Hetkessä
hyväilee poskiani,
kietoen
minut kirpeään aamuun.
Suuni on hiljaa
ja ajatukseni ovat kadonneet,
pidän käsissäni
lämpöä huokuvaa kuppia,
jota vasten sormeni puristuvat.
Hengitän sisään,
hengitän ulos,
hiljaa.
Olen kietoutunut huopaan
ja katselen
eteeni avautuvaa maisemaa:
Upeaa
purppuran väristä aurinkoa,
joka nousee pilvien lomasta
kuin taijottuna.
Hetken kauneus
se lumoaa minut,
lumoaa ja viettelee kauneudellaan,
sen elävä sointi,
tuo hengitys.
Rauhaisa ulappa,
joka kätkeytyy yön usvaan
ja taivaan kätketty kirkkaus,
joka hetken näkyy
ja hetkessä katoaa.
Elämä on
kuin liekki
elävöivä,
sydän hento
säteilevä.
Liekki polttaa päälle käyvää,
kun lämpö nousee ylöspäin.
Kynttilöitä, valoja
jokainen on osallansa.
Sytyttänyt vai sytyttämättä,
miksi olla elämäänsä käyttämättä?
Poltettu vai hajonnut,
jälkiä jättämättä?
Sainko jo ilmaa
siipien alle,
nousinko lämpöpatsaan
avulla taivaalle?
Olenko kotka
joka nousee myrskyjen yli,
onko toistenkin turvana
lämmin avoin syli?
Aurinko kirkas
kanssasi valvon,
päivät
yhä uudelleen
niihin katson.
Käyn elämän kulkua etsien,
löytäen, kadoten,
uudelleen alusta alkaen.
Olen selittämättä,
sillä aloin vasta ymmärtää,
kuinka näenkään itse
elämää.
16.10.2014 - Salla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti