Syksy

 Aika jota lasketaan, kun se on mennyt,

Vuodet jotka patinoivat muistot jotka jätimme jälkeemme, 

ne jotka näkivät vasta kun olimme jo menneet, 

he yrittivät lukea mitä vuodet olivat tehneet. 

Niitä kukaan ei voinut enää muuttaa

Oli aika päästää irti, tuulten kuljettaa, joka oli temponut niin pitkään. 

Oli aika luopua ja muuttua muuksi, irrottaa ote.

Katsella kaukaisuuteen ja haaveilla, 

vilkuttaa muille jotka lähtivät, 

hengittää hetken hiljaisuutta,

 jäin tähän

Katsella korkeuksiin, jonne ei enää yletä, ja kaikkea joka peittää sisimmän

Levätä kuin olisi osa maata,

 tarttua hennolla kosketuksella alustaan, 

jolla lepää

Käpertyä, kuihtua, haipua, 

muuttua läpinäkyväksi 

ja lopulta kadota, 

olla osa maata

Aika avata uusia alkuja, 

ottaa avosylin vastaan kylmyys 

ja halla, sillä jokainen kritiikki antaa kylmäkäsittelyn, 

jota toisinaan tarvitsee kasvaakseen uudelleen

 Muisto joka jäi vieraista, 

jotka lipuivat pois taivaan sineen siivillään 

Vielä heitä jotka jaksavat loistaa ja piristää, 

pieninä hymyinä, kun vain heidät bongaa

Kuin korkeat veistokset,

 kannattelemme elämämme painoa,

 mutta näemmekö koskaan mitä olemme luoneet. 

Sillä jokainen luomus päästää irti ollakseen jotain itsenään.

Toistemme suojassa, toistemme näköisinä, kuvajaisena ajassa

Mekin olemme lopulta vain syksyn värejä, niitä jotka katoavat seuraavien tieltä.