Suojassa

Meistä jokaisella on suojakuoremme, jonka sisään piilotamme itsemme. Olipa se sitten piikikäs sarkastinen kuori tai ajatusten läpinäkyviä kerroksia kuten ilmakehässä.

Olemme itse jossain siellä sisällä

Sisällä on moni ulotteinen maailma, jonka voimme tehdä näkyväksi, heille jotka ovat kiinnostuneet. Elämä kypsyttää kastanjoista siemenet esiin, niin elämäkin kypsyttää oman aikansa ihmisiä, muttei meistä kaikista kasva kastanjoita. Osat ovat verhoutuneet, niin ettei heistä koskaan nää sisintä. Emme itsekkään ymmärrä, kuinka sisimpämme toimii. Näämme vain oman pintamme, niinkuin kävelemme maapallon pinnalla.  Ymmärrämme ajatusten sumun ja pilvisyyden, sekä kuinka voimme nauttia auringoista ja rajumyrskyistä, ymmärrämme kehoa ja sen ajatuksia.

Ymmärrämmekö maanjäristyksiä, niitä kohtia kun pintamme halkeilee ja repeää, sitä sisintä joka on sulaa laavaa ja pyrkii ulos kaikella voimallaan ja liikuttaa meistä jokaista kun sellainen hetki osuu kohdalle.

Kuinka ymmärrämme elämää, kasvien siementen elävää voimaa, maailman toimintaa, elämän voimaa. Ja sitä matkaa jolta kaikkea katsotaan. Millä kerroksella elämme, millaisia kuoria pidämme. Mitä sisimmässämme suojelemme? Elämässä on paljon vaihtuvaa, paljon ruokaa ja rikkaruohoja, paljon karua ja kauneutta, ja yhdistyessään ne ovat elämää. Jatkuvaa vaihtelua ja muutosta, samantyyppisissä tilanteissa. Millaiset ajatukset elävät sinussa? Millaiset teot saavat sinussa muodon? Miten muokkaat itseäsi, miten muut muovaavat sinua? Kuka kaivoi sinuun kaivonsa, kuka ryösti vehreän peltosi viljan, kuka vain kulki niityllä ja metsien halki, purjehtien aavan veden yli. Löytääkseen sielusi, joka oli kaiken aikaa esillä. He katsoivat sinua hetken, eivätkä nähneet ihmeellistä. Kunpa he katsoisivat toisia ajassa, pitkään ja kaikkea. He ymmärtäisivät paremmin.

Meistä jokainen on outo, outo omalla tavallaan ja toistamme omia toimintojamme, kuin puut tiputtavat lehtensä vuosittain, voimme hymyillä kun kuulemme jonkun sanan tai tuntea kylmiä väreitä, kun tuuli ujeltaa. Toimintoja jotka tekevät minusta minut ja sinusta sinut. Ja on todella typerää yrittää muuttaa muita (turhaa loukkaannutte), koska miten voisimme olla toisen maailman hallitsijoita? Emme ole silloin tietoisia omasta olemassa olostamme, kun keskitymme vain toisiin. Pystymme matkaamaan toisten maailmoihin, ja ajatuksiin ja tekoihin, mutta se sisin olemus on aina omamme. Se jonne toiset eivät pääse. Vain kaikkeen jonka tuomme pinnalle.  Ja ellemme tuo mitään pinnalle, mitä sisimmässämme sitten on?
Ellemme kasvata omia ajatuksiamme, kuihdutamme niitä ja kun kaikki omamme ovat kuolleet tapammeko toisten ajatukset?

Entä kun kaikki kasvaa, opetammeko toisia kasvattamaan omia ajatuksiaan, kylvämmekö, siemeniä. Oppia, elämää, ravintoa josta on hyvä ponnistaa?  Jonkin on kuoltava, jotta ravinteet kiertää. Puut tiputtavat lehtensä, jotta ne hajoaa ravinteeksi, jotta seuraavana kesänä puu jaksaa jälleen kasvattaa lehdet. Niimpä on kysyttävä mitkä ajatukset on hyvä ns. Kuolettaa, että toiset saavat voimaa?
Mistä kasvaa se puu (ajatus) joka jatkaa kasvamistaan läpi vuosien? Kestäen aikaa, jota voi tutkailla.

Minulle käsityöt ja kirjoittaminen ovat tuollaisia jatkuvia ajatuksia, puita jotka kasvavat ja tuottavat satoa. Etsien uusia ajatuksia ja lehviä, paljon ajatuksia, joista vain osista kasvaa oksia, loput tippuvat uudelleen käytettäviksi. Ajateltaviksi.

Jokainen puumme on elämämme elävää pintaa. Mutta mitä on tuo laava, joka voi hajottaa kaiken, elämän mullistukset, joita meistä kukaan ei osaa epäillä. Ne ovat erilaisia ajatuksia. Miten siis lokeroida ja ymmärtää ajatuksia.

On tunne ajatuksia ja neutraaleja ajatuksia.
Jokainen ajatus osaa ruokkia tunnetta ja tunne taas ajatuksien jatkumoa. Kuljemme ajatusmallejamme läpi ja aina kun ajatusmallimme kuolee pois syntyy murtuma, joka havahduttaa meidät tutkimaan pintaamme mikä elää. Elämme ajatuksistamme, ellemme ajatte mitään elämme jo ajateltujen ajatusten automaatiolla. Opittujen puiden metsän vehreydellä. Epäonnistuminen irrottaa vaihtoehto ajatuksia ja mahdollisesti tuo lisääkin. Ellemme ikinä epäonnistu olemme paikassa jossa teemme valinnan, pysähtyneenä ja mitä pidempään siinä olemme, emme toden näköisesti kasvakkaan. Tai ei ole oikeat olosuhteet. Jokainen kasveja kasvattanut ymmärtää senkin olevan epäonnistuminen ja kokeilee uutta alustaa kasvattaa tuota ajatusta.

Mitä ajatuksia siis kasvatamme, maapallolla elää kaikenlaisia eläimiä olentoja ja kasveja, sellaisiakin joista emme tiedä. Niimpä päässämme on ajatuksia, joiden kasvamisesta emme tiedä. Pohdin sitä tänä aamuna että kuinka penskana opeteltiin kaikki myrkylliset kasvit ensin. Sillä ne tappavat kun niitä syö. Muistan kuinka kielon marjoista varoitettiin. On siis  ajatuksia jotka myrkyttävät sinut. On ajatuksia jotka ovat hyviä ja ravitsevia, on ajatuksia jotka ovat pelkkää turhaa sokeria... on siis hyvin tärkeää millaisilla ajatuksilla itseämme ravitsemme.

On sisäisen äänen ajatuksia ja vaihtoehto ajatuksia, on päätös ajatuksia. Ja ymmärtääksemme tunteita on ymmärrettävä ajatuksia, jotka saavat meidät tuntemaan, jotain toistuvasti.  Ja ajatusmallia, joka siihen liittyy. Ellemme ymmärrä ajatusmallejamme, kuinka ymmärtäisimme tunteitamme. Ja ellemme ymmärrä tunnetta, kuinka voimme ohjata ajatusta että keholla olisi hyvä olla. Mutta tietääkö sisäinen ajatus paremmin kuin tiedostavan ajatus, joka on vain yleensä tarkkailija joka tekee tulkintansa vain ajalta jonka se on seurannut tietoisesti asiaa. Joka on yleensä hyvin vähän aikaa, ja yleensä ei niin kypsynyt ajatus. Ja toisaalta juuri tuo tietoisuuteen tuova ajatus on se, joka on katkaissut kehä ajatuksen, koska on näin tullut tarkastelluksi myös uudella tavalla.

Vielä on ymmärrettävää ajattelussa! Nämäkin ovat vain pohdintoja, jotta ymmärtäisin paremmin pääkoppani suojassa tapahtuvaa ajattelun tapahtumaa.