelen rakkaudella tuotakin maisemaa, jonka kanssa jaoimme ajatukset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti