Kynttilän henki

Hiljennyn hetkeen, sydämeni on täynnä luottamusta ja toivoa. Meillä kaikilla on opittavaa lapsilta, he nimittäin osaavat olla omia itsejään. Joten kysynkin millaisista tavoista sinua palkittiin ja millä? Huomiolla? Ruualla? Millä sinut saatiin olemaan niin sanotusti aikuisten "kunnolla" ? Palkittiinko sinua hyvästä vai huonosta tavasta? Ja millä? Katsoin elokuvan Helen Kellerin elämästä ja se sai minut miettimään, mistä minua palkittiin? Millaisista teoista? Kuinka minut ehdollistettiin jollekkin ajatukselle niin etten minä edes tiennyt/ ymmärtänyt lapsena. Mietin näitä asioita ymmärtääkseni itseäni paremmin, ymmärtääkseni muita paremmin. Ymmärtääkseni vanhempiani. Mitä kehitystä on ruokittu ja sallittu kasvaa, mikä on jätetty pieneksi?

Outoa tässä on se että kun niin sanottu järki astuu kuvioihin lapsekkuus ja spontaanius katoavat, itsekkin melkein menetin elämän haluni yhdessä vaiheessa elämääni.
Kyllä olen ollut masentunut. Epätoivoinen, ahdistunut ja sanon älkää jääkö asianne kanssa yksin puhukaa ihmisten kanssa. Ymmärsin jossain vaiheessa etten saavuta ahdistuksellani/ masiksellani mitään, tein siinä vain itselleni itsepetosta.
Enkä nyt vähättele kenenkään kokemusta, koska kaikki tuntevat omalla opitulla tavallaan ja itse tein itseäni tunteettomaksi. Lapsena olin ollut mitä eloisin lapsi tai ainakin muistan kokemukset hyvin eloisina ja tunne herkkinä. Olen siis käynyt läpi tuon toisen ääripään tunteettomuuden ja välinpitämättömyyden, kun mikään on tuntumatta miltään, ainut mitä tunsin on kipu/ kauhu.

Kirjoitin tarinoita, koska näen tarinani kuvina ja voin kertoa että kävin läpi mitä hirveimpiä kuolemia henkilö hahmojen kautta, murhasin itse itseäni kerta toisensa jälkeen ja se oli ainut asia jota tunsin. Kipua koska halusin elää, kipua koska halusin kuolla. Kumpi kipu voittaa?
Kumpaa ruokit? Kumpaa toiset ruokkivat? Vastasivatko nyt ihmiset, läheisesi oikeasti itse tähän kysymykseen vai vastasiko sinun aivosi sinun ja toisten puolesta?

Milloin on aika päästää irti illuusioista ja alkaa elää itse omaa elämää? Palapalalta.
Toden näköisesti itse olen kärsinyt eroahdistuksesta koska kiinnyin asioihin ja ihmisiin ja eläimiin todella vahvasti. Kaipasin läsnä oloa, hetkessä elämistä, huomioimista, itsenä olemista. Kun olin nuori, olin ujo ja uudet asiat pelottivat minua, välillä tämänkin ikäisenä. Minä olin oppinut pelkäämään todella hyvin :) ja osaan elää sen kanssa ja tiedän mitä olen läpi käynyt.

Ymmärrän hyvin kun tuntuu että on yksin asioiden kanssa vaikkei olisikaan, oman päänsä sisällä asioiden hautominen tuottaa vain aika pommeja, jotka ruokkivat itse itseään. Siksi on hyvä laajentaa ajattelua, puhua perheen kanssa/ ystävän jonkun läheisen tai terapeutin ja  uskoa siihen että toinen pystyy ymmärtämään ongelmasi ja antamaan tukea. Kysymys on lopulta siitä oletko valmis auttamaan itse itseäsi.

Ymmärrän hyvin sisäistä pahaa oloa ja siksi kerronkin että onneksi olen pelkuri enkä tehnyt itselleni mitään fyysisesti, henkistä kiusaamista suoritti aivoissani useampikin menneisyyden kaiku, jotka olivat vielä käsittelemättä ja hyväksymättä omaan menneisyyteen. Asiat olivat vain tyrkätty aivojen perälle jossa ne kummittelivat päivästä päivään viikosta toiseen jne. Ne olivat salaisuuksia, jotain minkä pitäisin itselläni, vain itselläni, kuinka voisin alentua olemaan heikko ja kertomaan nöyryyttävimmät kokemukseni toisille?

Meistä jokainen on heikko, ja nyt tajuan omat heikkouden tunteen kokemukseni ovat olleet aika hauskojakin kun olen niitä käsitellyt. Heikkouden myöntäminen tekee meistä inhimillisempiä, avun pyytäminen on vahvuutta ymmärtää olevansa itse liian heikko käsittelemään omia kokemuksiaan. Ja se on omien voimien arviointia, pyyntö auttaa pois umpikujasta johon on joutunut. Ohjata takaisinpäin. Ohjata löytämään uusi suunta!

Uusi suunta? Minne se vie? Olen tarvinnut hiljentymistä ja elämän arvon ymmärtämistä, rakkautta, anteeksi antoa ja voimaa. Vapautta.

Rakkaus on ollut asia, joka on pitänyt minua hengissä, rakkauteni on etsinyt muotoaan ilmetä elämässäni.
Se on pyrkinyt koko ajan pintaan ja huomaan lukiessani vanhoja tekstejäni että olen pyrkinyt piilottamaan rakkauden ja silti se on pulpahdellut tavalla tai toisella esiin piiloista. Olen itse tiedostamatta itse unohtanut itseni ja tehnyt työn löytääkseni itseni jälleen.

Iloisinta tässä on että ymmärrykseni on laajentunut syvästi lukiessani, psykologien, filosofien ja ties mitä kirjoja ja olen alkanut ymmärtää kuinka käytän aivojani ja milloin aivoissani toimii niin sanottu haitta ohjelma tai viirus. Voisikin kysyä kuka tartutti aivoihini troijalaisen?

Olin pitkään vain palasia itsestäni, tyhjä päinen tyttö vain, enkä edes läsnä vaan omissa ajatuksissani. Olin lähes täysipäiväinen TV:n orja, täytin päätäni toisten ajatuksilla asioista ja tapahtumista todellisista ja fantasioista. Eipä siis ihme että eksyin pois omasta elämästäni enkä tiennyt sitä kuka olen. Tv ja elokuvat ovat  nykyisin minulle vain työkalu saada itseni tuntemaan muuta, olemaan hetki joku muu kuin kuka olen, koska välillä tarvitaan irti ottoja elämästä.

Kaikella on aikansa ja minä kuljen omaa polkuani, tutkien omia ongelmiani, tahdon oppia niistä ja saavuttaa tietoisen mielen. Voitte sanoa minua vapaasti hulluksikin ja koska hullu voi vain hullun määritellä. Meistä jokainen on jonkin sortin hullu, riippuu siitä kuka asioitamme tarkastelee ja millä mitalla. Elämä on katsojastaan kiinni ja katsoja elämästään.

Siispä tässä 3 Toivettani kynttilän hengelle kaikkien puolesta:
1. Anna itsesi rakastaa 2. Puhu ihmisten kanssa vastavuoroisesti kommentoiden/ Kysellen 3. Hyväksy ihmiset sellaisina kuin he ovat ja päästä irti kuvitelmistasi, ne ovat vain kuvitelmia!


Lopetin itseni vakavana pitämisen, koska se sai minut happamaksi kuin vanhan maidon, kiitos ja hyviä elon hetkiä!