Hautajaiset

Jälleen saatetaan yksi sukulainen maan lepoon. Joten annan noille korpinmustille ajatuksille luvan tulla, surulle luvan vierailla luona, sillä jokainen hauta matka on muistutus elämän hetkellisyydestä. Siitä miten joku on luona ja samassa hetkessä poissa.

Samalla kun joku kuolee, hän vie itsensä pois jättäen paikalleen tyhjän paikan, roolin, josta hänet on tunnettu, jossa hän on elänyt elämänsä. Ja mitä hän onkaan tuonut kenenkin elämään, sitä voi kukin omalla kohdallaan miettiä.  Sillä jokainen syntymä kuin kuolemakin muuttaa ihmisiä ja heidän suhdettaan omaan elämäänsä.

Vieden tai tuoden paloja kuinka suhtautua toisiin ihmisiin ja itseensä. Jonkun kuollessa on aina yksi esimerkki poissa, mutta hautajaisissa jaetut tarinat avaavat silmiä näkemään mitä toiset ovat tuossa ihmisessä nähneet ja mikä rooli kuolleella on ollut heidän elämissään. Ja näin tarinat saavat jokaisen kuulijan elämän rikkaammaksi.

Millaista roolia katsomme? Miten hän elämääni vaikutti?
Toiset näkevät ihmisen vain hetken aikaa elämänsä aikana, ehkä parin päivän ajan toiset useamman vuosikymmenen. Silti kaikki muistot ovat hänestä. Kukaan ei voi määritellä muiston hintaa paitsi sen omistaja, ja muistoja on vain heillä joiden elämään hän on vaikuttanut itse tai välillisesti.
Millaiset muistot kulkevat sukupolvia tarinoina ja millaiset muistot vaijetaan iäksi?
Miten tekomme vaikuttavatkaan muistoihin toisistamme?

Hautajaisissa suru kokoontuu suvunkokoontuessa, yksi sen jäsen on poissa ja samalla kokoontuneet kunnioittavat toisiaan ja kuollutta ja surua. Surun alta löytyy helpotus, kuinka jatkaa matkaa ilman häntä. Suvun tuki, muun perheen tuki. Elämän jatkaminen kaikesta huolimatta, uusien roolien ottaminen, eteenpäin meneminen.

Kuolema herättää tunteita ja nuo tunteet on käytävä läpi ja päästettävä menemään. Suru on toisille pitkään luona asuva kumppani, kaipaus. Toisille hetken silmät kostuttava kokemus,  joka unohtuukin äkkiä. Ehkä sekin liittyy aikaan jonka olemme viettäneet tuon kyseisen henkilön kanssa ja kuinka syvästi hän on koskettanut olemassa olollaan omaan elämää. Tunnekkin riippuu ihan siitä millaisena tuon henkilön näimme ja millaisena hänet koimme.

Mutta kuinka surraan, toiset itkevät toiset ovat hiljaa, toiset huutavat, kun kuolema leikkaa elämän viljaa. Suru on kipua, menettämisen tuskaa, mieltä mustaa ajatusta.

Kuolema vie kulkijan matkalle, jonka päämäärää emme tiedä. Mutta voimme toisinaan kuulla kuinka tuon henkilön kanssa eläneet tuovat hänet ajoittain esiin, sanoina joita hän käytti, hyräilynä joita hän hyräili, tekemällä jotain mitä hän teki, muistaen hänet näin tai itse muistella häntä. Käydä paikoissa joissa hänen kanssaan kävi, joista nuo hyvät muistot ovat. Se on kuin kuollutkin jäisi elämään vielä kuolemansa jälkeen antaen voimaa eikä vieden sitä. Kysymys on kai siitä miten käytämme muistojamme kuolleista ihmisistä. Siis kuinka annamme niiden vaikuttaa itseemme ja toisiimme.

Kaikkien luona kuolema vierailee, mutta se kuinka kuoleman kanssa toimimme riippuu itsestämme ja siitä kuinka muistomme meihin vaikuttavat.

Ja lopuksi oli vain hiljaisuus.