Menneisyyden kipua

 Istun hiljaa yön sylissä, 

miettien jos mikään ei muutu,

 miten mikään voisi muuttua?

Kuun loiste himmeänä

 valaisee kaiken, mustaan utuun, 

nälkä herätti minut jälleen,

Varjot huoneeni nurkissa, 

tuntuvat valoisemmilta kuin minä, 

tässä pimeydessä,

 jälleen häivähdys siitä surusta, 

jota kannan mukanani,  

enkö pääse tämän yli, 

mitä haluat sanoa, 

minä kuuntelen?

 Kyyneleet valuvat poskilleni, 

eikö tämä ole jo tarpeeksi,

 enkö voisi jo päästää irti,

 luopua tästä, 

mistä pidän edelleen kiinni? 

Mikä minuun on niin juurtunut,

 ommeltu kiinni, 

haamukuvat kiusaavat, 

tunne joka kalvaa ihoa

Etsin tuota silmukkaa, 

joka pakenee neuloksesta, 

ja purkaa jo tehdyn työn,

suru puistattaa kehoa,

 heiluttelee hiljalleen,

Viiltää ja vavisuttaa, 

Ravistelee, mutten edelleenkään näe

Niitä sanoja, jotka tarvitsen

Niitä käsiä, jotka tarvitsen

Sitä halausta jonka tarvitsen

Miksi aina etsin toisia apuun?

Tyynnytelen itseni uuteen päivään,

Jälleen päivä yksi,

 annan itselleni aikaa,

Pinta haavat olisi helpompia kantaa, 

Menneisyys palaa kutsumattomana vieraana

Kuin tuhat tikaria, 

kipuilen jälleen,

Sillä ei ole väliä, 

olen selvinnyt niistä ennenkin, 

mitä aijoit minulle 

tällä kertaa opettaa? 

Olet saanut huomioni, 

kerro ja etsin tien

 jotta olisi helpompaa olla...