Paljasvarpainen

Kerran kesällä, jokunen aika sitten kerroin siitä kuinka kesäisin kerään ahomansikoita paljainvarpain. Pohdin silloin asiaa kuinka paljon helpompaa niiden kerääminen on jos käytän kenkiä ynnä muita, joilla voin suojata itseäni ettei risut havun neulaset ja muut terävät pistele jalkoja. Itikat ja paarmat syö yms. Kyllä niistä on apua sitä ei voi kieltää. Välillä vaan on tarpeellista kokea jotain aivan muuta. Tämä tarina nousi mieleeni erään puheen johdattamana ja jäin ajattelemaan sitä uudelleen ja tällä hetkellä olen sitä mieltä että:
Jos varustautuu liiaksi se tuntuu raskaalta eikä jaksa kiinnostua keräämisestä, se tuntuu pakkopullalta ja tuntuu että on kadottanut itsensä jonnekkin. Tuntuu ettei ole matkaa kuljettavaksi, koska kaikki voi sen tehdä samalla tavalla, mennä sellaisiin paikkoihin missä mansikoita kasvaa. Parasta siis pukeutua sään ja oman tuntemuksen mukaan, päivä kerrallaan. 

Nyt perustelen kantaani miksi jätän kenkäni sisään ja lähden paljain jaloin ulos. Ihanaan säähän.
Koska joskus tarvitaan kipua itsensä löytämiseen, kun taas kohtaat kivun avaramielisesti, päämäärä ja tavoite silmissäsi, niin vain taivas on rajana, jos sekään "Kohti ääretöntä ja sen yli". 
 Uskalla unelmoida siitä kuinka pistetään mansikoita heinän korteen nauhaksi ja niistä tehdään sitä ihanaa mansikka maitoa, kunhan olet kerännyt tarpeeksi. Ehkä sekaan livahtaa muutama mustikkakin.

Tarvitaan kipua itsensä löytämiseen, toisinaan taas suojaa Esim. Auringon paahde hatulla ettei tule auringonpistosta tai muuta päähän pistoa (Näitä tulee kaikille), joskus kengät ettei maailma pistele, takki tai pitkä hihainen paita ettei oksat ja risut raavi, eikä öttiäiset syö. 
Välillä nuo kaikki on jätettävä pois, koska on unohtanut unelmoida, unohtanut seikkailla, unohtaa olla ja elää hetkessä, sitä on silloin vain jäänyt lipumaan elämän aalloille. Tämän huomattuaan on riisuttava turhat vermeet pois, koska paljainvarpain kävellessään, on jokainen askel ja askeleen sija on valittu tarkoin. Jokainen tunne jalkapohjassa kertoo kävelijälle tarinaa, jokainen horjahdus ja tasapainon löytyminen opettaa kulkijalleen miten kussakin maastossa kävellään ja siihen harjaannutaan pikkuhiljaa. Silmät alkavat löytää ne kohdat tiestä hiekkatiellä missä on vähiten kiviä, metsässä sammaleet, ruohotupot, lakoon jääneet neulaset, tien missä on parhain kulkea. Väistetään kaikki kävyt. Varotaan mihin kävellään ja huomioidaan ympäristöa paljon enemmän. Kun kävellään kengät jalassa ajatukset ovat toiset ja sitä lampsitaan minne sattuu, myös mansikatkin voivat jäädä alle, kun ei rintanaan niitä jouda keräämään, koska voi hypähdellä kengät jalassa sinne tänne. Paljain jaloin kävellessä kaikki tuntuu olevan enemmän harkittua. Kengät jalassa on epäilemättä nopeampi vauhti ja tallataan paljon enemmän asioita alleen. 

Paljain jaloin kävelyyn, tottumattomalle tarvitaan itsekuria ja harjoitusta. Hyvä on aloittaa nurmikolla, ja hienolla hiekalla, mullikolla. Sepeleellä, uudella asfaltilla kävelyä en suosittele, on nimittäin tosi ikävää, kokeiltu on. Hiekka teillä voi jopa juostakkin ja nurmikolla kirmataan! Voi kokeilla kallioilla kävelyä, varpailla saa hyvän otteen. Sammalmatto on ihana kunhan ei ole neulasia. Rantakivikkokin on mielenkiintoinen paikka kulkea paljain jaloin kannattaa omata tasapainoa (mahdollista loukata jalkansakin, jos keskittyminen tai tasapaino herpaantuu).Parasta paljainjaloin kävelyssä on mennä ilman hiostavia kenkiä. Tuntea ympäristönsä lämpötila ja tuntu. Voi tietenkin testata talvilajinakin, nopeaa juoksua lumella. Suositeltavaa jalkojen lämmitys mahdollisuus pienen lenkin jälkeen ettei tule paleltumia.

Jalka aihe toi mieleeni myös tässä lukemani J.R.R. Tolkienin Hobitin, jossa Bilbo ylittää itseään, tekemällä asioita vaikka hän epäröikin yleensä ensin hän silti tekee asioita. Ja hobitit tunnetusti kävelevät paljainjaloin

Mihin sinun jalkasi tänään kykenevät?
Nämä oli minun tämän hetkisiä ajatuksia...